En olisi uskonut.

Viime postaukseni jälkeen olen skarpannut ja panostanut. Liikkunut joka päivä yli 600kcal:n edestä, vaikka yön pikkutunneille asti jos koulussa on mennyt iltaan saakka. Syömiset enemmän ja vähemmänkin 1000kcal/päivä. En tosissani uskonut, että tuloksia tulisi niin nopeasti. Vaaka näytti aamulla 46.5kg, eli -300g siitä alimmasta painostani mitä koskaan olen painanut. Minua väsyttää, kouluhommille ei näy loppua, kesätyöpaikat näyttävät piiloutuneen kivien alle ja aika kiitää valon nopeudella eteenpäin, mutta olen entistä varmempi siitä, että pystyn tähän ja aion jatkaa.

Katsoin herättyäni kännykkää, äiti oli laittanut kolmen aikaan yöllä tekstiviestin: "Tarvitsetko rahaa tai jotain muuta? Onko kaikki hyvin?" :D. Olosuhteisiin nähden kaikki on hyvin, onhan? Mutta oikeasti kaikki ei ole hyvin. Miten minä voisin kertoa ylihuolehtivalle ja lujilla olevalle äidilleni jotain sellaista? En vain pysty. Hänellä on niin paljon murhetta muutenkin. Tahdon viedä häneltä edes yhden huolen pois, itseni. En sitten tiedä, onko tapani toimia itsekäs vai mitä mutta... jostain syystä en ole vuosiin osannut olla äidilleni rehellinen. Se tulee jo automaattisesti, aurinkoinen hymy ja "kaikki on hyvin, olen vain vähän väsynyt". Paska. Kailotan aina kovaan ääneen rehellisyyden perään, ja sitten kuitenkin olen itse kaksinaamainen. On liian helppoa vaan vetää hymyilevä naamio kasvoille vaikka syvällä sisimmässäsi itkisi ja huutaisi.

Tämä viikonloppu ei tule tekemään poikkeusta arjesta muuten, kuin koulun osalta. Ylös, ulos ja lenkille, sen jälkeen kouluprojektien pariin ja jos kerkeän, niin kertaan japania myös. Tuntuu siltä, kuin tuolla ei tänään olisi ihan hirveästi pakkasta. Olisipa noin. Olen myös miettinyt, olenko kuinka luuseri kun kukaan ei enää kommentoi kirjoituksiani ;______;. En itsekään tosin ole kommentoinut kenenkään juttuja. En tiedä, johtuuko se selaimesta vai mistä, mutta kotikoneeni ei jostain syystä anna minun jättää kommentteja kuin joihinkin blogeihin. Kirjoitan kommentin, mutta lähettäessäni sen, se katoaa vaan ilmaan. Ei oo reilua.

Nyt riittää.

En jaksa enää epäonnistua. Olen kertakaikkisen täynnä tätä paskaa. Lintsasin jopa eilen koulusta, minä, se kaikista tunnollisin ja kiltein joka tulee joka tunnille puoli tuntia etuajassa! En vain jaksanut mennä kuulemaan kuinka mikään, mitä teen ei ole tarpeeksi. Vaikka tekisin mitä. Ryvin itsesäälissä aina japanin iltatunteihin saakka. Tuntien jälkeen jatkoin itsesäälissä ryömimistä.

Vielä tänä aamuna minulla oli jo parempi olo, nukuttuani yön yli. Tätä parempaa kesti kouluruokailuun asti. Koko viime viikon menin joka päivä sinne syömään. En tiedä mitä yritin, kai ottaa epätoivossani askelia parantumista kohti. Että jotain on syötävä, ettei olisi niin nälkä illalla. Vetosin rahatilanteeseeni, että se on nyt joulun jälkeen vähän parempi. Kestin sen, että parina ensimmäisenä päivänä sitä vähän ihmeteltiin ja naureskeltiin. Mutta se, että nyt siitä on tehty jokin numero, se on liikaa.

"Oho, katos katos, mitäs sinä täällä teet?"
"Tämähän alkaa jo olla ennätys, se on ollut täällä tosi monena päivänä"
"Mitäs sulla siinä on, keittoa?"
"Meinaatko syödä kaiken?"
"Se oli täällä viime viikollakin tosi monena päivänä".

Hymyilin vain. En minä osannut muutakaan. Söin keittoni samalla kun nieleskelin itkua. Todennäköisesti kukaan ei tuijottanut, mutta minusta tuntui siltä, kuin kaikkien katseet olisivat porautuneet läskeihini. Katsoneet, kuinka läski syö. Onkohan se todella ansainnut tuota keittoa? En usko. Pääsin tapahtuneesta jotenkuten yli. Iltapäivän tunnit kuluivat japanin läksyjä tehdessä, materiaaliluennon hukkuessa pääni sisällä olevaan meluun. Pääsimme tunnilta vähän aikaisemmin. Pakkaan laukkuni, puen takkini, sanon heippa kaikille ja lähden kävelemään ovea kohti.

"Meinaat sä tulla huomennakin syömään?"

Taas minä vain hymyilin. Sanoin että "katsoo huomenna". Mitä hittoa tuo oli? Mitä ihmettä, miksei se poika voinut vain sanoa "heippa" tai "huomiseen" tai ihan mitä tahansa muuta normaalia mitä ihmiset toisilleen sanovat lähtiessään kotiin koulusta. Joo, en meinaa mennä syömään. Anteeksi että yritin syödä kanssanne, olla normaali, kiitos ja kumarrus, tajuan viimeistään nyt olevani oikeasti läski. Antaa olla.

Minulla on ongelma. En voi kieltää sitä. Olen yrittänyt kyllä, mutta en voi. Minua väsyttää tapella ruoan kanssa, väsyttää koulu, raha-asiat, perhe-asiat, Nykänen, kaikki... mutta mikä minua eniten repii, on oma olemukseni. En kestä itseäni. En eilen, enkä etenkään tänään. Tavoitepainooni on 3-4kg. Jos vain pääsisin siihen, edes jokin olisi hyvin. En jaksa enää epäonnistua. Hei oikeasti hei, kuinka vaikeaa se voi olla pudottaa yks 3-4kg?! Se on niin lähellä! Ei se oikeasti ole niin kaukana. Nyt ei puhuta mistään 10:stä kilosta. Tämä on vain 3-4kg.

Paskat. Voisiko ihminen olla enää tämän kyllästyneempi itseensä ja elämäänsä? Here's what I'll do: Pistän elämäni järjestykseen. Teen, mitä olen aina halunnut tehdä. Minähän pudotan nuo 3-4kg, kesti minkä kesti ja vaikka menisi terveyskin samalla, minähän revin tuon läskimäärän ennen kesää irti itsestäni. Teen kaikkeni koulun eteen. Teen läksyt, en lintsaa, luonnostelen plansseja vaikka aamuyöhön asti. Piirrän kunnes käsi lähtee irti. Haen töitä, pikku liike, iso liike, ihan sama, mutta minähän saan töitä enkä jää ilman kesätyöpaikkaa. Ja paiskin siellä suu hymyssä kaikki tunnit mitkä vain saan.


En halua antaa itselleni aikaa ajatella. En halua pysähtyä itkemään. Jos pysähdyn... hajoan.

Minun elämäni, mitä se on?

Valituspostaus tulossa, paetkaa! Väsymys painaa päälle. Viikonlopun syömiset näin jälkeenpäin katsottuna olivat aivan liian suuret. Tänään kaloreita kertynyt melkein 800, saavat jäädä siihen. Masentaa. Esittelimme tänään koulussa idealuonnoksia, eikä omani tehnyt vaikutusta. Pitäisi pystyä parempaan. Tuntuu etten pysty. Saamani palaute on saanut minut tuntemaan itseni mielikuvituksettomaksi, kyvyttömäksi ja rumaksi. En jaksa uskoa että pystyisin vielä laihtumaan. Olen epävarma kaikesta tekemisestäni, opiskelenko oikealla alalla vai olenko totaalisen väärässä paikassa. Osaanko ylipäätäänsä mitään? Masennus on tullut takaisin ja repii minua aggression vallassa.

Missä on minun paikkani? Mitä minun pitäisi tehdä, mihin aikani käyttää? Näin viime yönä jotain todella sekavaa unta. Muistan siitä vain kohdan, jossa katsoin jalkojani, joiden tilalla oli vain luut. Ne törröttivät nahan läpi, ihan kuin minulla ei olisi ollut enää lainkaan lihaksia tai läskiä. Olin kauhistunut, muistan ajatelleeni "en minä tätä halunnut". Oliko uni enneuni? Varoitus? Vai vain alitajunnan tuottama sekava oksennus?

Tunnen kadottaneeni todellisen minäni ja vihaan sitä, mikä on jäljellä. Tämä ei ole minun päiväni. Mitä sitten vaikka saavuttaisinkin unelmavartaloni? Mitä väliä sillä loppujen lopuksi on, kun elämä on niin lyhyt ja mitä merkitystä sillä todella olisi? En enää tiedä mihin minun pitäisi käyttää aikani. Kaikki tuntuu yhtäkkiä niin turhalta, sitten loppujen lopuksi. Mitä tämä on?

Peilissäni on valas.

Viime päivinä olen miettinyt yhtälöä "olen laihempi kuin koskaan, mutta tunnen itseni myös lihavammaksi kuin ikinä". Peilikuvani on kuin toisesta todellisuudesta. En tunnista itseäni. Painonpudotus etenee suhteellisen hyvin. Tai mistä minä tiedän, vaa'alla en aio käydä vasta kuin helmikuussa. Olen kuutena päivänä viikossa liikkunut 250-650kcal:n edestä, syömiset joka päivä 500-1000kcal (paitsi eilen, karkkipäivänä. En tiedä kaloreista enkä edes halua).

Eilinen meni digipoxin sisältöä läpikäydessä ja herkutellessa iltasella. Nom nom nom. Ja poltin kitalakeni pitsan kanssa, ei kiva. Tänään päiväni on käynnistynyt etsimällä myytävää tavaraa huuto.nettiin. Tahdon päästä eroon turhasta roinasta ja rahakin olisi kieltämättä tarpeen. Haaveilemme mieheni kanssa A3-kokoisesta skannerista mutta mokoma on siinä kolmen huntin paikkeilla joten... haaveilu jatkuu. Kun pääsen tästä tavararumbasta, jatkan koulutehtävillä. On tehtävä luonnoksia koskien erästä tuoteprojektia, luettava japania ja jos minulle jää aikaa niin päivitän kuvapäivistäni. Tässähän tämä viikonloppu menee, rattoisasti.

Sinnittelen.

Koulukiireet painavat päälle enkä todellakaan ole saanut liikuttua niin paljon kuin olisin halunnut. Joka päivä kuitenkin vähintään 300kcal:n edestä. Syömiset, ihme ja kumma ovat pysyneet alle tonnin. Jatketaan samaan malliin siis. Lauantaina pidän karkkipäivän. Olisihan se hienoa jos osaisi olla ilman, mutta olen herkkufantti. Ihan turha jäädä odottelemaan että milloin iskee kahtakin kauheampi mättökohtaus jos skippaan.

Väsyttää. Ulkona on niin kylmä ettei ole tehnyt kauheasti mieli lenkille. Muistelin eilen Nykästä ja itkin... mutta kyllä tämä kai tästä. Ensi viikolla siitä on jo kuukausi. Ihan sairasta miten nopeasti aika oikeasti menee. Se saa miettimään, että mihin minä elämäni oikeasti käytän. Kaloreiden laskemiseen, läskieni puristeluun. Aika surullista. Ei tämän pitäisi mennä näin. Aina välillä tuntuu että olisi ihanaa olla terve. Ettei tarvitsisi ajatella ruokaa koko ajan. En tiedä siitä. Tiedän vain, että tahdon laihtua.

Mitä pidätte?

Vaihdoin ulkoasua vaikka pitäisi jo nukkumassa olla. O______o Nyt menen kyllä ihan oikeasti nukkumaan. Huomenna koulupäivä. Aikainen herätys. Tappoa. Öitä.

Taistele tyttö!

Projektit, kouluhommat yms. estävät minua liikkumasta niin paljon kuin alunperin suunnittelin. Esimerkiksi tiistaisin, olen kotona vasta 18.30 jälkeen ja torstaisin 21.00 kieppeillä, sillä olen ottanut valinnaisia iltapäiville (japani ja elävän mallin piirustus). Koska tämä on nyt taas niitä asioita joille ei vaan voi mitään (no voisi, mutta ei ole sen arvoista), ei auta taas muuta kuin elää sen faktan kanssa että vuorokaudessa on vain se valitettavat 24 tuntia. Liikun minkä kerkeän, mutta minulle täytyy jäädä aikaa keskittyä myös opintoihini, ne ovat etusijalla. Ruoan suhteen jatkan samaa linjaa, pidän kalorit parhaani mukaan alle tonnin. Sekä maanantaina että eilen ne jäivät alle 700:n. Ihan hyvin. Maanantain liikunnat yli 600kcal, eilinen yli 400kcal. Tänään olen syönyt jonkun 300kcal:n edestä: Linssisosekeittoa, salaattia, kurkkua, omena, laittoman paljon kahvia. Vielä on iltaruoka tulossa. Liikuntaa yli 200kcal:n edestä, aion vielä kovistella tanssimattoa kunhan saan vedettyä naamaan vielä yhden mukillisen kahvia.

Koulussa on kamalan ahdistavaa ja tylsää. Stressaan aivan hirveästi, ja huomaan vilkuilevani kelloa lähes tauotta. Olen vainoharhainen ja yritän parhaani mukaan mennä normaali ihmisestä. Ainoa mistä todella tykkään koulussa on nuo japanin kielen tunnit, ai ai <3.>

I'll win.

Kiloklubin mukaan päivän liikunnat tekevät -681kcal. Syömiset alle tonni. Tästä se lähtee, yhden bikinifantin tilaus. Olen niin kertakaikkisen turhautunut itseeni, siihen etteivät iltasyömiset ja suklaanmussutukset voineet jäädä sinne jouluun vaan ei, piti vielä jatkaa näinkin pitkälle. Voisin yrittää vältellä vaakaa helmikuuhun asti. Jotain hyvääkin tässä on, sillä syötyäni itseni ihan nollaksi viikonloppuna minulla oli niin kertakaikkisen paha olo, henkisesti ja fyysisesti. En enää ikinä halua kokea moista. Ylensyönti antoi kipinän, ja nyt olen liekeissä. Muodonmuutosmatka jatkukoon. Pyrin kuluttamaan liikunnalla 5-6:na päivänä viikossa yli 600kcal (6x600=3600kcal). Luulisi sillä läskien lähtevän, ennemmin tai myöhemmin. Syömiset keskityn pitämään peruskulutuksen alla, mieluusti alle tonnin.

Miettikää nyt. Ei se oikeasti voi olla niin ylitsepääsemättömän vaikeaa rutistaa pois 3-4 kiloa. Ei se oikeasti ole niin paljon. Suunnittelen palkitsevani itseni uusilla farkuilla kun sinne asti pääsen. Ihan hurja palkinto. No on se minulle. Sen lisäksi että siinä vaiheessa näytän unelmalta.

Koulu alkoi taas tänään. Olen shokissa. Loma loppui ihan kuin kesken ja yhtäkkiä olen hukkua projekteihin. Hajottaa ja ahdistaa. Haluaisin vain olla kotona ja piirtää, voittaa lotossa ja palkata personal trainerin. Tästä ei voi mennä kuin ylöspäin. Minä pystyn. Minä onnistun.

Viikonloppu, siitä on selvitty.

Ja kuinka siitä selvittiin, muuten kuin syömällä. Siis, miehen synttärit oli aivan mahtavat, tekemäni kakku onnistui, nähtiin ystäviämme joita olen viimeksi tavannut syksyllä, katsottiin leffaa ja juteltiin ummet ja lammet. On ollut tosi rentoa ja olen nauttinut näistä viimeisistä päivistä ennen koulun alkamista... jos ei oteta mukaan syömisiä.

Nyt olen vihdoin motivoitunut sanomaan heippa niille 3-4:lle ylimääräiselle kilolle jotka istuvat minun ja tavoitepainoni välissä. Ne saavat lähteä, niin pian kuin mahdollista. Karkkipäivä-käytäntö otetaan jälleen käytäntöön, ja yritetään pitää se herkuttelu jossain järkevissä lukemissa. Nyt joulukuu-tämä päivä en ole listannut kaloreita ylös, mutta aloitan jälleen huomenna. Epäonnistuminen ei ole vaihtoehto. En aio pistää mitään aikarajaa laihtumiselle, koska siihen vaikuttaa niin moni seikka, mutta uskon että saan kilot kutistettua ainakin kesään mennessä. Onhan siinäkin sitten oma haasteensa kun koittaa pysyä tavoitepainossaan.

Minä onnistun. Tällä kertaa ei ole tulossa mitään joulua sekoittamaan suunnitelmiani kesken kaiken, ei sukulaisvierailuja eikä paljon synttäreitäkään enää. Minä onnistun. Minä pystyn. Minä todella tahdon tätä.

Kohti huomista.

Olen jälleen murehtinut itseni kipeäksi aivan turhasta. Löysin kuin löysinkin ajoissa paikan, jossa japanin kurssi pidettiin, puolitoista tuntia etuajassa. Taitaa olla ennätys tälle vuodelle tämän myöhästymisen pelkoni kanssa. Jumitin sitten puolet tuosta ajasta läheisessä kuppilassa, kahvia hörppien ja MeNaiset-lehteä lukien. Ensimmäinen japanin tuntini meni hyvin. Opettaja on sellainen symppis partaukko, joka jaksaa turista tarinoita opetuksen välissä, jaksaa pysyä kärryillä ja kiinnostus pysyy näin ollen yllä kun odottelee seuraavaa juttua. Olen iloinen, että uskalsin mennä. Ensi tiistaina uudestaan. Kotiin palatessani soitin isälleni rahatilanteestani, ja kerroin myös Nykäsestä. Ihan käsittämätön nyyhkypuheluhan siitä tuli, ainakin minun osaltani, mutta ihan sama. Isä laittoi myöhemmin illalla rahaa, ja nyt ei tarvitse murehtia kurssikirjoja tai leipomistarvikkeita viikonlopulle.

Tänään kävimme mieheni kanssa katsomassa äitiäni. Oli ihan ok reissu. Ajomatka tylsä ja pitkä, mutta äitiä oli kiva nähdä ja hänelle oli varmasti tärkeää nähdä meitä. Sain 2 kakkuvuokaa, mieheni sai työpöydälleen lampun ja parempia säitä odotellessa uuden veroiset lenkkarit. Ruoaksi oli uunissa kypsennettyjä peruna- ja porkkanalohkoja, sekä kanaa. Jälkkäriksi olisi ollut tarjolla marjarahkaa, riisisuklaata ja suklaakakkua, mutta niin uskomattomalta kuin se kuulostaakin, en sortunut mihinkään. Tähän saattaa vaikuttaa eilisilta. Hävettää kertoa, mutta illalliseksi oli ranskiksia ja nakkeja + puolikas konvehtirasia : D. Vielä samana iltana alkoi menkat joten... ehkä se vaan oli tarkoitettu näin.

Tekee mieli piirtää, leipoa, kirjoittaa, tanssia, järjestellä asioita, käydä suihkussa... puhkun energiaa ja intoa. Olo on jotenkin ihmeellisen kevyt (tosin vain henkisesti). Odotan viikonloppua ja ystävieni näkemistä kuin hullu puuroa. Juuri nyt en tahdo murehtia, en uhrata pienintäkään ajatusta surullisille asioille. Tahdon uskoa, edes hetken verran, että kaikki järjestyy.

Aamupäivän tunnelmia.

Olen kohtapuoliin lähdössä keskustaan. Japanin kurssi jännittää ja pelottaa, enimmäkseen tosiaan murehdin perille löytämistä ja myöhästymistä. Ulkona ei onneksi ole kauhean paljon pakkasta. Luulen, että joudun tänään soittamaan isälleni ja avautumaan hänelle rahatilanteestani. Inhottaa pyytää apua, mutta faktahan on, ettei opintotuella paljon hurrata jos siitä jää vuokran ja puhelinlaskun jälkeen kuukaudessa parikymppiä kouraan. Kurssimateriaalit tekevät vähintään sen 40€, toivon ettei enempää.

Kävin eilen illalla miettimään suhdettani ruokaan. Se on muuttunut. Nykäsen poismenon jälkeen en ole jaksanut enää listata ruoasta saatuja ja liikunnalla kulutettuja kaloreita ylös, vaan olen arvioinut niitä summittaisesti päässäni. Toki murehdin edelleen painoani ja ulkomuotoani, mutta en ole enää jaksanut rankaista itseäni niin armottomasti syytöksillä ja pakkoliikunnalla syötyäni. En sitten tiedä, onko tämä kenties askel taaksepäin, kohti terveempää ajattelua. Jotenkin en vain jaksa. Paino on ihmeellisesti pysynyt täysin paikoillaan. Se oli tänäkin aamuna sama kuin eilen, 46.8kg. Käsittämätöntä, mutta toisaalta olen helpottunut. Tahdon ajatella, että se todella on tuon verran, yleensä saa miettiä niiden heilahtelujen kanssa että onko tämä nyt läskiä, nestettä vai mitä, mikä on tarkka luku ja totuus.

Uudenvuodenlupaukset... en ole unohtanut niitä, vaikka ne ovatkin yllätys yllätys, ottaneet vähän takapakkia. En ole tehnyt lihaskuntoja ihan joka päivä, en vieläkään ole lopettanut tupakointia. Kyllä minä lopetan, kunhan kerkiän. Kunhan elämä palaa jotenkuten raiteilleen, asiat rutinoituvat eivätkä päivät enää tunnu niin epätodellisilta ja kaoottisilta. Kunhan pääsen Nykäsestä yli, tahdon kasvaa paremmaksi ihmiseksi.

Päivä tuli, päivä meni.

Ei varmaankaan pitäisi kirjoittaa tällaisia "joo ei mitään uutta"-postauksia, mutta menkööt, ihan vaan kirjoittamisen riemusta. Lähdetään liikkeelle aamusta. Paino sama kuin eilen, eli 46.8kg. Eihän se tuosta enää tipu ilman että siihen panostaa, näin luulen. Kunhan ei vaan nousis. Join kahvit, söin sämpylän, vein vanhoja sarjiksia ja DVD:itä divariin (jonka löytyminen oli "pienen" vaivan takana), sain kympin. Kotiinpäin palatessani kävin kaupassa, ostin salaattia, sipuleita, dödön, tupakkaa ja postimerkin, tekivät 10.20€. Aika mahtava reissu. No, tulipahan käveltyä kutakuinkin kaksi tuntia. Onneksi ei enää ollut niin kylmä.

Kotona sitten join lisää kahvia, viikkasin pyykkejä kaappiin, juttelin äidin kanssa puhelimessa, söin puolikkaan sämpylän ja kudoin kaulaliinaa. Iltaruoaksi luomujauhelihariisimössöä sipulin ja lantun kera. Jakso Criminal mindsia ja 2 erää Carcassonia (joka on joku paras lautapeli ikinä, unelmoin niistä lisäosista siihen) ja varmaan 5 kuppia teetä. Tsekkailin myös reseptejä viikonloppua varten. Juhlimme miehen synttäreitä ja tulee muutama kaveri kylään, ajattelin että leipominen tulisi halvemmaksi kuin valmiina ostaminen. Poden huonoa omaatuntoa siitä, että söin mössöä niin paljon, en saanut tänään piirrettyä, en liikuttua enempää, en tehtyä oikeastaan mitään kummempaa. Saamaton olo.

Soitin tosiaan eilen Nykäsestä ex-kämppikselleni. Tunnin itkupuheluksihan se meni, langan kummaltakin puolelta. Miksi tämän pitää olla näin vaikeaa? Ja yöllä odotin unta vain kaksi tuntia. Koulu alkaa virallisesti vasta ensi maanantaina, mutta olen ottanut valinnaiseksi japanin kielen, joka alkaa huomenna. Olen samaan aikaan innoissani ja kauhuissani. Kurssi pidetään keskustassa, minulla on osoite muttei mitään hajua millainen rakennus se on tms. Pelkään eksyväni, etten löydä paikalla, pelkään myöhästyväni ja sitä että minulla pitäisi olla jotain kurssimateriaaleja joista en kuitenkaan ole mistään löytänyt mitään mainintaa. Ahdistaa. Okei, voin heittäytyä kokeilemaan jotakin uutta tuosta noin vain, mutta pohjimmiltani pelkään uusia asioita. Jos rahatilanteeni olisi kehuttavampi, olisin varmaan tänään mennyt junalla keskustaan ja takaisin vain varmistamaan että löydän huomenna perille. Sellainen minä olen.

Uskomatonta, mutta totta.

Joulukilot on nyt joten kuten saatu kuosiin. Vaaka näytti aamulla tutun 46.8kg, eli painoni ennen joulua. Siitä huolimatta en jotenkin osaa olla niin iloinen siitä, kuin ehkä pitäisi. Pelkään yhä, että olen menettänyt lihasmassaa, ja että se on vaihtunut läskiksi. Ajattelen, että minulla on mennyt kuukausi hukkaan tavoitteeni saavuttamisessa. Mitä vaaka olisi tänään näyttänyt jos en olisi jouluna mässäillyt? Alunperin oli tarkoitus, että olisin painanut 45kg jouluun mennessä mutta en koskaan päässyt sinne asti. No, tänä vuonna. Kesti minkä kesti.

Näyttää myös siltä, että häviän mieheni kanssa lyömäni vedon. Hän oli varma siitä, että saavuttaisin tämän painon ennen hänen syntymäpäiväänsä (ensi viikolla), tai menisin sen alle. Jos paino pysyy nyt siihen asti samana tai laskee, minua odottaa kuukauden herkkulakko. Jos taas paino olisi enemmän kuin tuo 46.8, minulle pistettäisiin kesään asti 20€ joka kuukausi sivuun shoppailua varten. Vaikuttaa siltä, että joudun pitämään sen kuukauden karkkilakon. Either way, I win. Harmittaa vain ihan vähän, mutta varmasti karkkilakkokin tekee hyvää. Mikä upea veto.

Tänään pakkanen ilmeisesti alkaa vähän laskea. Suunnittelen kävelyreissua jossain vaiheessa päivää. Suunnitelmissa on myös sämpylöiden leipominen ja piirtäminen. Sain eilen pitkästä aikaa tartuttua kynän varteen, olen iloinen siitä. En ymmärrä miksi piirtämisestä on tullut minulle niin käsittämättömän vaikeaa. Onko kyseessä vain laiskuus vai puhtaan paperin kammo, en tiedä. Olen myös luvannut soittaa ex-kämppikselleni päivällä. Joudun kertomaan Nykäsestä. Aa, niin vaikeaa. Tekisi mieli livistää, mutta sitähän minä en tee.

Mitä parhainta sunnuntaita teille kaikille 22:lle. o/

I'm on road again...

Tsekkasin eilen keskellä päivää painoni. Se oli jotain järkyttävää, tai niin ainakin aluksi luulin. Heti punnituksen jälkeen kierin sohvalle, kudoin muutaman rivin kaulaliinaa ja kelailin että "ei oo mahdollista". Menin uudestaan vaa'alle, ilman vaatteita tällä kertaa ja lukema pieneni 1,5:llä kilolla. What?? Kyllä vaatteet on painavia, en käsitä. Viimeinen kerta kun yritän salata muotojani vaa'alta.

Aamupaino tänään 47.1kg. Eli minulla on enää 300g:n matka siihen, mitä painoin ennen joulua. Jotain käsittämättömintä ikinä, sillä joulunkin aikana painoni kävi 49:ssä. Pelkään kuitenkin, että tuo ääretön painonlasku johtuu myös siitä, että olen menettänyt lihasmassaa, silllä en enää ole liikkunut niin aktiivisesti kuin ennen joulua. Ei auta kuin korjata asia, alkaa taas liikkumaan. Tätä teoriaa tukee sekin, että aikaisemmin suht. väljät farkut tuntuvat tiukoilta. Ääää. >____<

Käytiin kirpparilla. Oli pieni ja aneeminen, eikä löydetty yhtään mitään. Tulipahan käytyä. Ajattelin että voisin tänään liikunnan lisäksi yrittää piirtää. Viime kerrasta on oikeasti niiiiiiin pitkä aika, hävettää kuinka en ole koko syksyn aikana saanut paljon mitään aikaan, ainakaan mitä tulee piirustuspöytääni. Tuntuu ettei aika riitä. Ei alkuunkaan. On niin paljon asioita mitä tehdä, ja se jotenkin lamaannuttaa... ja sitten en tee yhtään mitään. Weird? O____o No mutta, eipä ihmeempiä tästä päivästä. Rahatilanteeni on paska, ja se stressaa. En tiedä, mistä repisin lisätuloja, sillä en jaksa käydä töissä samaan aikaan kun opiskelen. Tämä on taas niitä hetkiä, jolloin tunnen itseni luuseriksi. Jaksaahan moni muukin, miksen minä? Minä vaan... olen.

Kylmä!

Tuolla on niin järjettömän kylmä. Kävelimme kirpparille J:n kanssa vain huomataksemme että se on auki la-su. Jes. Jatkoin yksin kävelyä kauppaan jossa joku humalainen leuhki kassajonossa kuinka ampuu kaikki nuoret jotka vielä tulevat hänen pihalleen. On 500 kutia kuulemma valmiina. Jäi vielä jatkamaan juttua peliautomaateille jossa oli joukko hupparipoikia, katsoivat vähän pitkään kun kassatyöntekijäkin alkoi jo ohjata kyseistä herraa kohti uloskäyntejä. "Mä vaan varotan niitä". Voi elämä. En tiedä jäikö pelkäksi uhoamiseksi, mutta toivon niin.

Palelee ihan hulluna, ja selkä on jumissa eilisestä lumen lapionnista. Meinaan vielä pyöräyttää imurilla koko talon jahka tästä ylös päästään, ja jos aikaa ja energiaa riittää sen jälkeen niin voisi ottaa muutaman tuhat askelta tanssimatolla. Jos jaksaa. Saas nähä. En oikeasti jaksa ajatella kahta tuntia pidemmälle. En vieläkään uskalla mennä vaa'alle. Miksi menisin, ei kuitenkaan ole alle 47:n. Kovaa pakkasta on luvattu koko viikonlopuksi, btw. Että se siitä lenkkeilystä. Jäätyy naama irti.

Oi joi joi...

Kyllä tämä arki on taas niin mukavaa. Lenkki jäi väliin tältä päivältä. Syy: lumityöt. Käytiin päivällä ostamassa se lumilapio. Kaitsoimme ensin Bauhaussista, Fiskarssin lumilapio oli päälle 20€. Citymarketissa 19.90€. Viimeisenä mentiin Biltemaan, puuvartinen rautalapio 9€. Kaupat tuli, ja nyt on vasen käsi ihan jojona lumen viskelystä. Mut hei, se oli ihan oikea valinta, ei sellaisella muoviläpyskällä olisi saanut millään irti etupihan jo tampatusta lumesta, plus liian pitkä varsi olisi ollut pelkästään hankala.

Olen jälleen pessyt koneellisen pyykkiä, ilmoittautunut kevätlukukauden kursseille, onnistunut (luultavasti) pitämään päivän kalorit alle tonnissa ja raatelemaan muovikassillisen aikakauslehtiä, eli leikkasin kuvia leikekirjaani varten. Huomenna... en tiedä. Minulla on yksi koulutehtävä joka pitää suorittaa tässä loman aikana, on tehtävä kuvakooste erään yrityksen tuotetarjonnasta. Voisi sitä kai katsella, ja oli puhe että kävisimme myös kirpputorilla katsomassa pienempää nojatuolia olohuoneeseemme.

Tunnen itseni iloiseksi, sillä pitkästä aikaa olen onnistunut saamaan otteen itsestäni, edes jonkin näköisen. Kyllä se tästä taas lähtee. Ruoka ei hallitse minua, vaan minä sitä, ja minun on opittava käsittelemään tunteitani muuten kuin syömällä. Luin jostakin että tunnesyöminen voisi olla jopa periytyvää O_____o. Jos se on totta, sitä suuremmalla syyllä minun on vahdittava itseäni. Herkuttelun aion sallia itselleni vasta viikonloppuna 16-17.1, sillä vietämme silloin mieheni synttäreitä. Until that, let's keep up the good work and keep the sugar in the closet. Nyt meen juomaan teetä ja kattomaan onko Flashforward mistään kotoisin. Ciao! (ps. edelliseen postaukseen tuli kommentteja, kiitos! Ootte mussukoita)

Löhöloppiainen

I'm back!! Saavuimme eilen takaisin Helsinkiin kotiimme mieheni kanssa. Jouduimme taistelemaan polvenkorkuista luminietosta vastaan, että pääsimme etuovelle ja hieman joutui sitäkin kaivamaan. Lunta on tullut ihan älyttömästi! Arvatkaa kaksi kertaa omistammeko lapiota. Yritimme myöhemmin illalla päästä takapihallekin, mutta yritykseksi jäi. Suurin osa huonekasveistani on kuollut pystyyn, jääkaappi haisee kuolemalta, pihaharjankin rikoimme taistelussa lunta vastaan mutta kaikesta huolimatta - kiva olla kotona. Positiivista se, että tietokone ja telkkari on edelleen tallella (ei ole murtauduttu), eikä jääkaappi/pakastin ole hajonnut (odotin sitä oikeasti, minun säkälläni näin olisi ihan hyvin voinut käydä).

En edelleenkään ole oikein saanut itsestäni niskapersotetta syömisten suhteen, mutta tilanne paranee päivä päivältä. Onhan minulla koko vuosi aikaa laihduttaa. Mitä hitaammin, sen varmemmin, tämän olen oppinut kantapään kautta. Kyllä tässä on nyt ollut ihan muuta ajateltavaa ja murhettakin, että jos oikeasti itkisin joulu- ja uudenvuodenkilojani niin hajoaisin siihen. Kotiinpaluu oli mukava, mutta kyllä se oli vaikeaa katsoa makuuhuonetta jossa Nykäsen häkin paikalla oli tyhjä tila. Itkimme jälleen yhdessä mieheni kanssa sängynreunalla eilen illalla. Matto on täynnä Nykäsen karvoja, joka ikinen sängynpeiton kulma on purtu kauniimmaksi ja sängyn päällä lepäävästä Tiikeri-pehmolelusta on pesulappu syöty parempiin suihin. Nämä pienet muistot ovat samaan aikaan sekä raastavia että siunaavia. Todennäköisesti en tule vaihtamaan sängynpeittoa pitkään aikaan.

Myöhemmin päästimme kaksi muuta kaniamme tähän samaan huoneeseen, jossa Nykänen asui. Ei enää suljettuja ovia. Vanhasta tottumuksesta, however, vedän sen kuitenkin perässäni aina kiinni. Joka tapauksessa, nyt noita kahta ei enää saa ulos täältä. Tykkäävät tästä ihan mielettömästi. Pomppivat sängyllä, ravaavat sen alla, nakertavat pahvilaatikkoa ja lötsivät matolla kuin mitkäkin tyhjäntoimittajat. Etenkin nyt, kun tänään laitoimme vessa- ja heinälaatikon huoneen yhteen nurkkaan, lienee turha odottaa että ne omatoimisesti pompottelisivat tiensä takaisin olohuoneeseen. Saas nähä.


Tämä päivä meni vähän niin kuin löhöillessäkin, tosin vasta illasta. Olen pessyt koneellisen pyykkiä (sitähän riittää), käynyt kävelemässä 40min. kun haimme postin ärrältä (teimme postinjakelun keskeytyksen reissumme ajaksi), purkanut laukut ja kassit, pessyt kanien kuljetuskopan, puistellut kaksi mattoa, tiskannut, kutonut kaulaliinaa, heittänyt tavaroita varastoon ja sieltä pois. Tämän kaiken jälkeen tunnen itseni laiskaksi, ja vähän syylliseksi siitä että en ole kävellyt 2-3 tuntia, tehnyt lihaskuntoja, tehnyt vielä jotain enemmän... no tein minä persoonallisuustestin, jonka mukaan olen ulospäinsuuntautunut neurootikko. Great.

Lisäksi söin aamulla enemmän kuin laki sallii, 2,5 dl Pirkan omena-päärynäjugurttia fitness-jugurttimurojen kanssa (äiti heitti minulle paketin mukaan viimeksi siellä käydessäni) ja ruissämpylän (2 puolikasta) juustolla ja salaatilla. Madness, ottaen huomioon että yleensä olen joko skipannut aamupalan/ syönyt hedelmän/ parhaimmassa tapauksessa vetänyt yhden annoksen tattaripuuroa mustikoilla. Ja päivällä kahvin kanssa mustikkamunkki o_____O. Ja vielä illalla aivan järjetön annos spagettia poronkäristyksen kanssa. Ja keksi. Napa ratkee 1, 2, 3...


Ai niin. Soitin vielä illalla ystävälleni, jonka kautta Nykänen oikeastaan meille tuli (kasvattaja on hänen ystävänsä). Ajattelin, että olisin jo tarpeeksi vahva että voisin kertoa hänelle Nykäsestä ilman tunteenpurkauksia mutta paskat. Siinä vaiheessa kun juttu siirtyi Nykäseen, kaikki sanat takertuivat kurkkuuni ja katosivat itkun tieltä. En tiennyt enää mitä sanoa, miten kertoa. Pystyin vain takeltelemaan nyyhkyttäen että "Nykänen ei enää ole kanssamme". Sain minä sitten kerrottua mitä oli käynyt ja muuta mutta... yllätyin itsekin. Että miten vaikea siitä on puhua, tai kertoa. Kyyneleet puskee läpi nytkin, tätä kirjoittaessa. Miten voikin kani olla näin rakas. Hajottaa, tämä alituinen tunteilu.

Huomenna pitää alkaa katsella koulujuttuja, kursseille ilmoittautumisia ja muita, ja katsoa mitä minun on tammikuun aikana kerettävä. Toisaalta se tuntuu vapauttavalta saada ajatukset johonkin muuhun, toisaalta väsyttää ja ahdistaa. Menen myös mieheni, J:n kanssa ostamaan sen hemmetin lumilapion, ja silmälasit hänelle. Tuo jälkimmäinen on semmoinen juttu, mikä olisi pitänyt saada aikaiseksi jo kuukausia ellei vuosia sitten :D. Imuroin jos jaksan. Meen lenkille jos ei oo liian kylmä. Pyyhin pölyt jos viitsin. Ja nyt meen saunaan.

Ps. Piti riemuita julkisesti tästä jo aikaisemmin, mutta parempi myöhään kuin ei milloinkaan. Uudet lukijat, tervetuloa!

Vuoden ensimmäiset päivät

...Eivät ole sujuneet niin hyvin kuin olin ajatellut. Oli minulla tässä yksi päivä jolloin söin alle peruskulutuksen mutta eilinen meni niin penkin alle, kiitos kahvipöydän. En silti aio lannistua. Tahdon iloita niistä pienistä onnistumisista, esim. että en ole sortunut suklaakonvehteihin vuodenvaihteen jälkeen. Nyt myös tiedän, että kahvipöytään istuminen saattaa käydä kohtalokkaaksi itsehillinnän puutteen vuoksi, mutta jos otan kahvit mukaan muualle, houkutuksen kestää. Eli näinpä vältämme kahvipöytää.

Tämä päivä on mennyt jo huomattavasti paremmin. Ei herkkuja, ja syömiset karkeasti arvioituna alle 1000kcal... luulen. Yksi uunissa kypsennetty kananrintafileepala, 1,5dl riisiä, puoli lautasellista sellaista perus salaattikurkkutomaattisalaattia, oululaisen jälkiuuniviipale + 1tl beceliä, 2 siivua oltermannia ja puolikas omena. Nykyisen tilanteeni huomioon ottaen en kyennyt parempaan. Ai niin, mukillinen sokeritonta glögiä illan päätteeksi. Ja kävelin 2 tuntia pakkasessa.

Tiistaina lähdemme mieheni kanssa ajamaan takaisin kotia kohti. Tuntemukseni ovat jälleen vähintäänkin sekavat, samaan aikaan olen todella innoissani, mutta samaan aikaan pettynyt ja hieman peloissani. Joudun kohtaamaan makuuhuoneen ilman Nykästä ja sen häkkiä siellä. En halua ajatella sitä kohtaamista vielä. Olen niin ikään huomannut, etteivät jotkut asiat parane paskan vertaa vaikka niitä kuinka pyörittelisi pienessä pääkopassaan.

Ää, mä haluun laihtua. Joulukiloja on oikeasti varmaan 1,5-2. Harmittaa, mutta en jaksa murehtia niitä. Olen niin väsynyt itseni pieksämiseen, ja tuntuu ettei minulla ole enää muuta vaihtoehtoa kuin koota päiväni sortumisten sijaan onnistumisista. Mä en jaksa. Olen väsynyt kieriskelemään itsesäälissä ja kuuntelemaan syytöksiä pääni sisällä. Elämäni on jotenkin sekavaa, olen vieläkin tolaltani Nykäsen kuolemasta (teille jotka ette lemmikkiä ole omistaneet, se ei ollut "vain kani"). Minulla on pakko olla jotain, mistä pitää kiinni.

Aika surullista luettavaa, eikö?

Uusi vuosi, uusi alku.

Niin se vuosi vaihtui, lautapelejä pelatessa ja yhteiseloa viettäessä. Tahdon, että tämä vuosi toisi tullessaan jotain aiempaa parempaa. Viime päivät ovat menneet itseäni kasaillessa. Ajattelin, että olisin jotenkin sujut Nykäsen poislähdön kanssa siinä vaiheessa kun äkilliset itkukohtaukset vähenivät, mutta tajusin parin illan päästä harrastavani jälleen surusyömistä. Ei auta kuin ottaa itseään niskasta kiinni ja käsitellä suru jollain muulla tapaa. En sitten vielä tiedä millä...

Uudenvuoden lupauksiakin olen tehnyt. Ensisijaisesti olen luvannut itselleni, että yrittäisin kovemmin. Aion lopettaa tupakoinnin, pitää mahdolliset herkuttelut karkkipäivässäni, tehdä tietyn lihaskunto-ohjelman päivittäin ja koko vuoden aikana saattaa loppuun ne monen monet kesken jääneet projektit, eli aikaansaada rukseja "To do"-listaani.

Olotilani on samaan aikaan sekä toiveikas, että alakuloinen. Aina hetkittäin tulee tyhjä olo, ihan niin kuin minusta ei olisi jäljellä muuta kuin kuori. Tämä tunnetila on kuitenkin toistaiseksi ollut ohimenevä, ja päiviini on mahtunut itkun lisäksi myös naurua. Mieheni teki juustokakkua toissailtana. Huomasi siinä puolen yön aikaan ettei ole liivatetta. Vailla järjen hiventä lähdimme sitten keskellä yötä kävelemään mieheni siskon asunnolle (n. 5min. kävelymatkan päässä) tätä liivatetta hakemaan. Oli jo nukkumassa. Kävi kyllä mielessä soittaakin, mutta anoppi oli sitä mieltä että "eikä mitä, sen kun menette avaimella sisään ja puhutte koiralle ettei se hermostu". No mentiin sitten avaimilla. Ei löydetty valokatkaisijaa. Koira tuli vastaan tunnistaessaan tutun hajun. Täti lähti sängystä perään, ajatellen että nyt se koira meni käytävään oksentamaan, tajuaa pimeässä että eteisessä seisoo joku.

No säikähtihän se, eikä syyttä :D. Olisin itse varmaan ollut ihan raivona jos tämä olisi tapahtunut omalle kohdalle, ja jo matkaan lähtiessä oli tajuttoman rikollinen olo. Mutta joo, naurettua tuli ja liivate tuotiin kädet täristen keittiöstä. Mietin myös mahdollisuutta, että mitä jos koira ei olisikaan tunnistanut meitä pimeässä. Olisi se ollut näky kun mieheni sisko olisi löytänyt veljensä keittiöstä keskellä yötä liivatepurkki kädessä ja koira housun puntissa kiinni.


Eilen illalla mieheni vei minut kelkkailemaan. Olen aikaisemmin ollut vain moottoripyörän kyydissä, tämä oli myös hauskaa. Ei tämä vanha moottorikelkka mennyt kuin 40km/t, mutta ei se haitannut, pimeässä metsässä. Oli kivaa. Rakettejakin näkyi välillä kylältä päin. Kyllä tästä vielä hyvä vuosi tehdään.