Elämä silmieni edessä.

Hyi että. Olin tänään mieheni kanssa kaupungilla luuhaamassa, kun tulimme nähneeksi miten bussi töytäisi jalankulkijaa keskustassa. Kuulen vieläkin korvissani yhä uudestaan sen hirveän pamauksen ja näen vain uudestaan kuinka jalankulkija kierähtää ilmassa 360 astetta ja iskeytyy katukivetykseen. Sitä oli jotenkin mahdottoman vaikea mieltää todellisuudeksi, että eikö tällaista tapahdu vain elokuvissa. Ja se, miten se nainen jäi makaamaan siihen selälleen toinen jalka nykien bussin pysähtyessä jarrut kirskuen. Noin puoli minuuttia myöhemmin ainakin viidellä ohikulkijalla oli kännykät hollilla ja hätänumero valittuna, yksi ohikulkijoista piteli naisen päätä paikoillaan. Joku sanoi, että hän käveli päin punaisia. Näen verivanan valuvan suupielestä kun naisen pää hieman liikahtaa. Jalka nykii vieläkin. Ikuisuudelta tuntuneiden kahden minuutin jälkeen poliisit ajavat paikalle ambulanssin seuratessa 30 sekunttia myöhemmin. Poistumme mieheni kanssa paikalta ja minä nipistelen itseäni siltä varalta että olen unessa. Ehkä olenkin, ja voin herätä milloin tahansa.

Voi voi.

Taas aivan järkyttävän pitkä tauko kirjoittamisessa. Huomaan, että sama ilmiö toteutuu monessa muussakin jutussa: alkuinnostuksen laannuttua homma vaan jää jonnekin. Surukseni huomaan, että muutama lukija on ehtinyt tässä kuukauden sisään häipyä mutta olen ihana kyllä, saanut muutaman lisää. Kiitos teille jotka jaksatte roikkua matkassa, ja te jotka lähditte, ymmärrän täysin enkä kanna kaunaa.

Elämä se on jännittävä matka. Välillä se tuntuu siltä, että odottaisi vain pysäkillä, mutta ennen kuin sitä kunnolla ehtii tajuta, on matkustanut jo useamman pysäkinvälin. Vaikka masennus edelleen pitää minua syleilyssään eikä motivaatiota vaan tunnu riittävän mihinkään suuntaan, voisi kai sanoa että minulla on mennyt paremmin, ainakin kuorrutuksen osalta. En edes muista milloin olisin saanut viimeksi itkupotkuahdistuskohtauksen. Mustavalkoista elämääni värittävät mitä ihanimmat ihmiset milloin mitenkin. On niin ihanaa tulla muistetuksi, huomioiduksi, hitto.. saada tuntea itsensä rakastetuksi. Voisinpa vain itse olla parempi ihminen heille, jotka minusta välittävät. Eihän se meinaisi muuta kuin pientä vaivannäköä, kännykkään tarttumista tai kortin kirjoittamista näin alkajaisiksi... pelkkä ajatuskin saa minut jostain syystä voimattomaksi. Olen väsynyt ihan koko ajan, yhä.

Hukun koulutehtäviin. Olen viimeisen kuukauden aikana hajoillut markkinoinnin ja ergonomian tehtäviin ja jotta ei vahingossakaan olisi liian helppoa, pitäisi vielä opetella käyttämään uutta 3D-ohjelmaa ja mallintaa tässä parin viikon sisään 50 erilaista palikkaa. Ahdistus hakkaa päätäni pöytään enkä jaksa pistää vastaan. Onko minusta oikeasti tähän? Ehkä pahinta on juuri motivaation puute: ei vaan jaksa kiinnostaa.

Luonnollisesti, kaikki negatiivinen kanavoituu jälleen suhtautumisessani omaan itseeni. Olen ruma, lihava ja epämiellyttävä. Tai sellaisena ainakin näen itseni. Luulen, että olen saavuttanut normaalipainon, sillä 34:n farkut menevät vain juuri ja juuri jalkaan. Ahdistaa. Tahtoisin laihtua ja huomaan kyttääväni taas syömisiäni. En niin jaksaisi tätä. Terapiaa on 5 kertaa jäljellä enkä tajua mistään mitään, olen kyllästynyt ajattelemaan. Tahtoisin käydä talviunille ja palata asiaan keväällä.

Väärät asiat menettävät merkityksensä. Minulla on ikävä jotain, mutten tiedä mitä. Kylläpä on kiva palata tänne tauon jälkeen ja vain valittaa. Tuntuu vähän pahalta teidän lukijoiden puolesta, mutta jotta pystyisin jatkamaan, minun on pakko ajatella että kirjoitan tätä ensisijaisesti itseni vuoksi. Että voin kirjoittaa mitä haluan, milloin haluan.. että olen tervetullut tänne juuri sellaisena kuin olen. Nyt olen väsynyt ja päätäni särkee, mutta minulla on vähän parempi olo.