Kaniksi naamioitunut enkeli.

Tuntuu käsittämättömän vaikealta edes kirjoittaa tästä. Viime lauantaina, 26. joulukuuta, pieni kääpiöluppakanimme Nykänen kuoli. Se oli nuorin kolmen kanin koplastamme. Luultavasti se menehtyi suolitukokseen. Lopetti perjantaina iltapäivästä syömisen ja juomisen, eikä mitään tullut ulos enää sen jälkeen. Tiedän, että teimme kaikkemme pelastaaksemme sen, mutta pikkuinen heikkeni niin nopeasti loppua kohti. Viime hetkillä se laski alleen, alkoi haukkomaan henkeään ja lopulta kuoli mieheni käsivarsille.

Kävimme tänään hautaamassa sen mieheni isän lapsuuden kodin vieressä olevaan mäntymetsään. Se ei tuntunut niin pahalta, kuin mitä olin ajatellut. Ehkä siksi, että sen kuolemasta on kohta jo kolme päivää, tai siksi, että tiedän sen olevan jo taivaassa, heiluttelemassa korviaan voikukkaniityllä ja syömässä all-you-can-eat-porkkanabuffetissa. Joka tapauksessa, minun on kauhea ikävä sitä.

Nykänen ei ollut se helpoin kani, mutta en kadu hetkeäkään että otimme sen luoksemme alle pari vuotta sitten. En voi sanoin kuvailla sitä iloa, mitä se toi elämäämme juoksemalla meitä vastaan korviaan heilutellen vaikka palasimme vain viereisestä huoneesta. Se tuli joka yö sänkyyn nukkumaan kanssamme ja vei puolet mieheni tyynystä. Nakersi puumerkkinsä jokaikiseen lakanaani ja sängyn peittooni. Se hyökkäsi aina muristen ruokakupille, ja juoksi hypellen sängyn alle karkuun kun sitä toruttiin n. 134 kertaa päivässä. Se antoi ottaa itsensä syliin, tuli aina luokse kun istuin lattialle tai sängylle, ja osallistui tekemisiini maistamalla kaikkea - asiakirjoja, luonnoskirjaa, lankakerää, laukkua, kyniä, lautapelejä, papereita jne. Mieheni se herätti joka aamu nakertamalla hänen käsikarvojaan. Nykänen nautti elämästään 24/7. Kun se nukkui, sitä ei herättänyt edes imuri, ja kun se oli hereillä, se joko juoksi, hyppi, sotki heinillä joka paikan, söi tyytyväisenä tai köllötteli ja kiehnäsi matolla. Pahvilaatikoitakin remontoitiin aina kun jaksettiin, mutta omenapuun oksat ja sängyn jalat olivat sitä suurinta herkkua.

En ymmärrä, miten ihmiset voivat ajatella lemmikkejään vain lemmikeinä. Ehkä siksi minuun sattuukin niin paljon, koska minulle Nykänen oli perheenjäsen vain "lemmikin" sijaan. Ottamalla joka hetkestä kaiken irti Nykänen opetti minulle paljon. Olen jopa miettinyt, tuliko Nykänen suoraan taivaasta. Sen turkki oli sellainen laikukas, mutta sen selkä oli kokonaan pähkinänruskea, ja siinä oli valkeat siiven muotoiset kuvioinnit, kummallekin puolelle oma siipi. How special is that? Minun superpupuni.

Kanin kokoinen aukko maailmassani tekee uskomattoman kipeää, mutta olen kiitollinen. Minulla on maailman ihanin mies ja lihava kanipariskunta viereisessä huoneessa. On läheisiä, katto pään päällä, lämmintä vaatetta, ei minulta oikeastaan ole koskaan mitään puuttunut.

Elämä on täynnä kauniita asioita joita ei osaa arvostaa tarpeeksi ennen kuin ne menettää.

Joulu oli taas...

Ja sai syödä vatsansa täyteen. On todellakin syöty. Tilanne täällä miehen perheen kotona syömisten osalta on suorastaan kaoottinen. 1.) Ruokaa ja herkkuja on joka puolella 2.) Täällä syödään yhdessä pöydän ääressä kahdesti päivässä, ja kahvitellaan myös yhdessä kahdesti päivässä. 3.) Vaa'asta loppui patterit. 4) Korostan vielä, että niitä herkkuja on todellakin joka ikisellä pöydällä ja niitä myös tarjoillaan. Ja leivotaan vielä lisää. 5.) Pakkasta -30, eli se siitä lenkille lähdöstä. Voisiko meno enää parantua tästä?

Olen syönyt, syönyt ja syönyt. Olisikin pelkkä joulun aika, mutta kun aloin syödä, syödä ja syödä jo pari viikkoa ennen tätä mässäysjuhlaa. Tiedän että olen lihonut, farkut meinaan kiristää, ahdistaa aivan tajuttomasti, mutta en jaksa vain valittaa. Kyllä varmasti kaikki muutkin ovat sortuneet syömään enemmän tai vähemmän joulun aikana. Loppujen lopuksi, kävi miten kävi, niin minulla on koko ensi vuosi aikaa laihduttaa. Ja jokainen suklaakonvehti, minkä tästä eteenpäin jätän ottamatta, on pieni voitto ja lähempänä tavoitettani. Yksi hetki kerrallaan.

Syömiset sikseen, muuten jouluni oli todella mukava. On ihan hyvä olla. Tiedättekö, se tuntuu jopa epätodelliselta, että on näin hyvä olla, vaikka sitä on syöty joka päivä varmaan 6000:n kcalorin edestä ja liikuttu ei paljon mitään. Olen varmaan failannut jo niin pahasti etten edes jaksa välittää. Mutta on asioita, jotka ovat hyvin. On asioita, joista olen kiitollinen.

"Bad is never good until worse happens". Kyllä tästä vielä noustaan. Ja pysytään pystyssä. Kiitos kommenteistanne. Olette ihania. En ole hetkeäkään katunut blogin perustamista, kiitos teidän.

Tääl on kylmä.

Meinasin, että lähtisin pitkälle sunnuntaikävelylle mutta paskat, lämpömittarin näyttäessä -19C minun on harkittava asiaa vielä järjen kanssa. Täällä on uskomattoman hiljaista ja kaunista, hirveästi lunta ja kylmä kuin mikä (siis ulkona).

Kävin eilen illalla pienellä kävelyllä mieheni kanssa, puhuimme jälleen suhtautumisestani ruokaan ja itseeni. Mieheni tuli siihen tulokseen, että minun pitäisi hankkia ammattiapua, että olen sairas. Sovimme, että harkitsen jotain keskusteluryhmässä käymistä tai jotain, missä alkaisin käydä kun palaamme parin viikon päästä kotiin. Minulle jäi vähän ristiriitainen olo tuosta keskustelusta, enkä ole vieläkään varma olisiko minun pitänyt avata suutani niin paljon. Toisaalta, tahdon hänen tietävän missä mennään, ja että pystymme puhumaan toisillemme aivan kaikesta. Ei salaisuuksia. Minä olen osa häntä, ja hän minua. Jos minulla ei ole kaikki hyvin, ei ole silloin hänelläkään. Teen kuulemma palveluksen hänelle tekemällä palveluksen itselleni ja hankkimalla apua (niin kornilta kuin se kuulostaakin, mutta tiedän että hän tarkoitti sitä hyvällä tavalla). Minun tuskani on hänenkin tuskansa.

En ole pitkään aikaan ottanut niin rennosti kuin täällä, jos nyt ei puhuta syömisvammailusta. Onhan minulla noita paperihommia matkassa, mutta laukun pohjalle ovat jääneet. Sen sijaan olen vain lojunut sohvalla, lukenut sarjakuvia, leikkinyt kanien kanssa, katsonut töllöä, aina välillä piipahtanut ulkona, käynyt joka ilta saunassa (tekee niin hyvää iholle!). Mieheni perhe on todella ystävällistä porukkaa, ihania ihmisiä kaikki tyynni. Nämä pohjoisen tyypit tuntuvat kaikki olevan jotenkin samanlaista sakkia, sellaisia lämpöisiä, rehtejä ja hullun ahkeria. Kahvia keitetään ainakin 3 pannua päivässä, joten tästä ei meno parane. Jääkööt paperihommat vielä laukkuun. Palaan lukemaan sarjakuvia ja vetämään neljännen kupin kahvia.

Reissuun pää kolmantena jalkana.

Voi pylly. Naapurissa tehdään jotain remonttia ja porasivat koko päivän. Kun tärykalvomme olivat toipuneet tykityksestä, päätimme mieheni kanssa että yllätämme hänen perheensä ja lähdemmekin sinne pohjoiseen jo huomenna. Tuota jyräämistä kestä kukaan, kanit varmasti vielä vähemmän. Olen nyt pakkaillut koko illan, huomenna yritetään jo seitsemän maissa päästä ajamaan.

Se siitä herkkukiellosta ennen jouluaattoa. Vähentääksemme tavarakuormaa, avasimme jo nyt meitä odottaneet lahjat, ja tottakai se äidiltä saatu mansikkasuklaalevy oli pakko vetäistä naamaan kolmen piparin kera Criminal mindsia katsoessa. Olen entistä vakuuttuneempi siitä, että minulta puuttuu jotain erittäin olennaista mitä laihduttamisessa nyt saattaisi tuon tuosta tarvita: itsehillintä. Olen onnettoman perso makealle, enkä vaan opi siitä pois vaikka kuinka joisi vettä ja vetäisi kromia naamaan, söisi hedelmiä ja ties mitä muuta - herkut tulee syötyä, aina.

Tulen aivan varmasti lihomaan joulun alla. Sanonpa siihen "voi paska". Joulu on vähän niin kuin synttärit, silloin ei voi välttyä herkuttelulta. Huonompi homma, että siinä missä synttärit yleensä kestää päivän, niin joulua saatetaan juhlia yli viikkokin. Osaisinpa edes jättää sen herkuttelun yhteen joulutorttuun, mutta ei... olen niin itkupotkuraivarin partaalla tämän oman kykenemättömyyteni kanssa. Haluaisin nauttia joulusta, ja päätin että nauttisin siitä, mutta kuinka vaikeaa se onkaan. Ajattelen ruokaa aivan tauotta, ynnään kaloreita päässäni, pelkään lihovani, tiedän lihovani, mutta en vain osaa taistella nälkää ja herkkuja vastaan. Sitten vihaan itseäni ja kiskon tupakkia pettyneenä. Failure after failure. Voi luoja että vihaan itseäni juuri nyt.

Äygh.

Eilinen aamupaino oli 47.5kg, eli +600g viime perjantaista. Ei syytä paniikkiin, niin kauan kunhan se ei vaan tuosta nouse. Nyt on perhevierailut tehty ja juustokakut syöty ja voin vihdoinkin huokaista helpotuksesta ja palata ns. arkeeni. Yritän olla herkuttelematta ennen jouluaattoa, onhan siihen enää tasan viikko :). Tämä päivä on käynnistynyt kahvilla, ja minulla on jääkaapissa ananas odottamassa (syön aina hedelmäni jääkaappikylminä). Olen kuullut aivan mielettömästi ananaksen hyötyvaikutuksista, ja minua harmittaa etten ole vain aikaisemmin saanut syödyksi sitä niin paljon kuin olisin voinut, sillä hyötyominaisuuksiensa lisäksi tuore ananas on äärettömän herkullista. Ananaksen sanotaan mm.

-hoitavan vatsavaivoja, lihaskipuja, limaista yskää sekä tulehduksia (ks. alempana bromelaiini).
-se sisältää runsaasti C-vitamiinia, B1-vitamiinia, kuitua ja mangaania, flavonoideja sekä hieman joitakin muita B-ryhmän vitamiineja ja hivenaineita.
-Edistävän ruoansulatusta ja nesteen poistumista elimistöstä.
-Sisältää myös bromelaiinia, jolla on tulehdusta estäviä vaikutuksia ja näin ollen se tarjoaisi apua esim. iho-ongelmiin.


Otsani on suoraan sanottuna räjähtänyt. Ilmiötä voisi nimittää "suklaakakun kostoksi". Minulla on aina ollut herkkä iho, enkä lainkaan liioittele väittäessäni että kaikki syömäni näkyy automaattisesti ihoni kunnossa. Eniten damagea aiheuttavat sokeri, hiilihydraatit, lisä- ja säilöntäaineet. Kaiken järjen ja logiikan mukaan minun tulisi välttää näitä edellämainittuja. Yritän toki, mutta harmikseni satun olemaan suuri sokerin, hiilihydraattien ja keinotekoisten aineiden ystävä... :D No, voitto se on pienikin voitto, eli jokainen syömättä jätetty suklaapala on aina askel eteenpäin.

Ulkona on ihana ilma. Vaikuttaa siltä, ettei tänään ole niin kova pakkanenkaan kuin eilen, joten suunnittelen pitkää kävelylenkkiä kauppakeskukseen ja takaisin. Sain eilen isältä 30,- joululahjaksi O_____o. Minulle se on huikea summa. Ihan ykkösenä ostoslistallani on puuteri ja hyvä kosteusvoide kasvoille. Toivottavasti rahat riittävät molempiin. Hey btw, sain eilen taas kuningasidean kuinka huijata itseään: Aina kun tekee mieli sortua syömään jotakin, mitä se nyt sitten onkaan, niin ensin täytyy juoda 1,5 litraa vettä. Todennäköisesti tämän jälkeen ei tee enää edes mieli syödä, tai ainakin vatsa on niin täysi ettei tule syötyä niin paljon. Plus, vedenjuonti on vaan terveellistä (on sillekin olemassa joku raja, mutta itse ainakin olen juonut aivan liian vähän viime päivinä: olen kitannut kahvia puolet enemmän kuin vettä). Tämä vesiteoria pitää testata.

Ylihuomenna lähdemme mieheni perheen luokse pohjoiseen, eli 10 tunnin automatka tiedossa kolmen kanin kanssa. Nice o/. Tulen varmasti päivittämään blogia siellä ollessani myös, joskaan en ihan joka päivä. Upeaa joulun odotusta kaikille, otetaan talvipäivistä kaikki riemu irti.

Joo'o.

Se siitä viikonlopusta sitten. Mistäköhän aloittaisi... varmaankin siitä, että olen varmaan lihonut tuplasti sen, mitä onnistuin edellisellä viikolla pudottamaan. Läskiksi meni, taas. Se on aina kun menee kotona käymään. Lähdetäänpä kuitenkin liikenteeseen perjaintaista.

Eli, tapasin isäni. Se tapaaminen meni kait ihan hyvin, emme taaskaan puhuneet mitään arkisia kummempia, mitä nyt selvisi että myös isäni on ollut masentunut viime aikoina. Tuntui kuitenkin piristyvän käynnistäni ja riemukseni kahteen otteeseen totesi "voi kauhee sä oot laiha". Olin iloinen siitä, että hän huomasi, mutta jotenkin minulle silti jäi tyhjä olo visiitin jälkeen, henkisesti. Fyysisesti olin täynnä riisipiirakoita, leipää ja pipareita ja isä antoi vielä hirveän läjän ruokaa mukaan, sen sijaan että olisi lykännyt jonkin näköisen setelin kouraan, niin kuin yleensä. Se oli ehkä pienoinen pettymys, mutta olkoot.

Äiti tulikin kotiin jo lauantaina. Tämä tarkoitti suklaakakkua, lisää pipareita ja yrttivoipatonkia. Olisin voinut ampua itseni illan päätteeksi. Konferenssi oli kuitenkin mennyt hyvin, ja äidilleni oli sattunut erinäisiä juttuja minkä vuoksi hän oli hyvin onnellinen. Tämä teki myös minut hirvittävän onnelliseksi, sillä mikään ei ole saanut minua tuntemaan oloani niin riittämättömäksi ja onnettomaksi kuin se, että äidilläni on ollut niin vaikeaa ja että hän on surullinen. Olen vieläkin todella iloinen siitä, että hän on päivän mittaan nauranut enemmän kuin itkenyt. Ja joo, äitikin huomasi kilojen tippuneen:

"kauhee et sä oot laihtun, ootko sä ihan normaalipainoinen?"
"joo, oon, ihan normaali" O__________o
"ootko ihan varmasti???"
"joo"
"ootko tarkistanu, käynyt lääkärissä tai jossain"
"joo oon, normaali oon"

Joo joo joo. Ja tämä päivä... aamu ja aamupäivä jaksettiin hienosti kahvin voimin. Sitten alkoi menkat, sattui ja nälkä palasi ja voi vitsi... minkä takia sitä suklaakakkua oli pakko syödä niin paljon taas??? Ja leipää, ja pipareita... äääääää. Fail fail fail fail fail. Luojan kiitos pääsin jo kotiin. On niin totaalisen turvonnut ja ruma olo ettei mitään järkeä, vihaan tätä. Varmasti olen normaalipainoinen, taas. Päivän paras on se, että äiti ompeli meitille verhot keittiöön ja makkariin ennen kuin heitti mut takaisin Helsinkiin. Ette arvaa miten olen odottanut niitä verhoja, muutosta asti (eli elokuusta) olen pitänyt pyyhettä makuuhuoneen ikkunassa (sarjassamme "kuinka tehdä lähtemätön ensivaikutelma naapureihisi"). Olen niin onnellinen. Silitin ja ripustin ne miehen kanssa ikkunaan heti kun pääsin perille. Jo lähti pyyhe.


What can I do? Jatkaa ensi viikonkin kuin edellisen viikon. Syödä niin vähän kuin mahdollista ja liikkua niin paljon kuin mahdollista. Ei tuu olee helppoa. Jääkaapissa hyytyy mansikkavanilja-juustokakku joululomani kunniaksi ja pitäisi käydä joulukahvit juomassa sekä äidin, että isän luona ennen kuin lähdemme pohjoiseen ensi lauantaina miehen kanssa. Setäkin pitäisi pyytää kylään. Voi Luoja... hajottaa niin kympillä. Ei muuten, mutta kun tuntuu että kaikki painon pudotuksen eteen näkemäni vaiva tuntuu valuvan pullasormien välistä hukkaan... nyt kun aloin miettimään asiaa tarkemmin, tuntuu että mahikseni laihtua ensi viikolla (tai edes rankata paino takaisin 47:n paremmalle puolen) on täysi nolla.

Ahdistaa. Onko minulla mahkuja selviytyä? You tell me.

Hei hei.

Olen juuri lähdössä. Aamupaino 46.8kg. En tajua. -900g toissapäivästä. Tämä on melkein pelottavaa, ottaen huomioon että yleensä vauhti on ollut jotain puoli kiloa kahdessa viikossa. Olen nyt virallisesti alipainoinen. Aloittaessani WIN-viikkoa ajattelin olevani onnellinen, jos saisin edes puoli kiloa veks, mutta sen sijaan kiloja tippuikin suurinpiirtein 2. En tajua, en tajua sitten ollenkaan, mitä tämä on.

Jokatapauksessa, toivon teille kaikille oikein mukavaa viikonloppua ja joulun odotusta. o/

T niin kuin torstai.

Tunnit matelevat eteenpäin. Istun tietokoneluokassa ja odotan kotiinpääsyä kuin hullu puuroa. Ei, että päivä päättyisi ennen kolmea. En ole tänään syönyt vielä mitään, juonut vain kupin kahvia aamulla. Ei ole edes paha nälkä, palelee vain. On vähän morkkis, että menin syömään leipää. Se on oikeasti sellaista tavaraa, mistä pitäisi pysyä kaukana, kun ei yksi pala kuitenkaan koskaan riitä. Menemme tänään iltapäivästä ostamaan joululahjoja mieheni kanssa. Koska budjetti ei ole mikään järjetön (lue=olematon), päädyimme ratkaisuun käväistä Halvan tehtaanmyymälässä (sain postissa sellaisen -15% alekupongin sinne). Tiedän, että suklaan ja makeisten ostaminen on vähän lame, mutta uskon, että parempi se kuin ei mitään, ja tehtaanmyymälän valikoimassa luulisi olevan jotain vähän erikoisempaa, sen lisäksi että tavara on taatusti tuoretta. Koitan sitten vain kääriä lahjat oikein extrakauniisiin paketteihin :D

Lähden taas huomenna koiravahdiksi äitini asunnolle. Kirjoitin aikaisemmin, että tapaan isäni huomenna. Jännittää. En tiedä miten päin olisin, tuntemukseni tätä tapaamista kohtaan ovat vähintäänkin sekavat, mutta yritän parhaani mukaan yritän olla stressaamatta asiasta. Tein joulukuun alkupuolella lupauksen itselleni, että koettaisin olla murehtimatta turhia. Se on hyvä lupaus, ottaen huomioon miten helposti stressaannun, ja miten paljon stressi vaikuttaa minuun. Anyway, tulen takaisin sunnuntai-iltana tai -yönä. Yritän viikonloppuna saada jotakin aikaiseksi, eli liikkua ja syödä mahdollisimman vähän + pitää koiralle seuraa + saada vielä prioritylistani viimeisiä hommia tehtyä. Joku alle kymmenen kohtaa jäljellä.

On tosi kummallinen olotila. Tietäessäni (en katsonut vaakaa, joten parempi termi olisi ehkä "olettaessani") painavani alle 48, tunnen itseni jotenkin tyyneksi. On sellainen rauhallinen olo, että kelpaan itselleni näin. Ehkä jollakin sorttia tiedostan että en ole oikeasti lihava. Parantamisen varaa on, mutta että en ole lihava. Minulla on hiljaisen hyvä olla, mutta samalla tunnen myös surua. En tiedä miksi. Kenties siksi, etten tiedä miten pitkään hyvää oloa kestää.

No joo.

Tänään olen syönyt sitten enempi. Iltaruoaksi oli itsetehtyjä lohkoperunoita ja jotain naudanpaistia. Ei loppujen lopuksi ihan älytön paha jos olisi jäänyt siihen, mutta pitihän sitä miehen ostamaa auringonkukkaleipää mussuttaa samalla kun töllöä katsoi :3. Ja satsuma. Päivän syömiset 918kcal, ja liikunnalla kulutettu 720kcal (kävelylenkki vähän venähti, aamulla pyöräilin kouluun ja takas), joten jos nuo miinustaa toisistaan niin ei se nyt niin hirmuista ole, eihän? Sanokaa pliis joku että ei. Jotenkin en jaksaisi pahoittaa mieltäni noista syömisistä, sillä onhan se paljon, mutta paljon on askellettukin, ja siihen vielä päälle peruskulutus ja hyötyliikunta...

Olen tyytyväinen painonlaskuun. Aina kun paino jää junnaamaan pidemmäksi aikaa, minuun iskee hirvittävä pelko että nyt se raja on tullut vastaan, tästä ei enää alaspäin mennä. Oli huojentavaa huomata, että suunta on yhä alaspäin, ja että suklaakakku on nyt todellakin eliminoitu vyötäröltä. Tosin en sitten tiedä tästä eteenpäin kun alkaa joulun vietto ensi viikosta. Kierrämme ensin täällä Etelä-Suomessa minun sukulaiset läpi, ja sitten lähdemme pohjoiseen mieheni perheen luo, ei nyt tulevana viikonloppuna, mutta sitä seuraavana.

Hörpin tässä keltaista luomuteetä. Maistuu vähän vihreälle teelle, muttei sinne päinkään. Onko kukaan muu maistanut tätä koskaan?

Hei, tämähän toimii.

Karkasin aamulla taas vaa'alle. Tapaamisemme oli harvinaisen miellyttävä tällä kertaa. Lukema mittarissa näytti 47.6kg, eli olen hukannut jonnekin yli puoli kiloa parissa päivässä. Minua väsyttää, vatsaani koskee, en ole saanut nukuttua, keskittymiskyky alkaa olla tunnilla 0, mutta olen onnellinen. En tiedä pitäisikö minun syödä tänään jo enemmän (eiliset safkat alle 500kcal). Voin tuntea kuinka aineenvaihduntani hidastuu hidastumistaan. Voi tätä riemua. Alle 48. Ajatelkaas. Ihan uskomatonta.

Ei vitsi, juuri nyt taidan olla niin väsyneessä mielentilassa että tekisi mieli vain jättää loput pudottamisesta ensi vuodelle ja aloittaa joulun vietto samantien. Alle 48. Mii soo happi. Ai did it.

Doing good so far...

Eilinen WIN-päivä katkaisi FAIL-viikkoni. Syömiset 268kcal, liikunta 622. En tajua mistä se kaikki energia tuli (no mistäköhän, syönyt kuin pieni sika), mutta kyllä teki gutaa. I'm on fire!!! Olen niin motivoitunut räkäisemään tällaisen loppukirin ennen joulua ettei mitään rotia. I feel the control, I smell the success. Tästä päivästä tulee jo vähän vaikeampi, sillä väsymys hieroo olkapäitäni ja tunnen kuinka energia valuu karkuun kehostani. Mutta eilinen oli ihana. Olen varma että jaksan ahkeroida tänäänkin kun muistelenkin vain eilistä. Pyöräilin kouluun ja takaisin, ja sitten tein aivan superpitkän kävelylenkin. Nappikuulokkeet korvilla ja volumet kaakossa, talsin vain kilometri toisensa jälkeen eteenpäin pimeässä. Kerrassaan upeaa. Iltapalaksi sitten tattaripuuroa ja mustikoita.

Lisäksi mieheni yllätti minut ihan totaalisesti. Ihmettelin, kun otin postin mukaan siinä lenkiltä palatessa että mitä ihmettä se on tilannut, kun mainoslehtisten välissä oli Discshopin pahvikuori. Mussukka oli tilannut meille yhteisen joululahjan, eli Criminal Mindsin 3. kauden!!! JEEE!!! Ollaan niin koukussa tuohon sarjaan. Se on sellainen toiminta/jännitys//trilleri jossa joukko FBI:n profiloijia ottaa kiinni sarjamurhaajia :3 Käsikirjoitus ja henkilöhahmot ovat aivan loistavia, suosittelen. Katsoimme ensimmäisen jakson, ja teimme sopimuksen että säästämme loput ensi viikon alkuun kun minulla on viimeinen koulupäivä ja joululomani alkaa. Yritän ennen sitä saada kaikki hommelit valmiiksi ja tsempata liikunnan ja syömisten kanssa. Tämä on tällainen superhyperviikko, jolla ansaitaan sitten makea joulu. Tahdon nauttia joulusta. En halua laihduttaa silloin. Joku raja kyllä, mutta en halua ressiä. Nyt kun painan täysillä niin voin antaa itselleni luvan nauttia joulusta sen jälkeen. Kieroa. Itsensä huijaamisesta voisi kirjoittaa kokonaisen kirjan.

Ja vieläkin on asiaa. Menen jälleen ensi viikonlopuksi äitini asunnolle vahtimaan koiraa. Äiti tulee konferenssista sitten sunnuntaina. Perjantaina kuitenkin näen isäni. Viime kerrasta on varmaan kaksi tai kolme kuukautta, en muista. Minua jännittää. Isä on aina ollut jokseenkin etäinen henkilö elämässäni. Hän ei ollut luonani, kun olisin tarvinnut häntä. Hän oli aina juomassa. Vanhempieni ero 7 vuotta sitten... vaikka haluan sanoa, ettei se vaikuttanut minuun mitenkään niin kyllä se vaikutti. Minun on ollut todella vaikea antaa anteeksi isälleni. En tiedä olenko vieläkään pystynyt siihen kokonaan, vaikka haluankin. Tiedän, että se on vaan sairasta, mutta tavallaan, koska minusta tuntuu ettei isäni huomioinut minua tarpeeksi kun olin nuorempi, yritän nyt saada sitä huomiota häneltä tällä syömisvammailullani, puoliksi tiedostan sen. "Katso minua, huomaa minut!!" "Sanon että kaikki on hyvin, en tarvitse apua, mutta näethän ettei kaikki ole hyvin" .... "näethän?"

It's not over yet.

Elämä jatkuu, niin myös läskisota. Tsekkasin aamulla painoni, se ei ollut niin paha kuin mitä odotin, eli parin viikon sisään +400g. En tajua. Olin satavarma että minulle olisi tullut ainakin kilo lisää kaikista niistä syömisistä ja liikunnan vähyydestä mutta ei. Ilmeisesti pudottamani kilot ovat olleet niitä ns. varmoja kiloja sitten, kun ei kerta tuon enempää ole paino noussut. Olen samaan aikaan helpottunut, mutta myös agressiivisen motivoitunut pieksämään itseäni lisää. Jo riittää turhat syömiset ja herkut. Tästä päivästä alkaen yritän olla syömättä mitään mitä ei ole totaalisen pakko syödä. Ja liikunta takaisin kehiin, nyt alkaa loppukiri ennen joulua.

Vaikka viikonloppu olikin syömisten ja liikuntojen osalta yhtä failia, sain siitä huolimatta päntättyä taidehistorian tenttiin, ja essee on lähdeluettelon viimeistelyä vaille valmis. Kyllä näistä selvitään. Stressikynnykseni ja mielialani on huomattavasti positiivisemmalla tolalla nyt kun koulujutut ei enää ahdista niin paljon.


Lienee epätodennäköistä, että ehtisin jouluun mennessä pudottaa useamman kilon. En anna sen masentaa. Kilot tippuvat kun tippuvat, teen parhaani ja sen mukaan mennään. Vaikka tavoitteen saavuttaminen viekin odotettua pidempään, en silti aio heittää hanskoja tiskiin. Olisin ikionnellinen, jos saisin 1,5 kg pois joulukuussa, mutta en tiedä... kilokin on tässä vaiheessa paljon. Tippui mitä tippui, mutta aion taistella täysillä. Päivä on alkanut lupaavasti, sillä vatsaani on koskenut aina eilisillasta lähtien. On minulla vatsakipuja ollut ennenkin, mutta koskaan ennen ne eivät ole jatkuneet näin pitkään. Oikein vääntää mahalaukussa. Ehkä se tästä.

Kerkesin aamupäivällä miettiä lisää hiusteni värjäämistä. Hopeisia/valkoisia hiuksia kaipaillen, minulle on suositeltu värinpoistoa + hopeashampoo-comboa. Sen jälkeen voisi juurikasvua aina värjäillä jollakin platinavärillä. Tänään jäin miettimään, että tarvitsenko todella sitä värinpoistoa? Olen kasvattanut hiuksiani niin pitkään, ettei värjättyä hiusta enää ole, ja luonnollinen värini on kaiketi vähän hiekan vaaleasta tummempi. Helsingissä asuessani olen myös havainnut hiusteni tummuvan ja saavan punaista pigmenttiä, luulen että se johtuu jotenkin vedestä. Mut niin, tarvitseeko värinpoistoa tehdä, vai riittäisikö vain jokin voimakkaasti vaalentava kestoväri, ja mikä mahtaisi olla tähän tarkoitukseen paras? Te viisaammat, valaiskaa, suositelkaa.

Äääää...

Viikonloppu meni läskiks. Pipareita. Leipää. Enkelisuklaata. Hedelmäkarkkeja. Lisää enkelisuklaata ja leipää. Hedelmäkarkit loppuun. Leipää, leipää ja leipää. Muroja, jogurttia ja banaania, tajuton määrä. Olen syönyt kaapeista kaiken, kompensoidakseni himoani suklaakakkua kohtaan. Ja sitten vedän vielä senkin.

FAIL.

Lähden reissuun.

Menen viikonlopuksi äitini luo koiravahdiksi. Siellä ei ole nettiä, joten saatte muutaman päivän hengähdystauon meikäläisestä. Ohjelmassa on kouluhommia, koiran lenkitystä ja kahvia sietokyvyn rajoille saakka. Yritän myös levätä, olen todella uupunut sekä henkisesti että fyysisesti. Laihduttaminen saa jäädä pariksi päivää, sillä minusta tuntuu että aineenvaihduntani ei taaskaan ole ihan kondiksessa. Olen varmasti pirteämpi sitten maanantaina.

Tämä päivä meni päänsärkyä ja armotonta väsymystä vastaan taistellen. Tiedättekö, juuri sellainen päivä jonka olisi vaan voinut skipata. Koulun jälkeen en kyennyt muuta kuin lojumaan sohvalla ja mutustamaan näkkäriä. Iltaruoaksi sitten tilattiin kiinalaista, siis onko mitään nerokkaampaa, ihanampaa ja petollisempaa kuin kotiinkuljetus? Hei, upeaa viikonloppua teille kaikille, tehkää mitä täytyy ja ottakaa sitten rennosti.

You make me happy!

Kiireistäni huolimatta haluan tehdä postauksen sillä ta-ta-radaa, 10 lukijaa!!! Olen niin iloinen teistä kaikista, aloittaessani blogin kirjoittamisen olin ihan satavarma ettei kukaan jaksaisi jäädä seuraamaan sekavia jorinoitani. Toivottavasti pysytte kyydissä ja annatte anteeksi kiireeni. Pyrin kuitenkin päivittämään kuulumisiani päivittäin.

No miten se on mennyt? Mikä pettymys, olen syönyt ihan hirveästi. Päivittäiset kalorit huitelevat tonnin puolelta sun toiselta, mikä on vaan liikaa. Tänään kakku kirsikkani päällä oli strateginen virhelyönti kaupassa: minun ei pitänyt edes vilkaista jugurttiosaston suuntaan, mutta mitä ihmettä, jalkani töpöttivät sinne kuin itsestään. Supertarjous!! Litra banaanijugurttia, vain 0.20€!! Miten voi inhimillinen pieni (<-- no pituuden puolesta) ihminen vastustaa tuota? No ei voikkaan, siinähän se juju piileekin. Piti sitten vetää sitä jugurttia ainakin puoli litraa, kun ei muka tullut jo täyteen jauhelihamakaronimössöstä.. I so hate myself. Vielä aamulla olin niin inspiksissä että nyt saa kilot kyytiä, en luovuta, teen mitä vain ja niin just... *hakkaa päätä seinään* Oispa jossakin itsekontrolli tarjouksessa.

Ainoa, mikä estää minua hyppäämästä ikkunasta ulos (tämä olisi aavistuksen verran parempi vertaus jos asuisin kerrostalossa, mutku en), on se että peruskulutuksen ja hyötyliikunnan lisäksi olen urheillut tänään 700-800kcalorin edestä. Tällä ja järjettömällä nälälläni siis saattoi olla jonkin näköinen yhteys. Mut joo, ei asia parane minnekään vaikka kuinka rypisin itsesäälissä (se vain kuuluu asiaan). Armoa tuntematta jatkan kiirelistani läpikäymistä ja yritän hartaasti ansaita olemassaoloni. Tahdon saada nämä paperihommat kuntoon, jotta voin toden teolla keskittyä jälleen koomailemaan. Eteenpäin, sano mummo lumessa.

Aaaaaaaaaa..... !!!!!

Huomenna on jo joulukuun 1. päivä! Minulla on hirvittävä kiire!! Pöytäni on täynnä työstämistä odottavia kouluhommia, piirustusprojekteja, kirjeitä, luettavia kirjoja ja jonkinlaiset omatekoiset joululahjatkin pitäisi pieraista. Voieivoieivoiei... 24/7 ei riitä!! Miten minulle aina käy näin...

This is madness!!!

Kävin vaa'alla. Tuntuu kuin meillä voisi synkata, sittenkin. 48.1kg, eli keskiviikosta -600g, mukaanlukien eilinen leivänmussutus. Siis mitä?! Olen varmasti nyt missannut jotain pahemman kerran, eihän tässä ole mitään järkeä että ensin paino junnaa samassa pari viikkoa ja sitten kun syön leipää niin se tipahtaa puoli kiloa parissa päivässä... O_____o. Oli miten oli, olen todella onnellinen ja edes hetken aikaa peilikuvani näytti nätiltä. Kirjoittelen vieläkin ihan tunnekuohun vallassa, hyvä etten liikutuksesta itke (aika sairasta nyt kun kävi miettimään...).


Päätän herkkulakkoni tähän päivään vaikka vannoin ja uhosin että joulukuun alkuun vähintään jaksetaan. No nyt on 28. päivä enkä muista milloin olisin viimeksi pitänyt kokonaista kaksi viikkoa taukoa nameista. Aion pitää karkkipäivän ihan siitäkin syystä, koska tiedän mitä pidempään lakko jatkuu, sitä suurempi on ahmimiskohtauksen riski. Tämän päivän haasteeni on syödä Vähän namia, Ilman ahmimisia, eli herkutella ilman että mopo lähtee käsistä. Wish me luck.


Ps. Kiitos kommenteistanne!! Rakastan niitä <3

Viikonloppu!

Ihanaa kun tulee viikonloppu. Rakastan, rakastan ja rakastan viikonloppuja, sitä kun saa nukkua pitkään, juoda aamukahvin kerrankin aivan kaikessa rauhassa ilman kiirettä, että on aikaa liikkua ja ottaa iisisti. Yli kolmen työvuoden jälkeen pääsin tänä syksynä opiskelemaan, ja niinpä olen koulun ohella todella päässyt nautiskelemaan viikonlopuista. Oli minulla töistäkin silloin kahden päivän vapaita, mutta yleensä ne olivat keskellä viikkoa eikä siinä jotenkin vain ollut sitä samaa fiilistä kuin mitä on lauantaissa ja sunnuntaissa. Lauantai on jotain taivaallista, sunnuntai kuin uusi alku.

Hei, oli minulla muutakin asiaa kuin toivottaa teille kaikille mahtavaa viikonloppua (tehkää jotain kivaa?). Silmäilin tässä näitä marraskuun aikana kirjoittelemiani blogimerkintöjä. Olenpa ailahtelevainen. Ensin ollaan ihan hypetyksissä ja taistelufiiliksissä ja seuraavana päivänä täysin rappiolla. Sit taas juostaan pää kolmantena jalkana, kompastutaan ja aletaan sopertaa jotain sekavaa. Siis kyllä minä sen olen aikaisemmin tiedostanut, että olen luonteeltani ailahtelevainen ja temperamenttinen, mutta tämä vaikuttaa jo varsin vakavalta... vai? Vielä pohtiessani mahdollista taipuvaisuuttani maanisdepressiivisyyteen, mieleeni juolahti kuinka ärsyttävää voi olla lukea tällaista blogia, jossa fiilikset vaihtelee jatkuvasti (kuinka ärsyttävää voi olla elää kanssani???) . You tell me.

Kirjoitukseni näyttävät siltä, kuin rimpuilisin. Ehkäpä elämäni onkin oikeasti näin kaoottista, jatkuvaa taistelua syömishäiriötä ja masennusta vastaan. Olen jälleen pohdiskellut elämääni. Tahdon laihtua. Se on vissi. Toinen on se, että tahdon parantua syömishäiriöstäni. Juuri nyt päähäni ei mahdu mitään uljaampaa ajatusta kuin se, että voisin laihduttaa 45:een ilman että ajattelisin ruokaa 24/7, tuntisin syyllisyyttä syömisestä (kuin mistä vain), juoksisin niin että jalat pettävät alta, kärsisin nälkää, mässäilisin, ahmisin... Eniten kaipaan ruoasta nauttimista, että sai syödä ilman syyllisyyttä.

Yritin tänään syödä ilman syyllisyyttä. Annoin itselleni luvan syödä aamulla, koska 2 viimeistä päivää menivät alle 500:n kalorin. Söin paahtoleivän voilla ja juustolla, sekä rasvatonta maustamatonta jugurttia mihin pilkoin kiiviä ja heitin perään vähän goji-marjoja. Okei, koulussa skippasin jälleen aterian, mutta söin sitten iltaruokaa kotona. Ja sen jälkeen... vielä 2 paahtoleipää lisää! O______o Repikääs siitä. Kyllä minua vähän hirvittää. Mutta hyvää oli. Ja vaikka kaloreita kertyikin, ne ovat jälleen kulutuksen alle, vaikka en olisikaan tänään pyöräillyt, kävellyt, pomppinut tanssimatolla ja venytellyt. Taistelen syyllisyyttä vastaan, hakkaan kepillä tuulimyllyä.

Asiat voisi varmasti olla paremmin, mutta ei ne ihan pielessäkään ole. Plus, siitä huolimatta että olen syönyt tänään kuten normaalit ihmiset tapaavat kaiketi syödä, minulla on tunne siitä, että ihan kuin olisin laihtunut vähän. Housut, mitkä minulla on nyt tämän viikon ollut päällä ja jotka eivät tod. ole mitään strechiä, tuntuvat vähän väljemmiltä. Muistin myös, miten paljon rakastan miestäni. Olen iloinen jokaisesta hetkestä jonka saan viettää hänen kanssaan. Nyt on pakko lopettaa ennenkuin alan tuntea syyllisyyttä kiittämättömyydestäni :D


Ps. Älkää antako sateen masentaa.

Eksyksissä.

Rikoin tänään sääntöäni käydä vain kerran viikossa vaa'alla. Alkuviikon syömiset kummittelivat sen verran mielessä että en voinut vastustaa kiusausta kurkata miten paljon olin lihonut. Jännittävää. Vaaka näytti täsmälleen samaa kuin viime lauantainakin, 48.7kg. Olin samaan aikaan todella huojentunut ettei se ollut noussut, mutta samalla myös pettynyt etten ole laihtunutkaan. Eli paino edelleen puolentoista viikon aikana +200g. Mikä ihme tässä taas mättää? Alan pikkuhiljaa uskoa, ettei minun ole mahdollista laihtua enempää. Että tämä on se raja.

Päivän syömiset teki jonkun 498kcal. Satsuma, kuppi kahvia, purkka, puuroriisiä 2,5dl ja n. 70g jauhelihaa johon oli pilkottu vähän lanttua ja herkkusieniä. Minua palelee, minun on vieläkin nälkä, harmittaa etten liikkunut vielä enemmän tänään (nyt 405kcalorin edestä pyöräilyä, kävelyä, hyppyjä + jumppaa), mutta juuri ja juuri siedän itseäni.

Tämä on kauheaa. Kävellessäni takaisin kaupasta, mietin milloin kadotin elämäni. Tajusin, että vain harvoin nautin mistään tekemisestäni, kaikki on suorittamista: Piirtäminen, liikunta, koulunkäynti ja oikeastaan aivan kaikki mitä teen. Valehtelematta voin kertoa pyöritteleväni ruokaa mielessäni aivan koko ajan: Miten paljon missäkin on kaloreita, mitä saan syödä, mitä en saa, mitä syön huomenna, miten jaksaisin paremmin ilman että söisin. Muistan, että olen joskus osannut nauttia syömisestä, että sitä vaan söi syömisen riemusta eikä ajatellut ravintosisältöä ja kaloreita, ei ajatellut painoaan. Että sai syödä ilman syyllisyyttä.


Miksi en kelpaa itselleni tällaisena? Vihaan tätä, mutta samalla se antaa minulle jonkinnäköisen ulospääsyn... enkä osaa kääntyä pois tältä tieltä.

Luuserifantti ja läskisota.

Luuserifantti ei aio luovuttaa. Olen päättänyt että tämä päivä menee paremmin kuin eilinen. Koska kroppani on totaalisen jumissa paljon liikunnan ja liian vähäisen venyttelyn vuoksi, pyhitän päivän koulutehtäville. Tyhmää stressata niistä, sen sijaan pitäisi keskittyä tekemään niitä pois alta. Taidehistorian tentti lähestyy ja kirjallisuusesseen kirjoittamista olen vältellyt menestyksekkäästi jo yli kaksi kuukautta. En enää. Kun tästä naputtelemasta pääsen, käyn "Marraskuu priority"-listani kimppuun sen sijaan että menisin sohvalle koomailemaan.

Tämä päivä menee paremmin kuin eilinen. En saa luovuttaa ja antaa periksi. Minähän tulen mahtumaan siihen mekkoon vaikka siihen menisi koko loppuvuosi tai vaikka seuraavakin. Takapakista huolimatta, sota ei ole vielä ohi. Mahtavaa päivää jokaiselle.

I feel FAIL.

Liikunta -604kcal. Syömiset... yli 1500kcal (iltaruokana siis ranskiksia ja lihapullia). Alle peruskulutuksen jää, mutta henkinen pahoinvointi on mitä valtavin. On niin oksettava olo, inhotan itseäni ja nimeän täten itseni Luuserifantiksi.

Get up and shine!

Minulla oli mitä suurimpia vaikeuksia nousta ylös sängystä aamulla. En muista, koska se olisi viimeksi ollut niin vaikeaa. Onnistuin kuitenkin viimein, tosin puolen tunnin viiveellä. Posotin fillarilla hirveää kyytiä kouluun jossa oltiin päädytty todella fantastiseen ratkaisuun päivän agendasta: Koska tänään on atk-kurssin viimeinen päivä, ja koska porukkaa on ollut niin paljon sairaana, niin eipä lyödäkään enää uutta harjoitusta tiskiin vaan tehdään ne vanhat loppuun. Saatte arvata yhden kerran kuka oli jo tehnyt kaikki harjoitukset, ajallaan. Jumitin sitten koneella ruokatuntiin asti ja lähdin kotiin.

Siivosin kaappeja. Yritin etsiä turhaa tavaraa minkä voisi myydä, ja saisi rahaa joululahjoihin. Tai sitten jos löytyisi ihan jotain lahjaksi kelpaavaa. En löytänyt yhtään mitään, mutta tulipahan hyllyt järjesteltyä. Poljin tanssimattoani taas tunnin (ei se ole yhtään niin kivaa yksin kuin seurassa), sain tarpeekseni ja vedin päälle vielä pikku jumpan + venytykset. Liikuntapuoli siis tästä päivästä kunnossa. Mitä tulee syömispuoleen niin... olen viimeiset kolme päivää vetänyt yli 1200kcaloria. Tunnen itseni turvonneeksi, ahdistuneeksi ja minua pelottaa että olen vain lihonut. Pakokauhu nuolee niskaani ja huomaan, ettei tämä ollutkaan niin helppoa kuin olin kuvitellut.

Orja.

Wasted weekend.

En ole oikeasti saanut tänäkään viikonloppuna aikaiseksi yhtään mitään. On se kumma, että kun vihdoinkin olisi aikaa tehdä rästiin jääneitä koulutehtäviä, kotitöitä ja miljoonaa muuta askaretta niin mitä minä teen? Löhöän sohvalla, luen sarjakuvia, jumitan netissä, jumitan netin ulkopuolella, käyn tunnin välein tupakalla, soitan kitaraa 2 minuuttia jonka jälkeen muistan etten osaa soittaa ja niin palaan taas jumittamaan.

Tallasin eilen tunnin verran tanssimattoa, mutta ei se ole niin hauskaa yksin kuin seurassa (siitä huolimatta että latasin varmaan 15 uutta biisiä, joista 2 oli oikeasti kivoja). Olen koko päivän yrittänyt tänään lähteä kävelylle, mutta jotenkin ajatus siitä tuntuu tylsältä. Kaupasta olisi eilen pitänyt ostaa jotain oikeaa ruokaa tälle päivälle, mutta ostin viimeisillä rahoillani juustoa ja sorbettia. O_____o Tein sen herkkulakon kanssa ns. kompromissin. Herkkulakko tulee kestämään joulukuun alkuun asti, ja tämän viikonlopun kruunasi pirkan Fruit&ice- mansikkasorbetti (koko purkissa varmaan joku 150kcal, joten ei liene ihan hirveä synti, eihän?). Söin eilen puolet, toisen puoliskon säästän miehelleni, jonka pitäisi tänään tulla takaisin kotiin (meni eilen katsomaan kavereita toiselle paikkakunnalle).

Toisaalta, tällainen tekemättömyys voi tehdä kaltaiselleni supersuorittajalle ihan hyvää, sillä viime aikoina minulla on ollut ihan hirveästi stressiä, enkä oikein ole osannut rentoutua. Saas nähä miten loppupäivä menee, kyllä minä ainakin johonkin suuntaan meinaan lyllertää, joko takaisin tanssimatolle tai sitten ihan ulos asti, mikä olisi enemmän kuin toivottavaa.

Ai niin. Harkitsen erittäin vakavissani hiusten värjäämistä hopeisiksi/valkoisiksi. Luulen, että pärjään alussa värinpoistolla ja hopeashampoolla, kunhan vaan saan ensin jostain revittyä rahat niihin, ja extrakäsiparin auttamaan sitten itse värinpoistossa että levittyy tasaisesti. Lahjoituksia otetaan vastaan.

Voi ei.


Tiedän, että vannoin viikon alussa karkkilakkoa jouluun asti. Nyt himo herkkujen perään kuitenkin meinaa käydä sietämättömäksi, kun joka viikko olen pitänyt sen kaoottisen mässäilypäiväni. Mitä ihmettä minä teen? Tunnen itseni niin heikoksi. Koko painonpudotuksen ajan olen onnistunut syömään terveellisesti läpi viikon vain sen nojalla että karkkipäivänä saan toteuttaa mielihaluni. Kun yhtenä päivänä viikossa sain ns. luvan kanssa syödä mitä halusin, kaloreista välittämättä, jaksoin taas viikon eteenpäin. Mitä teen?

Harmaita päiviä.


Ulkona on harmaata, kylmää ja hiljaista. Olen suhteellisen pirteällä tuulella tänään, en tiedä miksi. Ehkä se oli eilinen? Joku muistutti minua, kuinka tulisi olla kiitollinen niistä asioista jotka on elämässä hyvin, ja keskittyä siihen, mikä on positiivista. Mielestäni liikkeelle voi lähteä jostakin niinkin yksinkertaisesta, kuin siitä että minulla on katto pääni päällä, kädet joilla tehdä, jalat joilla kävellä, näen, kuulen, minulla on joku joka rakastaa minua ja joku jota voin rakastaa, vanhempani ovat elossa, olen toivottavasti parempi ihminen kuin 10 vuotta sitten, kaupungissani ei ole mutavyöryä eikä maanjäristystä, olen saanut maistaa jäätelöä, tehnyt vaatelöytöjä kirpputorilta, käydä ulkomailla... hyvien asioiden lista olisi oikeasti aivan loputon. Aina, vaikka kuinka olisi synkkää, seinät kaatuvat päälle ja elämä pissaa silmään niin aina on jotain mikä on hyvin.

Olen syönyt maltillisemmin lauantain jälkeen, mutta uskon painavani enemmän kuin silloin. En tiedä, en uskalla mennä vaa'alle. Pitää yrittää liikkua enemmän. On ihanaa mennä lämpimään suihkuun pitkän lenkin jälkeen. Pääsen tänään koulusta aikaisemmin, joten luulen että lähdenkin lenkille tänään. Inspiroin itseäni kuvittelemalla laihemman minäni kävelemään/juoksemaan edelläni. Pysyy vauhti yllä. Minä siihen mekkoon vielä mahdun.

Älkää antako harmauden masentaa.

Tule pian joulu.


Rakastan joulua ja sen odotusta. Minua on väsyttänyt aivan järjettömästi koko päivän ja keskittymiskykyni on ollut täysin nolla, mutta joulun ajatteleminen lohduttaa ihmeellisesti. En tiedä ehdinkö pudottaa painoani tavoitteeni mukaisesti aattoon mennessä. Tänäänkin tuli repsahdettua tajuttomaan määrään leipää ja jugurttia (no, vielä alle kulutuksen mutta silti). Kuka oikeasti meni keksimään leivän? Ihan liian hyvää. Siitä huolimatta, että gluteeni tuottaa minulle vatsan väänteitä, leipä on jotakin mitä minun on melkein mahdoton vastustaa. Parempi se, kuin lauantaista jäljelle jääneet suklaakeksit. En sortunut! :D

Minulle joulun tekevät ennenkaikkea jouluvalot, lahjat (kaikki niissä: ostaminen, tekeminen, paketoiminen, antaminen ja saaminen), piparkakut, glögi, riisipuuro, suklaa, lumi, perheen kanssa vietetty aika ja itse joulupäivä kun kaupat ovat kiinni ja kaikkialla on jotenkin rauhallista. Tänä jouluna tahdon mahtua yhteen tiettyyn mekkoon. Se on musta, kokoa 32, siinä on sellaiset henkseliolkaimet, vartalonmyötäinen malli, pituus polviin asti ja sitten siinä on sellainen aivan ihana röyhelöreuna. Minun täytyy oppia pitämään tämä mekko mielessäni seuraavan kerran kun olen menossa ruokakaapille. Tahdon onnistua, ja antaa tämän joululahjan itselleni.

Iloista joulunodotusta kaikille <3

Ps. Olen saanut lukijoita! Ihanaa, kiitos että olette.

Herkkulakko isolla H:lla.

Eilinen kummittelee vieläkin mielessäni. Olen käynyt tapahtumia läpi, ja päätynyt siihen että strateginen virhearvio oli jatkaa syömistä illalla. Ei ne pari palaa leipää ja vielä yksi suklaakeksi mutta siinä vaiheessa kun käsi meni sipsipussille niin homma lähti hanskasta. Se oli menoa sitten, ja se meno vaan jatkui kunnes kello oli jo lähellä kymmentä.

Itsekurin puutetta? Kyllä minulla sitä on, mutta ei loputtomiin. Sen tiedän, että minun on helpompi olla ilman herkkuja kuin syödä niitä vain vähäsen. Sokerin makuun päästyäni aivoissa jotenkin sumenee ja kaikki ruokaan kohdistuvat estot katoavat äkisti jonnekin. Uhkasin edellisessä postauksessa aloittaa jouluun kestävän karkkilakon. Nyt kun olen meuhkannut siitä julkisesti, en voi enää ottaa sanojani takaisin, enkä varsinkaan kehtaa kusta sitä. Parempi totaalinen kieltäytyminen kuin totaalinen överi (ja juuri kun paino oli laskenut!!).

Kuten rivien välistä voi lukea, minun on todella vaikea antaa itselleni anteeksi jotain tällaista. En saa eilistä mielestäni, mahaa vääntää vieläkin ja turvottaa. Tuntuu siltä kuin olisin lihonut päivässä 10kg. Ei totta, mutta tunne on. Sitten jotain aivan muuta: Ulkona on hirveä loskasää. Kävin kävelemässä ja lahkeet oli palatessa polviin asti märät, samoin sukat ja kengät. Älkää siis menkö ulos.

Voin lopettaa milloin vain.


Karkkipäivä meni totaalisen överiksi - taas. Äärimmäisissä olosuhteissa on turvauduttava äärimmäisiin keinoihin. Ratkaisu: Herkkulakko jouluun asti. Ei katsota miten käy, vaan onnistutaan, vaikka vaan vaihtelun vuoksi. En usko että pystyn muuten antamaan itselleni anteeksi tätä päivää. Mahtava päivä muuten mutta syömisten osalta niin FAIL, että morjens.

Päätöksiä, päätöksiä.

Tein viime viikolla päätöksen että kävisin vaa'alla vain kerran viikossa. Punnituspäivä olisi joka viikon lauantaina, karkkipäiväni aamuna. Tänä aamuna minua odottikin siinä iloinen yllätys, sillä lukema oli 48.5!! En uskonut heti ensimmäiseksi, meinasin että no patterithan tästä rakkineesta pitää vaihtaa. Astuin punnittavaksi toisen ja kolmannenkin kerran ja pakko se oli sitten uskoa. 45kg, täältä tullaan.

Nyt ei sitten yhtään huvittaisi enää syödä herkkuja vaikka kerrankin on "lupa". Syön kuitenkin, muuten hajoan seuraavan viikon aikana niin ettei mitään rajaa... mutta.. voisin syödä vain puolet tälle päivälle varatuista nameista ja säästää toisen puoliskon seuraavaan karkkipäivään. Brillianttia vai kuinka?

Ulkona alkoi juuri äsken sataa lunta. Jotenkin on sellainen melankolinen olo, painonlaskusta huolimatta. Ajattelin ottaa tänään rennosti, tehdä kaikkea kivaa ja olla huolehtimatta rästiin jääneistä töistä. Pää on tyhjää täynnä. Yritin nukkua pitkään mutta heräsin jo puoli yhdeksältä, nousin ylös, join kahvia, katsoin telkkua 1,5 minuuttia, ei mitään siellä, no pelasin aamupäivällä katamaria joku puol tuntia, kävin kävelyllä, tarkisin meilin... minulla ei ole aavistustakaan mitä tekisin seuraavaksi. Sen sijaan että olisin tekemässä jotain kivaa ja rentouttavaa, huomaan miettiväni kuumeisesti mikä sitten on sitä kivaa ja rentouttavaa.

Pahoitteluni. Oli ajatuksena kirjoittaa jostain järkevästä ja ajankohtaisesta, mutta sen sijaan tästä tulikin tällainen älyvapaa "päiväni banaanina"-postaus.

Joka päivä banaanipäivä.