No ni.

Onneks on huominen ja voi taas aloittaa alusta. Luulen, että elimistöni alkaa toipua nikotiinistopin aiheuttamasta shokista. Turhan monta tuhatta kaloria siihen shokin hoitoon menikin tämän viikon aikana, eli enemmän kuin laki sallii. Nyt olen kuitenkin taas tullut järkiini, ja huomenna lähtee lopputalven superkuuri käyntiin. Tavallaan uudestaan, mutta tuo tupakoinnin lopettaminen oli aivan pakko vaan hoitaa nyt, kun päätös siitä tehtiin jo joulun jälkeen miehen kanssa. Ei ollut helppoa, mutta olen vielä elossa. Nyt kun on nikotiiniriippuvuudesta päästy niin on aika panostaa ruokailu- ja liikuntatottumuksiin, eli pistää läskille lähtöpassit. Superkevätsiivous. Olen jopa motivoitunut.

Kuluneesta viikosta ihan yleensä ottaen ei ole paljon kerrottavaa. Suurimman osan aikaa vaan hajoilin, tupakoiden loppuessa. Itkin, söin, itkin lisää ja söin sitäkin enemmän, lintsasin koko loppuviikon koulusta ja näytti siltä kuin elämältä olisi lähtenyt pohja tyystin. Sitten masennuin ja ahdistuin vain entistä enemmän lintsaamisesta ja syömisestä ja kasaantuvista koulutöistä. Huomasin aikani kuluksi, että jopa mieheni kärsivällisyydellä on rajansa. Se, että syömisvammailuni ja itsetunto-ongelmani satuttavat häntä, saa minut vihaamaan itseäni entistä enemmän. En voi jatkaa näin. Mitkä ovat vaihtoehdot? Niitä on käsittääkseni kaksi. Joko myönnän itselleni rehellisesti, että minulla on ihan oikea ongelma enkä pääse tästä itse yli, ja haen apua, tai sitten muutun supersankariksi: Paiskin töitä valonnopeudella, juoksen läskini veks enkä syö niitä takaisin ja näin ollen olen tyytyväinen itseeni, en valita enkä väsy ja vedän itseni keväästä läpi kunnialla. Arvatkaa vaan kumpaan vaihtoehtoon päädyin. Armoahan ei tunnetusti anneta - ainakaan itselleen. En vain voi hyväksyä itseäni näin... ja vaikka kuinka mieheni yrittää minulle sanoa että olen kaunis, olen aina ollut eikä minun tarvitse tehdä mitään ansaitakseni hänen rakkauttaan, että riittää kun olen olemassa... se on uskomaton ajatus. Että kelpaisin näin. Maistelen tätä ajatusta päivittäin, mutten miellä sitä todeksi. Kuinka voisin?

Yksi murhe vähemmän.

Arvatkaa mitä? Sain kesätyöpaikan. Kävin tosiaan viime viikolla paikallisessa Seppälässä kysymässä sivumennen, olisiko heillä tarvetta osa-aikaisella ja/tai kesätyöntekijälle. Käynti kannatti sillä kyseisen puljun myymäläpäällikkö soitti tänään minulle ja kyseli milloin haluan tulla allekirjoittamaan työsopimuksen :D. Oi joi, olen niin onnellinen!! En tiedä vielä, miten rankaksi se tulee käydä töissä samaan aikaan opiskelun lomassa, aloitan 1-2 vuorolla viikossa, eli suhteellisen kevyt lasku takaisin työelämään. Minulla on sellainen kutina, ettei se kävisi liian rankaksi, Seppälä kuitenkin on yksi suurimpia lemppareitani, mitä tulee vaatekauppoihin. Ihan mahtava juttu. Minun ei tarvitse nyt huolehtia kesän vuokranmaksusta, kun en saa siltä ajalta opintotukea. Oi joi. Hyvä minä! Parempaa päivänpiristystä ei olisi voinut toivoa ikävän ja puisevan koulupäivän jälkeen.

Painonpudotus etenee. Vaa'alla en ole käynyt, mutta liikunnasta ei ole tingitty ja lauantaita (taas kerran) lukuunottamatta kalorit ovat pysyneet alle peruskulutuksen. En tiedä pitäisikö minun tänään jotenkin juhlistaa tätä uutta työpaikkaani O_____o. Uu, tekisi hirveästi mieli. Ei nyt mitään övereitä, mutta jotenkin. Ette usko, miten helpottunut olen... mutta toisaalta, tämä tarkoittaa että kouluhommien kanssa tulee oikeasti kiire. ... ... Ihan sama. En jaksa välittää juuri nyt. Teen mitä jaksan, ja se on siinä. Kakku kirsikan päälle vielä: Yritän lopettaa tupakoinnin. Viimeistä askia viedään. Että näin on minun helmikuuni startannut, vauhdikkaasti. Oi joi joi. Lujaa mennään. Ja uudet lukijat, lämpimästi tervetuloa! Vanhoille kiitos kun jaksatte vielä roikkua mukana.

En olisi uskonut.

Viime postaukseni jälkeen olen skarpannut ja panostanut. Liikkunut joka päivä yli 600kcal:n edestä, vaikka yön pikkutunneille asti jos koulussa on mennyt iltaan saakka. Syömiset enemmän ja vähemmänkin 1000kcal/päivä. En tosissani uskonut, että tuloksia tulisi niin nopeasti. Vaaka näytti aamulla 46.5kg, eli -300g siitä alimmasta painostani mitä koskaan olen painanut. Minua väsyttää, kouluhommille ei näy loppua, kesätyöpaikat näyttävät piiloutuneen kivien alle ja aika kiitää valon nopeudella eteenpäin, mutta olen entistä varmempi siitä, että pystyn tähän ja aion jatkaa.

Katsoin herättyäni kännykkää, äiti oli laittanut kolmen aikaan yöllä tekstiviestin: "Tarvitsetko rahaa tai jotain muuta? Onko kaikki hyvin?" :D. Olosuhteisiin nähden kaikki on hyvin, onhan? Mutta oikeasti kaikki ei ole hyvin. Miten minä voisin kertoa ylihuolehtivalle ja lujilla olevalle äidilleni jotain sellaista? En vain pysty. Hänellä on niin paljon murhetta muutenkin. Tahdon viedä häneltä edes yhden huolen pois, itseni. En sitten tiedä, onko tapani toimia itsekäs vai mitä mutta... jostain syystä en ole vuosiin osannut olla äidilleni rehellinen. Se tulee jo automaattisesti, aurinkoinen hymy ja "kaikki on hyvin, olen vain vähän väsynyt". Paska. Kailotan aina kovaan ääneen rehellisyyden perään, ja sitten kuitenkin olen itse kaksinaamainen. On liian helppoa vaan vetää hymyilevä naamio kasvoille vaikka syvällä sisimmässäsi itkisi ja huutaisi.

Tämä viikonloppu ei tule tekemään poikkeusta arjesta muuten, kuin koulun osalta. Ylös, ulos ja lenkille, sen jälkeen kouluprojektien pariin ja jos kerkeän, niin kertaan japania myös. Tuntuu siltä, kuin tuolla ei tänään olisi ihan hirveästi pakkasta. Olisipa noin. Olen myös miettinyt, olenko kuinka luuseri kun kukaan ei enää kommentoi kirjoituksiani ;______;. En itsekään tosin ole kommentoinut kenenkään juttuja. En tiedä, johtuuko se selaimesta vai mistä, mutta kotikoneeni ei jostain syystä anna minun jättää kommentteja kuin joihinkin blogeihin. Kirjoitan kommentin, mutta lähettäessäni sen, se katoaa vaan ilmaan. Ei oo reilua.

Minun elämäni, mitä se on?

Valituspostaus tulossa, paetkaa! Väsymys painaa päälle. Viikonlopun syömiset näin jälkeenpäin katsottuna olivat aivan liian suuret. Tänään kaloreita kertynyt melkein 800, saavat jäädä siihen. Masentaa. Esittelimme tänään koulussa idealuonnoksia, eikä omani tehnyt vaikutusta. Pitäisi pystyä parempaan. Tuntuu etten pysty. Saamani palaute on saanut minut tuntemaan itseni mielikuvituksettomaksi, kyvyttömäksi ja rumaksi. En jaksa uskoa että pystyisin vielä laihtumaan. Olen epävarma kaikesta tekemisestäni, opiskelenko oikealla alalla vai olenko totaalisen väärässä paikassa. Osaanko ylipäätäänsä mitään? Masennus on tullut takaisin ja repii minua aggression vallassa.

Missä on minun paikkani? Mitä minun pitäisi tehdä, mihin aikani käyttää? Näin viime yönä jotain todella sekavaa unta. Muistan siitä vain kohdan, jossa katsoin jalkojani, joiden tilalla oli vain luut. Ne törröttivät nahan läpi, ihan kuin minulla ei olisi ollut enää lainkaan lihaksia tai läskiä. Olin kauhistunut, muistan ajatelleeni "en minä tätä halunnut". Oliko uni enneuni? Varoitus? Vai vain alitajunnan tuottama sekava oksennus?

Tunnen kadottaneeni todellisen minäni ja vihaan sitä, mikä on jäljellä. Tämä ei ole minun päiväni. Mitä sitten vaikka saavuttaisinkin unelmavartaloni? Mitä väliä sillä loppujen lopuksi on, kun elämä on niin lyhyt ja mitä merkitystä sillä todella olisi? En enää tiedä mihin minun pitäisi käyttää aikani. Kaikki tuntuu yhtäkkiä niin turhalta, sitten loppujen lopuksi. Mitä tämä on?

Peilissäni on valas.

Viime päivinä olen miettinyt yhtälöä "olen laihempi kuin koskaan, mutta tunnen itseni myös lihavammaksi kuin ikinä". Peilikuvani on kuin toisesta todellisuudesta. En tunnista itseäni. Painonpudotus etenee suhteellisen hyvin. Tai mistä minä tiedän, vaa'alla en aio käydä vasta kuin helmikuussa. Olen kuutena päivänä viikossa liikkunut 250-650kcal:n edestä, syömiset joka päivä 500-1000kcal (paitsi eilen, karkkipäivänä. En tiedä kaloreista enkä edes halua).

Eilinen meni digipoxin sisältöä läpikäydessä ja herkutellessa iltasella. Nom nom nom. Ja poltin kitalakeni pitsan kanssa, ei kiva. Tänään päiväni on käynnistynyt etsimällä myytävää tavaraa huuto.nettiin. Tahdon päästä eroon turhasta roinasta ja rahakin olisi kieltämättä tarpeen. Haaveilemme mieheni kanssa A3-kokoisesta skannerista mutta mokoma on siinä kolmen huntin paikkeilla joten... haaveilu jatkuu. Kun pääsen tästä tavararumbasta, jatkan koulutehtävillä. On tehtävä luonnoksia koskien erästä tuoteprojektia, luettava japania ja jos minulle jää aikaa niin päivitän kuvapäivistäni. Tässähän tämä viikonloppu menee, rattoisasti.

Sinnittelen.

Koulukiireet painavat päälle enkä todellakaan ole saanut liikuttua niin paljon kuin olisin halunnut. Joka päivä kuitenkin vähintään 300kcal:n edestä. Syömiset, ihme ja kumma ovat pysyneet alle tonnin. Jatketaan samaan malliin siis. Lauantaina pidän karkkipäivän. Olisihan se hienoa jos osaisi olla ilman, mutta olen herkkufantti. Ihan turha jäädä odottelemaan että milloin iskee kahtakin kauheampi mättökohtaus jos skippaan.

Väsyttää. Ulkona on niin kylmä ettei ole tehnyt kauheasti mieli lenkille. Muistelin eilen Nykästä ja itkin... mutta kyllä tämä kai tästä. Ensi viikolla siitä on jo kuukausi. Ihan sairasta miten nopeasti aika oikeasti menee. Se saa miettimään, että mihin minä elämäni oikeasti käytän. Kaloreiden laskemiseen, läskieni puristeluun. Aika surullista. Ei tämän pitäisi mennä näin. Aina välillä tuntuu että olisi ihanaa olla terve. Ettei tarvitsisi ajatella ruokaa koko ajan. En tiedä siitä. Tiedän vain, että tahdon laihtua.

Taistele tyttö!

Projektit, kouluhommat yms. estävät minua liikkumasta niin paljon kuin alunperin suunnittelin. Esimerkiksi tiistaisin, olen kotona vasta 18.30 jälkeen ja torstaisin 21.00 kieppeillä, sillä olen ottanut valinnaisia iltapäiville (japani ja elävän mallin piirustus). Koska tämä on nyt taas niitä asioita joille ei vaan voi mitään (no voisi, mutta ei ole sen arvoista), ei auta taas muuta kuin elää sen faktan kanssa että vuorokaudessa on vain se valitettavat 24 tuntia. Liikun minkä kerkeän, mutta minulle täytyy jäädä aikaa keskittyä myös opintoihini, ne ovat etusijalla. Ruoan suhteen jatkan samaa linjaa, pidän kalorit parhaani mukaan alle tonnin. Sekä maanantaina että eilen ne jäivät alle 700:n. Ihan hyvin. Maanantain liikunnat yli 600kcal, eilinen yli 400kcal. Tänään olen syönyt jonkun 300kcal:n edestä: Linssisosekeittoa, salaattia, kurkkua, omena, laittoman paljon kahvia. Vielä on iltaruoka tulossa. Liikuntaa yli 200kcal:n edestä, aion vielä kovistella tanssimattoa kunhan saan vedettyä naamaan vielä yhden mukillisen kahvia.

Koulussa on kamalan ahdistavaa ja tylsää. Stressaan aivan hirveästi, ja huomaan vilkuilevani kelloa lähes tauotta. Olen vainoharhainen ja yritän parhaani mukaan mennä normaali ihmisestä. Ainoa mistä todella tykkään koulussa on nuo japanin kielen tunnit, ai ai <3.>

I'll win.

Kiloklubin mukaan päivän liikunnat tekevät -681kcal. Syömiset alle tonni. Tästä se lähtee, yhden bikinifantin tilaus. Olen niin kertakaikkisen turhautunut itseeni, siihen etteivät iltasyömiset ja suklaanmussutukset voineet jäädä sinne jouluun vaan ei, piti vielä jatkaa näinkin pitkälle. Voisin yrittää vältellä vaakaa helmikuuhun asti. Jotain hyvääkin tässä on, sillä syötyäni itseni ihan nollaksi viikonloppuna minulla oli niin kertakaikkisen paha olo, henkisesti ja fyysisesti. En enää ikinä halua kokea moista. Ylensyönti antoi kipinän, ja nyt olen liekeissä. Muodonmuutosmatka jatkukoon. Pyrin kuluttamaan liikunnalla 5-6:na päivänä viikossa yli 600kcal (6x600=3600kcal). Luulisi sillä läskien lähtevän, ennemmin tai myöhemmin. Syömiset keskityn pitämään peruskulutuksen alla, mieluusti alle tonnin.

Miettikää nyt. Ei se oikeasti voi olla niin ylitsepääsemättömän vaikeaa rutistaa pois 3-4 kiloa. Ei se oikeasti ole niin paljon. Suunnittelen palkitsevani itseni uusilla farkuilla kun sinne asti pääsen. Ihan hurja palkinto. No on se minulle. Sen lisäksi että siinä vaiheessa näytän unelmalta.

Koulu alkoi taas tänään. Olen shokissa. Loma loppui ihan kuin kesken ja yhtäkkiä olen hukkua projekteihin. Hajottaa ja ahdistaa. Haluaisin vain olla kotona ja piirtää, voittaa lotossa ja palkata personal trainerin. Tästä ei voi mennä kuin ylöspäin. Minä pystyn. Minä onnistun.

Viikonloppu, siitä on selvitty.

Ja kuinka siitä selvittiin, muuten kuin syömällä. Siis, miehen synttärit oli aivan mahtavat, tekemäni kakku onnistui, nähtiin ystäviämme joita olen viimeksi tavannut syksyllä, katsottiin leffaa ja juteltiin ummet ja lammet. On ollut tosi rentoa ja olen nauttinut näistä viimeisistä päivistä ennen koulun alkamista... jos ei oteta mukaan syömisiä.

Nyt olen vihdoin motivoitunut sanomaan heippa niille 3-4:lle ylimääräiselle kilolle jotka istuvat minun ja tavoitepainoni välissä. Ne saavat lähteä, niin pian kuin mahdollista. Karkkipäivä-käytäntö otetaan jälleen käytäntöön, ja yritetään pitää se herkuttelu jossain järkevissä lukemissa. Nyt joulukuu-tämä päivä en ole listannut kaloreita ylös, mutta aloitan jälleen huomenna. Epäonnistuminen ei ole vaihtoehto. En aio pistää mitään aikarajaa laihtumiselle, koska siihen vaikuttaa niin moni seikka, mutta uskon että saan kilot kutistettua ainakin kesään mennessä. Onhan siinäkin sitten oma haasteensa kun koittaa pysyä tavoitepainossaan.

Minä onnistun. Tällä kertaa ei ole tulossa mitään joulua sekoittamaan suunnitelmiani kesken kaiken, ei sukulaisvierailuja eikä paljon synttäreitäkään enää. Minä onnistun. Minä pystyn. Minä todella tahdon tätä.

Uskomatonta, mutta totta.

Joulukilot on nyt joten kuten saatu kuosiin. Vaaka näytti aamulla tutun 46.8kg, eli painoni ennen joulua. Siitä huolimatta en jotenkin osaa olla niin iloinen siitä, kuin ehkä pitäisi. Pelkään yhä, että olen menettänyt lihasmassaa, ja että se on vaihtunut läskiksi. Ajattelen, että minulla on mennyt kuukausi hukkaan tavoitteeni saavuttamisessa. Mitä vaaka olisi tänään näyttänyt jos en olisi jouluna mässäillyt? Alunperin oli tarkoitus, että olisin painanut 45kg jouluun mennessä mutta en koskaan päässyt sinne asti. No, tänä vuonna. Kesti minkä kesti.

Näyttää myös siltä, että häviän mieheni kanssa lyömäni vedon. Hän oli varma siitä, että saavuttaisin tämän painon ennen hänen syntymäpäiväänsä (ensi viikolla), tai menisin sen alle. Jos paino pysyy nyt siihen asti samana tai laskee, minua odottaa kuukauden herkkulakko. Jos taas paino olisi enemmän kuin tuo 46.8, minulle pistettäisiin kesään asti 20€ joka kuukausi sivuun shoppailua varten. Vaikuttaa siltä, että joudun pitämään sen kuukauden karkkilakon. Either way, I win. Harmittaa vain ihan vähän, mutta varmasti karkkilakkokin tekee hyvää. Mikä upea veto.

Tänään pakkanen ilmeisesti alkaa vähän laskea. Suunnittelen kävelyreissua jossain vaiheessa päivää. Suunnitelmissa on myös sämpylöiden leipominen ja piirtäminen. Sain eilen pitkästä aikaa tartuttua kynän varteen, olen iloinen siitä. En ymmärrä miksi piirtämisestä on tullut minulle niin käsittämättömän vaikeaa. Onko kyseessä vain laiskuus vai puhtaan paperin kammo, en tiedä. Olen myös luvannut soittaa ex-kämppikselleni päivällä. Joudun kertomaan Nykäsestä. Aa, niin vaikeaa. Tekisi mieli livistää, mutta sitähän minä en tee.

Mitä parhainta sunnuntaita teille kaikille 22:lle. o/

I'm on road again...

Tsekkasin eilen keskellä päivää painoni. Se oli jotain järkyttävää, tai niin ainakin aluksi luulin. Heti punnituksen jälkeen kierin sohvalle, kudoin muutaman rivin kaulaliinaa ja kelailin että "ei oo mahdollista". Menin uudestaan vaa'alle, ilman vaatteita tällä kertaa ja lukema pieneni 1,5:llä kilolla. What?? Kyllä vaatteet on painavia, en käsitä. Viimeinen kerta kun yritän salata muotojani vaa'alta.

Aamupaino tänään 47.1kg. Eli minulla on enää 300g:n matka siihen, mitä painoin ennen joulua. Jotain käsittämättömintä ikinä, sillä joulunkin aikana painoni kävi 49:ssä. Pelkään kuitenkin, että tuo ääretön painonlasku johtuu myös siitä, että olen menettänyt lihasmassaa, silllä en enää ole liikkunut niin aktiivisesti kuin ennen joulua. Ei auta kuin korjata asia, alkaa taas liikkumaan. Tätä teoriaa tukee sekin, että aikaisemmin suht. väljät farkut tuntuvat tiukoilta. Ääää. >____<

Käytiin kirpparilla. Oli pieni ja aneeminen, eikä löydetty yhtään mitään. Tulipahan käytyä. Ajattelin että voisin tänään liikunnan lisäksi yrittää piirtää. Viime kerrasta on oikeasti niiiiiiin pitkä aika, hävettää kuinka en ole koko syksyn aikana saanut paljon mitään aikaan, ainakaan mitä tulee piirustuspöytääni. Tuntuu ettei aika riitä. Ei alkuunkaan. On niin paljon asioita mitä tehdä, ja se jotenkin lamaannuttaa... ja sitten en tee yhtään mitään. Weird? O____o No mutta, eipä ihmeempiä tästä päivästä. Rahatilanteeni on paska, ja se stressaa. En tiedä, mistä repisin lisätuloja, sillä en jaksa käydä töissä samaan aikaan kun opiskelen. Tämä on taas niitä hetkiä, jolloin tunnen itseni luuseriksi. Jaksaahan moni muukin, miksen minä? Minä vaan... olen.

Oi joi joi...

Kyllä tämä arki on taas niin mukavaa. Lenkki jäi väliin tältä päivältä. Syy: lumityöt. Käytiin päivällä ostamassa se lumilapio. Kaitsoimme ensin Bauhaussista, Fiskarssin lumilapio oli päälle 20€. Citymarketissa 19.90€. Viimeisenä mentiin Biltemaan, puuvartinen rautalapio 9€. Kaupat tuli, ja nyt on vasen käsi ihan jojona lumen viskelystä. Mut hei, se oli ihan oikea valinta, ei sellaisella muoviläpyskällä olisi saanut millään irti etupihan jo tampatusta lumesta, plus liian pitkä varsi olisi ollut pelkästään hankala.

Olen jälleen pessyt koneellisen pyykkiä, ilmoittautunut kevätlukukauden kursseille, onnistunut (luultavasti) pitämään päivän kalorit alle tonnissa ja raatelemaan muovikassillisen aikakauslehtiä, eli leikkasin kuvia leikekirjaani varten. Huomenna... en tiedä. Minulla on yksi koulutehtävä joka pitää suorittaa tässä loman aikana, on tehtävä kuvakooste erään yrityksen tuotetarjonnasta. Voisi sitä kai katsella, ja oli puhe että kävisimme myös kirpputorilla katsomassa pienempää nojatuolia olohuoneeseemme.

Tunnen itseni iloiseksi, sillä pitkästä aikaa olen onnistunut saamaan otteen itsestäni, edes jonkin näköisen. Kyllä se tästä taas lähtee. Ruoka ei hallitse minua, vaan minä sitä, ja minun on opittava käsittelemään tunteitani muuten kuin syömällä. Luin jostakin että tunnesyöminen voisi olla jopa periytyvää O_____o. Jos se on totta, sitä suuremmalla syyllä minun on vahdittava itseäni. Herkuttelun aion sallia itselleni vasta viikonloppuna 16-17.1, sillä vietämme silloin mieheni synttäreitä. Until that, let's keep up the good work and keep the sugar in the closet. Nyt meen juomaan teetä ja kattomaan onko Flashforward mistään kotoisin. Ciao! (ps. edelliseen postaukseen tuli kommentteja, kiitos! Ootte mussukoita)

Löhöloppiainen

I'm back!! Saavuimme eilen takaisin Helsinkiin kotiimme mieheni kanssa. Jouduimme taistelemaan polvenkorkuista luminietosta vastaan, että pääsimme etuovelle ja hieman joutui sitäkin kaivamaan. Lunta on tullut ihan älyttömästi! Arvatkaa kaksi kertaa omistammeko lapiota. Yritimme myöhemmin illalla päästä takapihallekin, mutta yritykseksi jäi. Suurin osa huonekasveistani on kuollut pystyyn, jääkaappi haisee kuolemalta, pihaharjankin rikoimme taistelussa lunta vastaan mutta kaikesta huolimatta - kiva olla kotona. Positiivista se, että tietokone ja telkkari on edelleen tallella (ei ole murtauduttu), eikä jääkaappi/pakastin ole hajonnut (odotin sitä oikeasti, minun säkälläni näin olisi ihan hyvin voinut käydä).

En edelleenkään ole oikein saanut itsestäni niskapersotetta syömisten suhteen, mutta tilanne paranee päivä päivältä. Onhan minulla koko vuosi aikaa laihduttaa. Mitä hitaammin, sen varmemmin, tämän olen oppinut kantapään kautta. Kyllä tässä on nyt ollut ihan muuta ajateltavaa ja murhettakin, että jos oikeasti itkisin joulu- ja uudenvuodenkilojani niin hajoaisin siihen. Kotiinpaluu oli mukava, mutta kyllä se oli vaikeaa katsoa makuuhuonetta jossa Nykäsen häkin paikalla oli tyhjä tila. Itkimme jälleen yhdessä mieheni kanssa sängynreunalla eilen illalla. Matto on täynnä Nykäsen karvoja, joka ikinen sängynpeiton kulma on purtu kauniimmaksi ja sängyn päällä lepäävästä Tiikeri-pehmolelusta on pesulappu syöty parempiin suihin. Nämä pienet muistot ovat samaan aikaan sekä raastavia että siunaavia. Todennäköisesti en tule vaihtamaan sängynpeittoa pitkään aikaan.

Myöhemmin päästimme kaksi muuta kaniamme tähän samaan huoneeseen, jossa Nykänen asui. Ei enää suljettuja ovia. Vanhasta tottumuksesta, however, vedän sen kuitenkin perässäni aina kiinni. Joka tapauksessa, nyt noita kahta ei enää saa ulos täältä. Tykkäävät tästä ihan mielettömästi. Pomppivat sängyllä, ravaavat sen alla, nakertavat pahvilaatikkoa ja lötsivät matolla kuin mitkäkin tyhjäntoimittajat. Etenkin nyt, kun tänään laitoimme vessa- ja heinälaatikon huoneen yhteen nurkkaan, lienee turha odottaa että ne omatoimisesti pompottelisivat tiensä takaisin olohuoneeseen. Saas nähä.


Tämä päivä meni vähän niin kuin löhöillessäkin, tosin vasta illasta. Olen pessyt koneellisen pyykkiä (sitähän riittää), käynyt kävelemässä 40min. kun haimme postin ärrältä (teimme postinjakelun keskeytyksen reissumme ajaksi), purkanut laukut ja kassit, pessyt kanien kuljetuskopan, puistellut kaksi mattoa, tiskannut, kutonut kaulaliinaa, heittänyt tavaroita varastoon ja sieltä pois. Tämän kaiken jälkeen tunnen itseni laiskaksi, ja vähän syylliseksi siitä että en ole kävellyt 2-3 tuntia, tehnyt lihaskuntoja, tehnyt vielä jotain enemmän... no tein minä persoonallisuustestin, jonka mukaan olen ulospäinsuuntautunut neurootikko. Great.

Lisäksi söin aamulla enemmän kuin laki sallii, 2,5 dl Pirkan omena-päärynäjugurttia fitness-jugurttimurojen kanssa (äiti heitti minulle paketin mukaan viimeksi siellä käydessäni) ja ruissämpylän (2 puolikasta) juustolla ja salaatilla. Madness, ottaen huomioon että yleensä olen joko skipannut aamupalan/ syönyt hedelmän/ parhaimmassa tapauksessa vetänyt yhden annoksen tattaripuuroa mustikoilla. Ja päivällä kahvin kanssa mustikkamunkki o_____O. Ja vielä illalla aivan järjetön annos spagettia poronkäristyksen kanssa. Ja keksi. Napa ratkee 1, 2, 3...


Ai niin. Soitin vielä illalla ystävälleni, jonka kautta Nykänen oikeastaan meille tuli (kasvattaja on hänen ystävänsä). Ajattelin, että olisin jo tarpeeksi vahva että voisin kertoa hänelle Nykäsestä ilman tunteenpurkauksia mutta paskat. Siinä vaiheessa kun juttu siirtyi Nykäseen, kaikki sanat takertuivat kurkkuuni ja katosivat itkun tieltä. En tiennyt enää mitä sanoa, miten kertoa. Pystyin vain takeltelemaan nyyhkyttäen että "Nykänen ei enää ole kanssamme". Sain minä sitten kerrottua mitä oli käynyt ja muuta mutta... yllätyin itsekin. Että miten vaikea siitä on puhua, tai kertoa. Kyyneleet puskee läpi nytkin, tätä kirjoittaessa. Miten voikin kani olla näin rakas. Hajottaa, tämä alituinen tunteilu.

Huomenna pitää alkaa katsella koulujuttuja, kursseille ilmoittautumisia ja muita, ja katsoa mitä minun on tammikuun aikana kerettävä. Toisaalta se tuntuu vapauttavalta saada ajatukset johonkin muuhun, toisaalta väsyttää ja ahdistaa. Menen myös mieheni, J:n kanssa ostamaan sen hemmetin lumilapion, ja silmälasit hänelle. Tuo jälkimmäinen on semmoinen juttu, mikä olisi pitänyt saada aikaiseksi jo kuukausia ellei vuosia sitten :D. Imuroin jos jaksan. Meen lenkille jos ei oo liian kylmä. Pyyhin pölyt jos viitsin. Ja nyt meen saunaan.

Ps. Piti riemuita julkisesti tästä jo aikaisemmin, mutta parempi myöhään kuin ei milloinkaan. Uudet lukijat, tervetuloa!

Reissuun pää kolmantena jalkana.

Voi pylly. Naapurissa tehdään jotain remonttia ja porasivat koko päivän. Kun tärykalvomme olivat toipuneet tykityksestä, päätimme mieheni kanssa että yllätämme hänen perheensä ja lähdemmekin sinne pohjoiseen jo huomenna. Tuota jyräämistä kestä kukaan, kanit varmasti vielä vähemmän. Olen nyt pakkaillut koko illan, huomenna yritetään jo seitsemän maissa päästä ajamaan.

Se siitä herkkukiellosta ennen jouluaattoa. Vähentääksemme tavarakuormaa, avasimme jo nyt meitä odottaneet lahjat, ja tottakai se äidiltä saatu mansikkasuklaalevy oli pakko vetäistä naamaan kolmen piparin kera Criminal mindsia katsoessa. Olen entistä vakuuttuneempi siitä, että minulta puuttuu jotain erittäin olennaista mitä laihduttamisessa nyt saattaisi tuon tuosta tarvita: itsehillintä. Olen onnettoman perso makealle, enkä vaan opi siitä pois vaikka kuinka joisi vettä ja vetäisi kromia naamaan, söisi hedelmiä ja ties mitä muuta - herkut tulee syötyä, aina.

Tulen aivan varmasti lihomaan joulun alla. Sanonpa siihen "voi paska". Joulu on vähän niin kuin synttärit, silloin ei voi välttyä herkuttelulta. Huonompi homma, että siinä missä synttärit yleensä kestää päivän, niin joulua saatetaan juhlia yli viikkokin. Osaisinpa edes jättää sen herkuttelun yhteen joulutorttuun, mutta ei... olen niin itkupotkuraivarin partaalla tämän oman kykenemättömyyteni kanssa. Haluaisin nauttia joulusta, ja päätin että nauttisin siitä, mutta kuinka vaikeaa se onkaan. Ajattelen ruokaa aivan tauotta, ynnään kaloreita päässäni, pelkään lihovani, tiedän lihovani, mutta en vain osaa taistella nälkää ja herkkuja vastaan. Sitten vihaan itseäni ja kiskon tupakkia pettyneenä. Failure after failure. Voi luoja että vihaan itseäni juuri nyt.

Joo'o.

Se siitä viikonlopusta sitten. Mistäköhän aloittaisi... varmaankin siitä, että olen varmaan lihonut tuplasti sen, mitä onnistuin edellisellä viikolla pudottamaan. Läskiksi meni, taas. Se on aina kun menee kotona käymään. Lähdetäänpä kuitenkin liikenteeseen perjaintaista.

Eli, tapasin isäni. Se tapaaminen meni kait ihan hyvin, emme taaskaan puhuneet mitään arkisia kummempia, mitä nyt selvisi että myös isäni on ollut masentunut viime aikoina. Tuntui kuitenkin piristyvän käynnistäni ja riemukseni kahteen otteeseen totesi "voi kauhee sä oot laiha". Olin iloinen siitä, että hän huomasi, mutta jotenkin minulle silti jäi tyhjä olo visiitin jälkeen, henkisesti. Fyysisesti olin täynnä riisipiirakoita, leipää ja pipareita ja isä antoi vielä hirveän läjän ruokaa mukaan, sen sijaan että olisi lykännyt jonkin näköisen setelin kouraan, niin kuin yleensä. Se oli ehkä pienoinen pettymys, mutta olkoot.

Äiti tulikin kotiin jo lauantaina. Tämä tarkoitti suklaakakkua, lisää pipareita ja yrttivoipatonkia. Olisin voinut ampua itseni illan päätteeksi. Konferenssi oli kuitenkin mennyt hyvin, ja äidilleni oli sattunut erinäisiä juttuja minkä vuoksi hän oli hyvin onnellinen. Tämä teki myös minut hirvittävän onnelliseksi, sillä mikään ei ole saanut minua tuntemaan oloani niin riittämättömäksi ja onnettomaksi kuin se, että äidilläni on ollut niin vaikeaa ja että hän on surullinen. Olen vieläkin todella iloinen siitä, että hän on päivän mittaan nauranut enemmän kuin itkenyt. Ja joo, äitikin huomasi kilojen tippuneen:

"kauhee et sä oot laihtun, ootko sä ihan normaalipainoinen?"
"joo, oon, ihan normaali" O__________o
"ootko ihan varmasti???"
"joo"
"ootko tarkistanu, käynyt lääkärissä tai jossain"
"joo oon, normaali oon"

Joo joo joo. Ja tämä päivä... aamu ja aamupäivä jaksettiin hienosti kahvin voimin. Sitten alkoi menkat, sattui ja nälkä palasi ja voi vitsi... minkä takia sitä suklaakakkua oli pakko syödä niin paljon taas??? Ja leipää, ja pipareita... äääääää. Fail fail fail fail fail. Luojan kiitos pääsin jo kotiin. On niin totaalisen turvonnut ja ruma olo ettei mitään järkeä, vihaan tätä. Varmasti olen normaalipainoinen, taas. Päivän paras on se, että äiti ompeli meitille verhot keittiöön ja makkariin ennen kuin heitti mut takaisin Helsinkiin. Ette arvaa miten olen odottanut niitä verhoja, muutosta asti (eli elokuusta) olen pitänyt pyyhettä makuuhuoneen ikkunassa (sarjassamme "kuinka tehdä lähtemätön ensivaikutelma naapureihisi"). Olen niin onnellinen. Silitin ja ripustin ne miehen kanssa ikkunaan heti kun pääsin perille. Jo lähti pyyhe.


What can I do? Jatkaa ensi viikonkin kuin edellisen viikon. Syödä niin vähän kuin mahdollista ja liikkua niin paljon kuin mahdollista. Ei tuu olee helppoa. Jääkaapissa hyytyy mansikkavanilja-juustokakku joululomani kunniaksi ja pitäisi käydä joulukahvit juomassa sekä äidin, että isän luona ennen kuin lähdemme pohjoiseen ensi lauantaina miehen kanssa. Setäkin pitäisi pyytää kylään. Voi Luoja... hajottaa niin kympillä. Ei muuten, mutta kun tuntuu että kaikki painon pudotuksen eteen näkemäni vaiva tuntuu valuvan pullasormien välistä hukkaan... nyt kun aloin miettimään asiaa tarkemmin, tuntuu että mahikseni laihtua ensi viikolla (tai edes rankata paino takaisin 47:n paremmalle puolen) on täysi nolla.

Ahdistaa. Onko minulla mahkuja selviytyä? You tell me.

Hei hei.

Olen juuri lähdössä. Aamupaino 46.8kg. En tajua. -900g toissapäivästä. Tämä on melkein pelottavaa, ottaen huomioon että yleensä vauhti on ollut jotain puoli kiloa kahdessa viikossa. Olen nyt virallisesti alipainoinen. Aloittaessani WIN-viikkoa ajattelin olevani onnellinen, jos saisin edes puoli kiloa veks, mutta sen sijaan kiloja tippuikin suurinpiirtein 2. En tajua, en tajua sitten ollenkaan, mitä tämä on.

Jokatapauksessa, toivon teille kaikille oikein mukavaa viikonloppua ja joulun odotusta. o/

No joo.

Tänään olen syönyt sitten enempi. Iltaruoaksi oli itsetehtyjä lohkoperunoita ja jotain naudanpaistia. Ei loppujen lopuksi ihan älytön paha jos olisi jäänyt siihen, mutta pitihän sitä miehen ostamaa auringonkukkaleipää mussuttaa samalla kun töllöä katsoi :3. Ja satsuma. Päivän syömiset 918kcal, ja liikunnalla kulutettu 720kcal (kävelylenkki vähän venähti, aamulla pyöräilin kouluun ja takas), joten jos nuo miinustaa toisistaan niin ei se nyt niin hirmuista ole, eihän? Sanokaa pliis joku että ei. Jotenkin en jaksaisi pahoittaa mieltäni noista syömisistä, sillä onhan se paljon, mutta paljon on askellettukin, ja siihen vielä päälle peruskulutus ja hyötyliikunta...

Olen tyytyväinen painonlaskuun. Aina kun paino jää junnaamaan pidemmäksi aikaa, minuun iskee hirvittävä pelko että nyt se raja on tullut vastaan, tästä ei enää alaspäin mennä. Oli huojentavaa huomata, että suunta on yhä alaspäin, ja että suklaakakku on nyt todellakin eliminoitu vyötäröltä. Tosin en sitten tiedä tästä eteenpäin kun alkaa joulun vietto ensi viikosta. Kierrämme ensin täällä Etelä-Suomessa minun sukulaiset läpi, ja sitten lähdemme pohjoiseen mieheni perheen luo, ei nyt tulevana viikonloppuna, mutta sitä seuraavana.

Hörpin tässä keltaista luomuteetä. Maistuu vähän vihreälle teelle, muttei sinne päinkään. Onko kukaan muu maistanut tätä koskaan?

Hei, tämähän toimii.

Karkasin aamulla taas vaa'alle. Tapaamisemme oli harvinaisen miellyttävä tällä kertaa. Lukema mittarissa näytti 47.6kg, eli olen hukannut jonnekin yli puoli kiloa parissa päivässä. Minua väsyttää, vatsaani koskee, en ole saanut nukuttua, keskittymiskyky alkaa olla tunnilla 0, mutta olen onnellinen. En tiedä pitäisikö minun syödä tänään jo enemmän (eiliset safkat alle 500kcal). Voin tuntea kuinka aineenvaihduntani hidastuu hidastumistaan. Voi tätä riemua. Alle 48. Ajatelkaas. Ihan uskomatonta.

Ei vitsi, juuri nyt taidan olla niin väsyneessä mielentilassa että tekisi mieli vain jättää loput pudottamisesta ensi vuodelle ja aloittaa joulun vietto samantien. Alle 48. Mii soo happi. Ai did it.

Doing good so far...

Eilinen WIN-päivä katkaisi FAIL-viikkoni. Syömiset 268kcal, liikunta 622. En tajua mistä se kaikki energia tuli (no mistäköhän, syönyt kuin pieni sika), mutta kyllä teki gutaa. I'm on fire!!! Olen niin motivoitunut räkäisemään tällaisen loppukirin ennen joulua ettei mitään rotia. I feel the control, I smell the success. Tästä päivästä tulee jo vähän vaikeampi, sillä väsymys hieroo olkapäitäni ja tunnen kuinka energia valuu karkuun kehostani. Mutta eilinen oli ihana. Olen varma että jaksan ahkeroida tänäänkin kun muistelenkin vain eilistä. Pyöräilin kouluun ja takaisin, ja sitten tein aivan superpitkän kävelylenkin. Nappikuulokkeet korvilla ja volumet kaakossa, talsin vain kilometri toisensa jälkeen eteenpäin pimeässä. Kerrassaan upeaa. Iltapalaksi sitten tattaripuuroa ja mustikoita.

Lisäksi mieheni yllätti minut ihan totaalisesti. Ihmettelin, kun otin postin mukaan siinä lenkiltä palatessa että mitä ihmettä se on tilannut, kun mainoslehtisten välissä oli Discshopin pahvikuori. Mussukka oli tilannut meille yhteisen joululahjan, eli Criminal Mindsin 3. kauden!!! JEEE!!! Ollaan niin koukussa tuohon sarjaan. Se on sellainen toiminta/jännitys//trilleri jossa joukko FBI:n profiloijia ottaa kiinni sarjamurhaajia :3 Käsikirjoitus ja henkilöhahmot ovat aivan loistavia, suosittelen. Katsoimme ensimmäisen jakson, ja teimme sopimuksen että säästämme loput ensi viikon alkuun kun minulla on viimeinen koulupäivä ja joululomani alkaa. Yritän ennen sitä saada kaikki hommelit valmiiksi ja tsempata liikunnan ja syömisten kanssa. Tämä on tällainen superhyperviikko, jolla ansaitaan sitten makea joulu. Tahdon nauttia joulusta. En halua laihduttaa silloin. Joku raja kyllä, mutta en halua ressiä. Nyt kun painan täysillä niin voin antaa itselleni luvan nauttia joulusta sen jälkeen. Kieroa. Itsensä huijaamisesta voisi kirjoittaa kokonaisen kirjan.

Ja vieläkin on asiaa. Menen jälleen ensi viikonlopuksi äitini asunnolle vahtimaan koiraa. Äiti tulee konferenssista sitten sunnuntaina. Perjantaina kuitenkin näen isäni. Viime kerrasta on varmaan kaksi tai kolme kuukautta, en muista. Minua jännittää. Isä on aina ollut jokseenkin etäinen henkilö elämässäni. Hän ei ollut luonani, kun olisin tarvinnut häntä. Hän oli aina juomassa. Vanhempieni ero 7 vuotta sitten... vaikka haluan sanoa, ettei se vaikuttanut minuun mitenkään niin kyllä se vaikutti. Minun on ollut todella vaikea antaa anteeksi isälleni. En tiedä olenko vieläkään pystynyt siihen kokonaan, vaikka haluankin. Tiedän, että se on vaan sairasta, mutta tavallaan, koska minusta tuntuu ettei isäni huomioinut minua tarpeeksi kun olin nuorempi, yritän nyt saada sitä huomiota häneltä tällä syömisvammailullani, puoliksi tiedostan sen. "Katso minua, huomaa minut!!" "Sanon että kaikki on hyvin, en tarvitse apua, mutta näethän ettei kaikki ole hyvin" .... "näethän?"

It's not over yet.

Elämä jatkuu, niin myös läskisota. Tsekkasin aamulla painoni, se ei ollut niin paha kuin mitä odotin, eli parin viikon sisään +400g. En tajua. Olin satavarma että minulle olisi tullut ainakin kilo lisää kaikista niistä syömisistä ja liikunnan vähyydestä mutta ei. Ilmeisesti pudottamani kilot ovat olleet niitä ns. varmoja kiloja sitten, kun ei kerta tuon enempää ole paino noussut. Olen samaan aikaan helpottunut, mutta myös agressiivisen motivoitunut pieksämään itseäni lisää. Jo riittää turhat syömiset ja herkut. Tästä päivästä alkaen yritän olla syömättä mitään mitä ei ole totaalisen pakko syödä. Ja liikunta takaisin kehiin, nyt alkaa loppukiri ennen joulua.

Vaikka viikonloppu olikin syömisten ja liikuntojen osalta yhtä failia, sain siitä huolimatta päntättyä taidehistorian tenttiin, ja essee on lähdeluettelon viimeistelyä vaille valmis. Kyllä näistä selvitään. Stressikynnykseni ja mielialani on huomattavasti positiivisemmalla tolalla nyt kun koulujutut ei enää ahdista niin paljon.


Lienee epätodennäköistä, että ehtisin jouluun mennessä pudottaa useamman kilon. En anna sen masentaa. Kilot tippuvat kun tippuvat, teen parhaani ja sen mukaan mennään. Vaikka tavoitteen saavuttaminen viekin odotettua pidempään, en silti aio heittää hanskoja tiskiin. Olisin ikionnellinen, jos saisin 1,5 kg pois joulukuussa, mutta en tiedä... kilokin on tässä vaiheessa paljon. Tippui mitä tippui, mutta aion taistella täysillä. Päivä on alkanut lupaavasti, sillä vatsaani on koskenut aina eilisillasta lähtien. On minulla vatsakipuja ollut ennenkin, mutta koskaan ennen ne eivät ole jatkuneet näin pitkään. Oikein vääntää mahalaukussa. Ehkä se tästä.

Kerkesin aamupäivällä miettiä lisää hiusteni värjäämistä. Hopeisia/valkoisia hiuksia kaipaillen, minulle on suositeltu värinpoistoa + hopeashampoo-comboa. Sen jälkeen voisi juurikasvua aina värjäillä jollakin platinavärillä. Tänään jäin miettimään, että tarvitsenko todella sitä värinpoistoa? Olen kasvattanut hiuksiani niin pitkään, ettei värjättyä hiusta enää ole, ja luonnollinen värini on kaiketi vähän hiekan vaaleasta tummempi. Helsingissä asuessani olen myös havainnut hiusteni tummuvan ja saavan punaista pigmenttiä, luulen että se johtuu jotenkin vedestä. Mut niin, tarvitseeko värinpoistoa tehdä, vai riittäisikö vain jokin voimakkaasti vaalentava kestoväri, ja mikä mahtaisi olla tähän tarkoitukseen paras? Te viisaammat, valaiskaa, suositelkaa.