Päätöksiä.

Jostain inspiroituneena ja taas innostuneena olen päättänyt kokeilla karppaamista kolmannen kerran. Tämä siksi, koska ihoni on mennyt aivan huiman huonoon kuntoon kuukausia kestäneen leivän ja karkinmussutuksen myötä, ja koska edellinen on myös saanut minut leviämään, yksinkertaisesti vain hajoan siihen. Nyt loppui leivänsyönti, karkit ja pulla. Ei enää margariinia, makaroonia ja mysliä. Pois kaapeista sokeri ja keinotekoiset makeutusaineet. Tervetuloa juurekset, kasvikset, hedelmät ja pähkinät, täytän kaapin kreikkalaisella ja maustamattomalla jugurtilla, raejuustolla ja rahkalla, voilla, kermalla ja kasviöljyillä ja pistän pihvit paistumaan.

Mainitsinko jo, että selvisin markkinoinnin tehtävistä? Seuraava haaste liittyy 3D-mallintamiseen. Karppaamisen lisäksi olen päättänyt, että valmistun ja repäisen tutkinnun tästä koulusta vaikka mikä olisi. En ole luuseri ja jätä kesken. Plus, yritän edelleen keskittyä tässä kaiken ohella tekemään asioita joista nautin. Ei minulla ole aikaa jättää kivoja asioita eläkeikään. Elämä on tässä ja nyt.

Elämä silmieni edessä.

Hyi että. Olin tänään mieheni kanssa kaupungilla luuhaamassa, kun tulimme nähneeksi miten bussi töytäisi jalankulkijaa keskustassa. Kuulen vieläkin korvissani yhä uudestaan sen hirveän pamauksen ja näen vain uudestaan kuinka jalankulkija kierähtää ilmassa 360 astetta ja iskeytyy katukivetykseen. Sitä oli jotenkin mahdottoman vaikea mieltää todellisuudeksi, että eikö tällaista tapahdu vain elokuvissa. Ja se, miten se nainen jäi makaamaan siihen selälleen toinen jalka nykien bussin pysähtyessä jarrut kirskuen. Noin puoli minuuttia myöhemmin ainakin viidellä ohikulkijalla oli kännykät hollilla ja hätänumero valittuna, yksi ohikulkijoista piteli naisen päätä paikoillaan. Joku sanoi, että hän käveli päin punaisia. Näen verivanan valuvan suupielestä kun naisen pää hieman liikahtaa. Jalka nykii vieläkin. Ikuisuudelta tuntuneiden kahden minuutin jälkeen poliisit ajavat paikalle ambulanssin seuratessa 30 sekunttia myöhemmin. Poistumme mieheni kanssa paikalta ja minä nipistelen itseäni siltä varalta että olen unessa. Ehkä olenkin, ja voin herätä milloin tahansa.

Voi voi.

Taas aivan järkyttävän pitkä tauko kirjoittamisessa. Huomaan, että sama ilmiö toteutuu monessa muussakin jutussa: alkuinnostuksen laannuttua homma vaan jää jonnekin. Surukseni huomaan, että muutama lukija on ehtinyt tässä kuukauden sisään häipyä mutta olen ihana kyllä, saanut muutaman lisää. Kiitos teille jotka jaksatte roikkua matkassa, ja te jotka lähditte, ymmärrän täysin enkä kanna kaunaa.

Elämä se on jännittävä matka. Välillä se tuntuu siltä, että odottaisi vain pysäkillä, mutta ennen kuin sitä kunnolla ehtii tajuta, on matkustanut jo useamman pysäkinvälin. Vaikka masennus edelleen pitää minua syleilyssään eikä motivaatiota vaan tunnu riittävän mihinkään suuntaan, voisi kai sanoa että minulla on mennyt paremmin, ainakin kuorrutuksen osalta. En edes muista milloin olisin saanut viimeksi itkupotkuahdistuskohtauksen. Mustavalkoista elämääni värittävät mitä ihanimmat ihmiset milloin mitenkin. On niin ihanaa tulla muistetuksi, huomioiduksi, hitto.. saada tuntea itsensä rakastetuksi. Voisinpa vain itse olla parempi ihminen heille, jotka minusta välittävät. Eihän se meinaisi muuta kuin pientä vaivannäköä, kännykkään tarttumista tai kortin kirjoittamista näin alkajaisiksi... pelkkä ajatuskin saa minut jostain syystä voimattomaksi. Olen väsynyt ihan koko ajan, yhä.

Hukun koulutehtäviin. Olen viimeisen kuukauden aikana hajoillut markkinoinnin ja ergonomian tehtäviin ja jotta ei vahingossakaan olisi liian helppoa, pitäisi vielä opetella käyttämään uutta 3D-ohjelmaa ja mallintaa tässä parin viikon sisään 50 erilaista palikkaa. Ahdistus hakkaa päätäni pöytään enkä jaksa pistää vastaan. Onko minusta oikeasti tähän? Ehkä pahinta on juuri motivaation puute: ei vaan jaksa kiinnostaa.

Luonnollisesti, kaikki negatiivinen kanavoituu jälleen suhtautumisessani omaan itseeni. Olen ruma, lihava ja epämiellyttävä. Tai sellaisena ainakin näen itseni. Luulen, että olen saavuttanut normaalipainon, sillä 34:n farkut menevät vain juuri ja juuri jalkaan. Ahdistaa. Tahtoisin laihtua ja huomaan kyttääväni taas syömisiäni. En niin jaksaisi tätä. Terapiaa on 5 kertaa jäljellä enkä tajua mistään mitään, olen kyllästynyt ajattelemaan. Tahtoisin käydä talviunille ja palata asiaan keväällä.

Väärät asiat menettävät merkityksensä. Minulla on ikävä jotain, mutten tiedä mitä. Kylläpä on kiva palata tänne tauon jälkeen ja vain valittaa. Tuntuu vähän pahalta teidän lukijoiden puolesta, mutta jotta pystyisin jatkamaan, minun on pakko ajatella että kirjoitan tätä ensisijaisesti itseni vuoksi. Että voin kirjoittaa mitä haluan, milloin haluan.. että olen tervetullut tänne juuri sellaisena kuin olen. Nyt olen väsynyt ja päätäni särkee, mutta minulla on vähän parempi olo.

Urge to draw.

Tahdon piirtää!! Päivät kuluvat hujauksittain ja tässä meinaa edelleenkään keretä elää opinnoilta ja töiltä, mutta elämä on tässä ja nyt. Minun on päästävä eroon tästä sitku-ajattelusta, tyyliin "sitten kun on viikonloppu niin voin ehkä levätä jos kerkeän" tai "sitten kun valmistun niin sitten se elämä vasta alkaa". Suoritan ja suoritan ja sitten ollaankin valmista tavaraa hautaan. Ei näin.

Visiitti Helsingin sarjakuvafestareilla viime viikonloppuna sai minut entistä vakuuttuneemmaksi siitä, että mitä oikeasti haluan tehdä, on piirtää. Siitä huolimatta etten ole jaksanut eikä se ole huvittanut viimeisen vuoden sisään, olen nyt täysin vakuuttunut että se on silti se minun juttuni. On jotenkin kihelmöivän rauhoittavaa olla varma jostakin mitä haluaa loppupeleissä. En tiedä saisinko pukattua omakustanteen seuraaville festareille, aion kyllä, mutta ilman ressiä.

Ihan mahtavia nuo puusta putoavat lehdet.

Blogin jatkosta ja vähän muustakin.

Ensinnäkin, ihan järjettömät pahoittelut tästä melkein kuukauden tauosta blogin päivityksestä. En vain saanut aikaiseksi, aika meni kaikkeen muuhun. Ja todennäköisesti, en jatkossakaan pysty/jaksa tehdä postauksia niin useasti sillä kouluni on alkanut ja käyn vielä töissäkin/terapiassa ja pitäisi elää siinä jossain välissä ja jotenkin on nyt vain sellainen fiilis, ettei jaksa roikkua koneella kaiken aikaa. Oikeastaan, olen viettänyt koneella harvinaisen vähän aikaa viime päivinä. Mutta niin, blogi on ja tulee edelleen olemaan, mutta postauksia saattaa tulla vähän harvemmin.

Mitä minulle kuuluu? No, ihan hyvää kaiketi. Uskaltaisin väittää, ettei syömishäiriö ole enää niin kiinteä osa elämääni, vaikka edelleen ajatukset pyörii enemmän tai vähemmän ruoan ympärillä. Mutta se ei enää ole niin pakkomielteistä, puolin ja toisin. Välillä ahdistaa aika paljonkin, mutta ei enää niin useasti. Kaipa tämä elämä on alkanut rullaamaan pikkuhiljaa eri suuntaan.

Koulu alkoi, en edelleenkään tiedä onko tämä se mun juttu, mutta mennään nyt vaan mukana kun en osaa vastata siihenkään että mikä sitten olisi, jos ei tämä teollinen muotoilu mitä siis nyt opiskelen toista vuotta. Olen viime aikoina saanut myös piirreltyä hieman enemmän. Sitten olen koonnut palapelejä ja alkanut kutomaan villapipoja. Opiskelu vie suurimman osan ajastani, sillä olen onnellisesti unohtanut lähes kaiken japanin alkeiskurssista kesän aikana, ja nyt pitäisi pysyä kärryillä kun kielen opiskelu taas jatkuu.

Tulen päivittämään kuulumisia taas kun jaksan. Nyt ei jaksa. Eikä ehdi. Pitää etsiä tietoa baarituolin ergonomisuudesta, siivota kanien häkki, viikata pyykit kaappiin, käydä kaupassa ja päntätä sitä hiton japania tai olen pulassa ensi viikolla. Viikonloppuna ei ehdi, sillä silloin on, jee, Helsingin sarjisfestarit, jonne olen menossa sunnuntaina (koska en aikaisemmin kerkeä töiltä). Että tämmöistä. Ja hei kiitos, kun olette jaksaneet yhä roikkua täällä. *liikutus*

Seikkailullista syksyä.

Fight!!

Huh, mikä tauko. Monta kertaa on käynyt mielessä, että pitäisi kirjoittaa, mutta homma ei nähtävästi edennyt ajatusta pidemmälle, pahoittelen.

Mitään erikoisempia ei ole kyllä tapahtunut, muuten kuin että olen yrittänyt olla armollisempi itseäni kohtaan. Olen viettänyt laatuaikaa mieheni kanssa. En tiedä, johtuiko se hetken erosta, kun hän oli Lapissa ja minä täällä Etelä-Suomessa, mutta yhdessä vietetty viime viikko on ollut kuin sadusta. Olen ollut jopa onnellinen, en muista koska minulla olisi ollut viimeksi niin hauskaa hänen kanssaan. Kävimme leffassa katsomassa Inceptionin (varsin katsottava!), sitten olemme siivonneet etu- ja takapihan, katsoneet animea, katsoneet Dexterin ensimmäistä tuotantokautta, Terapiassa-sarjaa ja Doc Martinia. Niin, ei me oikeastaan tehdä mitään muuta kuin löhötään sohvalla, mutta se sopii meille oikein hyvin.

Kaiken kaikkiaan oloni on parempi. En tiedä johtuuko se lääkityksestä vai terapiasta, molemmista vai mistä, mutta... siinä missä ennen olisin pitänyt pelejä, televisiota ja yleistä koomailua ajanhukkana, olen nyt yrittänyt vain tehdä asioita joita haluan, tuntematta syyllisyyttä. Kysyin eilen illalla itseltäni, miksi palapelit olisivat ajanhukkaa? Koska niitä kokoamalla menee kallista aikaa hukkaan, niillä ei paranneta maailmaa, kehitetä itseään, ei saavuteta mitään konkreettista... mutta entä sitten? Rakastan 1000:n palan palapelejä. Ehkäpä niiden kokoaminen jotenkin hyödyttää aivojani, tiedättekö, logiikan tajua ja kyllähän sitä rentoutuu kun hakkaa yhteensopimattomia paloja toisiinsa kiinni. Ja se onnistumisen riemu kun saa kaikki palat paikoilleen ja voi aloittaa koko paskan alusta.

Olen myös miettinyt, mitä todella haluan elämältäni. Koulun alku lähestyy ja minua ahdistaa. Jahkailen yhä, olenko oikealla alalla ja tuntuisi helpommalta vaihtoehdolta jäädä työelämään. Mutta sitten taas... onko työni sitä, mitä haluan tehdä? Jaksanko sitä vuodesta toiseen, ja enkö katuisi sitä, että jättäisin koulun kesken ja jäisin ilman tutkintoa? Mutta sitten taas, olenko oikealla alalla ja kykenenkö tekemään työkseni jotain luovaa... O___o. Argh. No, kyllä minä sinne kouluun menen ja katson mitä tapahtuu. Jatkan edelleen tosin osa-aikaisena, pari vuoroa viikossa.

Olen miettinyt myös syömisiäni. Karppaukseni on kyllä kussut joka suuntaan. Ei tuu mitään. Olen lihonut varmaan 2kg viimeisen parin kuukauden sisällä ja housut tuntuvat kireiltä... mutta sitten taas... onko vartaloni vain normalisoitunut, sillä ihan oikeasti oikeasti en ole lihava. En voi olla. En tiedä. Jotenkin, olen kamalan kyllästynyt ajattelemaan painoani. Tahtoisin vain olla. Painon ajattelu... minusta tuntuu, että jos kiinnitän siihen yhtään enempää huomiota, se vie kaiken huomion. En siis ajattele, yritän sen sijaan nauttia elämästä (ja suklaasta). Tiedättekö, ottaa rennommin.

Tahdon jatkaa taistelua elämäni puolesta, voittaa ongelmani ja löytää todellisen minäni. Siinäpä sitä onkin haastetta loppuvuodelle. Muiskuja murut.

"I swear to drunk I'm not God."

Kuinka ihmeessä saan ripustettua pyykit jos olen juuri lakannut kynnet ja töihinkin pitäisi mennä? Idiootti.

Mies jäi vielä Lappiin lomailemaan, potkaisi minut junaan eilen aamulla. Hiemanko oli tylsää istua 10 tuntia junassa. Sain alkumatkasta vähän nukuttua, mutta sitten käytävän toiselle puolelle istui mummo joka päätti jakaa elämäntarinansa kanssamatkustajien kanssa, nuokkumiselle tuli siis loppu. Minulla oli mukanani myös ristikkolehti, mutta se hakkasi minut 1-0. Ei riittänyt pää vaikka kuinka yritin, nämä uudet ristikot edellyttävät jotain sellaista yleissivistystä joka minulta näyttää puuttuvan. Siinä sitten vain koomailin ja luonnostelin happokaneja vihkooni. Onnistuin myös tuhoamaan pussillisen jälkiuunileipiä ja suklaalevyn, pullaturvotuksen päälle.

Oli ihan mahtava reissu. Silloin torstaina näin tosiaan ennen lähtöämme kiinalaista ystävääni, joka piipahti Suomessa jo kolmannen kerran. Toi tuliaisiksi sellaisia vähän joulutortun makuisia "vaimon keksejä", joita perinteisesti on annettu tuoreille aviovaimoille lahjaksi. On ihan hauskaa saada näitä häälahjoja vielä vuosi häiden jälkeenkin. Sanavarastoni karttui myös. Aviomieheni on "lou kong" ja minä, vaimo olen "lou bäng" :D.

Kiinalainen ystäväni jatkoi illalla matkaa äitini kanssa lapsuudenkotiini, kun me lähdimme pösöttämään puoli yhdentoista aikaan illalla Lappia kohti. Hieno reissu. Ajoimme jopa sen Keski-Suomessa riehuneen myrskynkin halki. Hiukka jännää kun salamaa iski toisen perään ja satoi niin hitosti ettei meinannut eteensä nähdä. Vettä tuli sisään autoon jostain ilmastointikanavasta ja jalatkin kastuivat pelkääjän paikalla, kaatuneita puunlatvoja ja oksia tie täys. Paras oli kun ylitettiin joku silta, näytti siltä kuin järvi olisi hyökännyt kimppuun. Hengissä kuitenkin selvittiin. Turhan väsyttävää vaan oli tuo yöllä ajo, pidemmän päälle. Loppumatkasta jo J hakkaili minua jalkaan että "elä nuku, minulla ei pysy silmät auki, pidä mut hereillä!!" :D

Lapissa sitten syötiin pullaa ja otettiin rennosti. Siellä häissä oli ihan yllättävän hauskaa, onnistuin jopa pyörähtämään järvessä, mutta suhteellisen nopea pyörähdyshän se oli kerta vesi oli niin kylmää. Kakkua tuli mätettyä varmaan loppuvuoden edestä ja nyt on taas sellainen olo että minä_en_enää_ikinä_juo. Siis minähän OLIN absolutisti. Yksi boolimalja lisää ja olisin varmaan sammunut kannolle. Ne oli ne mansikat, ne mansikat. Salakavalia. Ovelia. Kyllästettyjä.


Kyllä on hiljaista. Isäni on töissä täällä Helsingin seudulla kaksi viikkoa, jaksoi käydä eilen pyörähtämässä illalla. Oli ostanut navigaattorin jota sitten kahdestaan ihmeteltiin koko ilta samalla kun mussutettiin teetä ja niitä vaimon keksejä. Minua kieltämättä ahdistaa kun olen herkutellut niin hirveästi. Olen ihan turvoksissa, housut kiristää ja kylkiluut ovat hautautuneet jonnekin ihran alle. No can do. Nyt pitää vain vieroittautua sokerista ja lisätä kasviksia lautaselle ylenpalttisen leipävuoren sijasta. Iltavuoro töissä odottaa, ei jaksaisi mennä millään ;____; Pakko. Se on kerrytettävä eläkettä. Sitä odotellessa, riemurikasta keskiviikkopäivää.

Reissuun!!

Paskat, minä lähden Lappiin. Lähdemme tunnin sisään ajamaan, yötä myöten. Tulen takaisin vasta tiistaina. Ulkona sataa ja minä vain rakastan tätä kaikkea. Rakastan violettia kynsilakkaani, kiinalaista kirjeenvaihtoystävääni jonka kanssa ehdin viettää tänään muutamia tunteja hänen piipahtaessa Suomessa jo kolmannen kerran koska rakastaa tätä maata ja näitä ihmisiä. Toi tuliaisiksi aivan ihania kiinalaisia keksejä ("vaimon keksejä" O___O joita yleensä tuoreet vaimot saavat häälahjaksi) ja muitakin nameja. Äitini piipahti täällä myös ja on naurettu ja syöty, juotu kahvia ja naurettu vähän lisää. Painoa on varmaan tullut, mutta hällä väliä en jaksa välittää kun kerran mahdun 34:n valkoiseen minihameeseen jossa näytän aivan jär-kyt-tä-vän hyvältä. Maistan sateen, maistan tupakan, maistan rakkauden ja elämän. Saa nähdä, millaisen romaanin väsään teille kun seuraavan kerran jumahdan koneelle.

Tehkää asioita joista nautitte, jotka ovat teitä itseään. Jokainen päivä on uusi päivä ja kaaduttuaan ei auta kuin nousta ylös. Ihanaa viikonloppua teille kaikille <3>

Ei mitään ostopakkoa.

Huvittavaa. Tein eilen työpaikan kahvihuoneessa uusimman Cosmon "testaa oletko osto-riippuvainen"-testin ja sain pojoja 5/7. O_____O Aivan järkyttävää. Tilini on tyhjä 1-2 viikon jälkeen palkkapäivästä, kyllä. Kaapistani löytyy tuotteita, joissa vielä roikkuu hintalappu, kyllä. Salailen/vähättelen ostamieni tuotteiden todellista hintaa lähinomaisilleni, kyllä. Ostohetkeen kuuluu tunnelataus, oi kyllä. Tunnen toisinaan morkkista ostoksistani, kyllä, kyllä ja kyllä.

Minulla on järvifobia, mutta ostin silti bikinit kun ne olivat niin söpöt (siniset joissa röyhelöä ja valkoisia pilkkuja). Minulla on vielä edellistä kynsilakkaa jäljellä, mutta ostin silti toisen purkin. Elämäni olisi jatkunut ilmankin sitä ihanan riemunkirjavaa ruutupaitaa joka maksoi vain kympin, eivätkä jääkarhuprintillä varustetut rintaliivit muuttaneet elämääni mitenkään mullistavasti. Ostin kaulaliinan, koska se maksoi vain euron. Jääkaappi on täynnä ruokaa, mutta silti ostin taas vain lisää. Onko tuo nyt niin vakavaa? Eihän tuossa sinällään ole mitään "turhaa", mutta en olisi välttämättä tarvinnut kaikkea.

Juuri kun olin keksimässä loistavan puolustuksen, "ei minulla ole osto-riippuvuutta, kaikki on vaan niin kallista ja minulla on niin pieni tili niin sen takia olen aina peeaa" niin vedin pohjan koko paskalta: Kävin tänään kampaajalla!!! :O Kävin viimeksi vuosi sitten. Oi mitä turhamaisuutta. Olen pitkään miettinyt väriä tai raitoja, mutta päädyimme sitten vaan leikkaukseen. Kuivat latvat veks, ja sitten tuollaista kerrostusta niin näyttää hiukset tuuheammilta, minulla kun on luonnonkiharat ja vaalea väri luonnostaan.

Katselen kuvajaistani peilistä. Pidän itseäni melkein viehättävänä. Jossain alitajuntani hämähäkin seittien kuorruttamassa kulmassa ymmärrän, miksi joku saattaisi pitää minua kauniina. Tunnen itseni turhamaiseksi tuhlariksi. Oikea fashion biaaatch. Vaatekaupassa työskentely on kieltämättä antanut minulle paineita ulkonäköni suhteen. Toisaalta taas, koska olen yrittänyt panostaa siihen (öö... pesemällä hiukset, meikkaamalla, ostamalla oikean kokoisia vaatteita XXXXL-huppareiden sijaan, käyttämällä muitakin koruja kuin korvarenkaita jne.) olen jotenkin alkanut tuntea enemmän itsevarmuutta... Voi luoja. Voisiko olla että minä olen oikeasti jopa nätti? Olin tai en, nyt oikeasti on tili tyhjä ja kumma kyllä, lääkitys lienee kohdillaan.


Mieheni lähti käymään Oulussa. Minulla on vapaapäivä, ja olen yksin kotona kanien kanssa. Nuo vain lojuvat pitkin lattioita. Liian kuuma liikkua. Kyllä ne keittiöön jaksavat rapistella pähkinöiden toivossa. Hirveän kummallista olla yksin. Olen niin tottunut siihen, että J on aina kotona. On niin kummallinen olo, etten tiedä mitä tekisin, vaikka minulla olisi kerrankin aikaa tehdä. Jotenkin on vaikea keskittyä. Tupakkaa kuluu laittoman paljon ja minua väsyttää. Olen nukkunut viime öinä todella huonosti, taidan stressata taas.

Jospa piirtäisi. Tai pelaisi. Tulkaa joku käymään hei. Hei oikeasti. Minä pimahdan.

Waaarggghhhhh.

Minä ole mitään blogia jaksanut päivittää. Nämä heinäkuun helteet ovat vetäneet minusta viimeisetkin mehut. Nyt onneksi on vähän viileämpää, eikä tarvitse enää haukkoa henkeä lattiatasossa. Olen aina kestänyt paremmin kylmää, kuin kuumaa enkä kertakaikkiaan ymmärrä ihmisiä jotka lähtevät jonnekin hiton etelään. Suomen kuuluu olla pimeä ja kylmä paikka missä ihmiset masentuvat ja käpertyvät sisäänpäin. Okei, ehkä siinä etelän matkassa onkin jotain pointtia.

Taisteluni syömishäiriötä, masennusta ja uupumusta vastaan jatkuu. Nyt on ihan pakko sanoa, että lääkitykseni masennukseen on todella auttanut. Miehenikin sanoi, että olen paljon tasapainoisempi. Ongelmat... ne ovat yhä täällä, mutta eivät tunnu enää niin murskaavilta. Ne niin sanotusti kyttäävät minua vähän kauempaa, valmiina iskemään jos annan tilaisuuden. Väsyn edelleen todella nopeasti, herään liian aikaisin aamuisin, syön liikaa sokeria (ja kaikkea muutakin, höm höm) ja sorruin jopa polttamaan, mutta kaiken kaikkiaan oloni on parempi.

Olen alkanut taas piirtää. En muista, milloin olisin viimeksi tuntenut sitä piirtämisen iloa, jota olen kokenut jatkaessani yhden ikuisuussarjakuvaprojektin työstämistä. Pitkään jopa piirtäminen on tuntunut suorittamiselta, mutta nyt... maailmojen synnyttäminen paperille on silkkaa nautintoa, puhumattakaan vaatemalliston suunnittelusta kyborgeille.

Meillä oli mieheni kanssa 1-vuotis hääpäivä viime lauantaina. Kun tulin töistä kotiin, minua odotti kimppu ruusuja keittiön pöydällä. Juhlistimme päivää syömällä vähän juhlavammin ja mähöttämällä sohvalla katsoen piirrettyjä. Ihan meidän näköinen päivä siis. Vaikea ajatella, että häistä on jo vuosi. Ja että millainen. Eipä olisi silloin arvannut, että ensimmäisestä vuodesta tulisi näin haastava, mutta rakkaus on onneksi lääke moniin vaivoihin ja suunta on kohti elämää. Minulla on maailman ihanin mies, maailman ihanimmat kanit, tili tyhjänä ja kaappi täynnä värikkäitä kesävaatteita. Uskallan väittää olevani onnellinen juuri nyt.


Nauttikaa kesästä sen sijaan, että luuhaisitte täällä. Koskee myös uusia lukijoita <3.

Kävin vähän hummailemassa.

Tahdon kertoa teille tämän kesän ihanimmasta päivästäni, joka oli eilen. Ex-kämppikseni H tuli käymään viime perjantaina. Taisin nähdä häntä viimeksi joskus helmi-maaliskuussa, en ole ihan varma. H on viime syksystä asti asunut Tampereella. Sitä ennen ehdimme olla mitä... 3 vai 4 vuotta kämppiksiä. On tullut itkettyä ja naurettua, riideltyä, puuhastelua ja koettua kaikenlaista yhdessä. Vielä aamulla (perjantaina) olin sitä mieltä, että en välttämättä jaksaisi hänen vierailuaan. Surullista kyllä, en luota häneen niin kuin ennen. Se voi olla omaa vainoharhaisuuttani, mutta jokin hänessä saa minut välillä varpailleni, ja minulla on tunne, ettei hän ole täysin rehellinen minua kohtaan. Painotan: voi olla omaa vainoharhaisuuttani.

Nyt, olen ehdottoman onnellinen siitä, että hän tuli käymään. Meillä oli aivan äärettömän hauskaa lauantaina. Kumpikaan ei saanut juuri nukuttua edellisenä yönä. Heräsimme aikaisin, joimme kaksi tuntia kahvia ja painuimme Vallilan makasiineille (huom. palkkani tuli perjantaina. Oli pakko huomauttaa tähän väliin). Ihan mahtavaa, sain tingittyä kahdet uudet farkut ja upouuden farkkuhameen hintaan 10€!! Sen lisäksi mukaan lähti pari kivaa paitaa ja musta röyhelöhame. Sitten suunnistimme keskustaan, vetäisimme salaatit Picnicissä, kiersimme pikkukauppoja ja vähän isompia kauppoja... Ostin Seppälästä vihreät lenkkarit (10,-)ja valkosinipilkullisen topin (5.95,-), H&M:ltä luomukäsirasvan (4.95,-), jostain koruliikkeestä ihan sellaiset perusnormit hopearenkaat (3.90,-), Ruohonjuuresta kosteusvoide (17,90-) ja miehelleni tuliaisiksi ranskalaista kahvia (5.90,-). Ai niin, ja semmonen julmetun söpö possukännykkäkoru.


H on ihan mahtavaa shoppailuseuraa. Jälleen kerran hän osasi ilmiömäisesti bongata jotain mitä itse en olisi koskaan tullut huomanneeksi. Okei, en voi tarpeeksi korostaa että kyse oli hetken huumasta ja mielijohteesta: Ostimme samanlaiset paidat. Sellaiset mustat T-paidat, missä on sellaisia pieniä ninjaukkeleita. Ja tottakai piti saada yhteiskuva, missä molemmilla on nuo paidat päällä. Voi Luoja. Siis kyllä minä tiedän, etten ole enää mikään teini, ja vähän hävettää, mutta tämä oli jotain, mikä minulta jäi nuoruudessa väliin ja olin aina halunnut tehdä tämän. Kiitos H. En malta odottaa kuvien valmistumista.

Ennen kuin lähdimme takaisin, H tarjosi minulle vielä jätskit. En ollut koskaan aikaisemmin maistanut kookosjäätelöä, ja pakko kyllä kehua että se oli kokeilun arvoinen. Karppaukseni repsuilee kyllä sokerin ja hedelmien osalta melkoisesti, mutta repsuilkoot. Palaan ruotuun ensi viikolla ja hei, en ole varmaan kuukauteen syönyt leipää O_____o. Ihan käsittämätöntä. Pähkinöitä tosin pussitolkulla.

Minulla oli niin hauskaa lauantaina!! Ja voi vitsi, sovitin sitten myöhemmin niitä kirpparilta ostamiani farkkuja, ja ette usko, kaikki olivat juuri eivätkä melkein sopivat! Itsetuntoni on saanut kunnon superbuustauksen. Olen ensimmäistä kertaa elämässäni osannut ostaa jopa kolmet erimerkkiset farkut, jotka ovat olleet juuri täydellisiä kropalleni, ilman että olisin sovittanut niitä. Enpä näemmä ole turhaan painanut duunia vaatekaupassa. Siis oikeasti, aikaisemmin olen ollut aika käsi housuostoksissa mutta nyt... näkisittepä minut siinä hameessa ja korkokengissä <3

Hanna lähti jo eilen illalla. Tuntuu haikealta. En uskonut, että minulla olisi niin kivaa. Tänään olen sitten koomaillut ja kärsinyt helteestä. Jopa piirrellyt vähän, mutta jälleen syönyt aivan liikaa jäätelöä. On niin kuuma. Tukehdun. Tulisi jo talvi.

Aurinkoisia päiviä

Kummallista kyllä, oloni on kokonaisvaltaisesti parempi. Viime päivät ovat olleet hikisiä ja lipuneet kuin hidastettuna ohitseni. Ikävät asiat jotka aiemmin jyräsivät minut allensa tuntuvat nyt vähän pienemmiltä. Voi myös olla, että ne ovat pysyneet samankokoisina, mutta minusta on tullut suurempi, tarpeeksi iso jotta pystyn pitämään puoleni. Nostan hattua -voi olla että lääkkeet todella auttavat.

Suurimman osan aikaa olen tietenkin ollut töissä. Vaikka vaatemyyjän hommassa on kurjatkin puolensa, siitä huolimatta olen tykännyt että tämä on paras duuni ikinä. Viime aikoina olen jättänyt aamiaisen väliin. Se ei ole hyvä homma pidemmän päälle. Töissä vedän enimmäkseen raejuustoa ja greippiä. Illalla syön kuin kuningas. En tajua. Iltasyömisistä huolimatta en ole lihonut, ainakaan silmämääräisesti. Mahdun yhä housuihini, kylkiluuni paistavat kun seison ryhdikkäästi ja solisluuni paistavat olin miten päin tahansa. Muutamaa repsahdusta lukuunottamatta olen yhä pitäytynyt karppiruokavaliossa. Kyllä me yksi viikonloppu pitsaa tilattiin miehen kanssa. Vietin loppuillan vessassa ja vatsassa kiersi vielä seuraavanakin päivänä. Ei enää viljoja minulle, kiitos.

Olemme katselleet jalkapalloa, minä ja mieheni. En olisi koskaan uskonut, että se voisi olla mielenkiintoista, mutta yllättävää kyllä, sitä on äärettömän hauska seurata kuinka pelaajat juoksentelevat pienen pallon perässä kentällä kuin sokeripalaa jahtaavat muurahaiset. Olen lukenut muutamia sarjakuvia. Pelannut hämispasianssia. Lojunut sohvalla ja katsellut nauhalta Frasieria jolle mieheni nauraa minua enemmän. Olen myös piirtänyt, ihan vähän. Jopa pitänyt siitä, sen sijaan että olisin hikoillut ja vaatinut itseltäni mestariteosta.

Kun ajattelenkin kesän loppumista ja koulun alkamista, minua alkaa ahdistaa. Siispä en ajattele, mutta välillä asia tunkeutuu jo valmiiksi sekaviin uniini. Kuten pari yötä sitten, näin unta jossa harhailin ympäri Helsinkiä, myöhässä terapiatapaamisesta koska en löytänyt perille. Seuraavaksi itkin terapeutille että en vain jaksa enää elämääni, ja terapeutti ärähtää takaisin että "en kai minäkään jaksaisi kuunnella sinua ja ongelmiasi, lakkaa vollaamasta". Minulla on kanit mukana terapiatapaamisessa. Minulla on vain muutama minuutti aikaa ennen seuraavan terapiatapaamisen alkua, joka on eri osoitteessa, ja minulla tulee kiire saada kanit takaisin kuljetuskoppaan. Koppa on täynnä pissaa, mutta minulla ei ole aikaa siivota sitä, ja tungen kanit hyvin väkivaltaisesti liian pieneen koppaan. Riennän hissiin, joka vie minut eksyksiin. Herääminen oli ääretön helpotus.

Nyt minun täytyy mennä töihin. Ihanaa kesää teille kaikille <3>

Poimintoja kesästäni - nothing new.

Ei mitään uutta auringon alla. Lyllerrän ahdistuneena eteenpäin tunnista toiseen. Aina välillä on helpompaa, välillä taas maailmani romahtaa ja seinät kaatuvat päälleni. Herään, keitän kahvia, puen, meikkaan, juon kahvia, meen töihin, yritän myydä puljun tyhjäksi, tuun takaisin, syön, syön, syön, syön, syön, katson futista, syön, syön, syön, syön, vedän lääkkeet ja menen nukkumaan. Herään, keitän kahvia, puen, meikkaan, juon kahvia... jne. Jos en tekisi vuorotyötä, päiväni voisivat olla lähes identtisiä.

Karppaus on hieno homma. Pitää verensokerin tasaisena, saapi syödä. Huonompi homma on kuitenkin se, kun tulee syöneeksi liikaa, ja vieläpä jotain mikä ei karppiruokavalioon kuuluisi. Repsahdin juhannuksen tienoilla suklaavohveleihin, karkkiin ja jäätelöön kun oli tarjolla ja nyt kun on ollut kaveri muutaman päivän kylässä niin ne repsahdukset seuraavat toinen toistaan. Eilen illalla löysin ihanan blogin luettavaksi. Kirjoittaja oli parantunut syömishäiriöstä, kertoi onnellisena elämästään kymmeniä kiloja painavampana ja kuinka on oppinut rakastamaan itseään, myös kilojaan joita saisi tulla vielä lisää jos on tullakseen. Minusta se oli käsittämättämön hienoa. Kyyneleitä kuivaillessani mietin, että minäkin tahdon parantua ja oppia rakastamaan itseäni. Sitten tuli aamu. Jätin taas aamiaisen väliin. Söin työpäivän aikana 2 purkkia raejuustoa ja omenan, vedin varmaan pannullisen kahvia. Illalla 2 kananfileepihviä paistettujen juureksien kanssa ja puolikas juustokakku (siis kokonaisesta kakusta, halk. 20cm) joka on nyt viemärissä. Voi hyvä Luoja... auta.

Juhannuksesta... oli oikein kiva ja mukava juhannus. Kävimme mieheni kanssa äitini luona. Oli pistänyt pöydän koreaksi, kukkiakin hakenut pihalta. Minuun teki vaikutuksen, miten paljon äiti oli nähnyt vaivaa meidän tähtemme. Oli ostanut oikein lohta vähistä rahoistaan, vaikka jauhelihan olisi saanut niin paljon halvemmalla ja siitä oli aikaisemmin ollut puhe. Salaatinkin oli tehnyt, en muista että hän olisi koskaan aikaisemmin tehnyt salaattia. Näin myös veljeäni ja hänen kihlattuaan. Syötiin, juteltiin, kunhan oltiin. Jäi hyvä mieli ja muistoja, tämä oli varmasti paras juhannus aikoihin. Ennen kuin lähdimme ajamaan takaisin Helsinkiin, istuin kuistin sohvalla äidin kanssa kahdestaan. Olimme ihan hiljaa ja katselimme takapihalle istutettuja kukkia. Äiti kysyi kovasti että mitä minulle kuuluu, kuinka monta vuotta on vielä koulua jäljellä ja meneekö J:n (mieheni) kanssa hyvin. Että miten minä jakselen, kuuluuko varmasti hyvää, onko kaikki hyvin. Kuinka olisin voinut sanoa jotain muuta kuin mitä olen sanonut vuodesta toiseen... "kyllähän sitä jaksaa, pakkohan se on. Ei oo hätää. Kaikki on ihan hyvin". Olisin halunnut ampua itseni kun hän itku silmässä halasi minua ja sanoi kuinka paljon rakastaa minua. Kuinka voisin huolestuttaa ylihuolehtivaa äitiäni vielä lisää kertomalla mitä minulle todella kuuluu?

Näen unia paljastumisesta. Että joku saa tietää masennuksestani, syömisongelmistani. Näen unia pakenemista. Juoksen ja yritän piiloutua. Näen unia myös syömisestä. Kuinka edessäni on herkuista notkuva pöytä. Istun sen ääreen, ja vain syön. En hotki, mutta en myöskään jää märehtimään turhia. Syön ruokia järjestelmällisesti pois alta, laji kerrallaan. Tulee mieleen kaupan liukuhihnalla kiitävät ostokset. Kuinka ne seuraavat toisiaan jonossa viivakoodin lukemisen jälkeen, kiitävät kohti pakkauspäätyä muodostaakseen kaoottisen keon. On melkein aina helpotus herätä näistä sekavista unista.

Kesä saa minut haaveilemaan. Auringonpaiste tuntuu lämpimältä, mutta minun pitää olla varovainen sillä palan herkästi. Olen sitä kalpeaa tyyppiä, joka ei koskaan rusketu, palaa vaan. Unelmoin savukkeista, mansikoista, tervajäätelöstä puistossa, kesämyrskyistä ja -sateista, hedelmäsalaatista, pitkistä automatkoista, kirpputorikierroksista ja pitkistä kävelyretkistä kaupungilla, palapelejä, piirrettyjä sarjakuvasivuja, mansikan tuoksuinen suihkugeeli ja mitäs vielä... jostain ihmeen syystä tekee mieli myös päärynäsiideriä. Jäillä. Alkoholittomana. Kyllä on kummallinen kesä. Kun mitään ei saa tehdyksi, yrittää vaan saada asioita tapahtumaan ajatuksen voimalla. Pakko yrittää, näemmä.

Ja uusi lukija tervetuloa <3

Kesäpäiväni koomassa.

Ihan oikeasti, minä vain jumitan (vapaa-päivä, vihaan sinua). Istun, makaan, jumitan tekemättä mitään. En edes katso telkkaria, minä vain koomailen ja odotan että päivä menee ohi. Se on ollut tällaista sen jälkeen kun sunnuntai-iltana aloitin 1000-palaisen muumipalapelin kokoamisen ja nyt se on ohi. Tuntuu kuin olisin nyt saanut elämäni tarkoituksen täytettyä, eikä minulla ole enää mitään muuta missiota maan päällä kuin syödä ja olla (ja käydä töissä). Voisinpa pikakelata elämääni 20 vuotta taaksepäin ja katsoa missä kohtaa alkoi mennä pieleen. Power off. Liikaa pähkinöitä -vieläkin.

Ai niin se psykologikäynti. Puhuin paljon. Hän kuunteli. Antoi uuden ajan heinäkuun lopulle. Sanoi, että jaksamista. Lääkkeet tekevät pahan olon siedettävämmäksi, mutta eivät poista sitä, puhumattakaan vihastani itseäni kohtaan ja tunnesyömisen kierteestä, jonka luulin jo katkaisseeni. Kahvi on loppu, rahat on loppu, kaikki loppuu paitsi tämä aikaan saamattomuuteni. Yritin olla ulkonakin, mutta siellä lenteli jotain jumalattoman kokoisia pörriäisiä, palasin sisään turvallisuussyistä. Jumitus jatkuu, pääsisi jo takaisin töihin.

Ei hätää -aloitin lääkityksen.

Kolmatta päivää napsin pillerinpuolikkaita. En ole juurikaan huomannut mitään poikkeavaa käyttäytymisessäni. Olen yhtä sekava ja epäjohdonmukainen kuin ennenkin. Vähän pahaa teki eilen aamulla, mutta muuten sama meno jatkuu. Mieheni on todella väsynyt. Se johtuu minusta. Kaikki pyörii minun ympärilläni. En ole huomioinut häntä tarpeeksi, en ole jaksanut rakastaa tai välittää. Ajattelen vain itseäni. Minä minä minä minä. Rakastan häntä kyllä, mutta liian usein en jaksa osoittaa sitä hänelle. Nyt hänkin on väsynyt. Makaamme hiljaa sängyllä selät vastakkain, silmät kiinni ja odotamme että olisi jo huominen.

Tunnen itseni hirviöksi kun katson häntä.

I just looooove the sound of rain...

Tänään on ollut ihan vimmatun hieno sää. Aamulla oli sumuista ja tihkuista kun fillaroin töihin. Kotiinpäin mennessä taas tuuli ihan hulluna, tuntui kuin koko maailma olisi lennellyt ohitseni kun junnasin eteenpäin 2-vaihteella suurimman osan matkaa. Paras oli kuitenkin vasta edessä päin: iltasade. En voi kylliksi korostaa miten rakastan sateen ropinaa. En tykkää polkea sateessa tms. mutta rakastan tuota ääntä ja sateen tuoksua. Oi, en malta odottaa syksyä o______O.

Minulla on taas vähän parempi mieli. Olen helpottunut, että reissuni polille on nyt ohitse, ja voin keskittyä hermoilemaan seuraavasta visiitistä sinne (ensi viikon torstaina, psykologille). Oli älyttömän inhottavaa joutua pyytämään tänään, että voisinko tulla myöhemmin sinä päivänä töihin (aika menee päällekkäin työvuoroni kanssa). Sain nyt sumplittua sen jotenkin, että menen sitten sieltä heti töihin kun pääsen, mutta todennäköisesti päiväni pitenee aivan järjettömäksi perjantaina, sillä meillä on jotain sellaisia sesonkihommia, mitkä on pakko tehdä juuri tuolloin, ja kaikilla muillakin on valmiiksi pitkät päivät. Pomoni kysyi tietysti, että olenko sairas kun menen taas lääkäriin, sanoin siihen, että minulla "saattaa" olla sellainen pidempiaikainen juttu, mistä sain tietää vasta nyt keväällä, enkä halua puhua siitä sen enempää kun mikään ei ole vielä täysin varmaa. Että se ei vaikuta työhöni muuten kuin että joudun käymään enemmän tai vähemmän säännöllisesti lääkärissä. En tahdo stressata itseäni yhtään enempää miettimällä mitä hän ajatteli minusta... pyytäessäni vielä kerran anteeksi aiheuttamaani vaivaa työjärjestelyjen suhteen, tokaisi vain että "ei kai siinä mitään, hoidat ittes kuntoon". Toivon, etten ole huolestuttanut häntä.

Löysin mekon sinne häihin, mihin olemme mieheni kanssa menossa heinäkuun lopulla. Tämä on taas sellainen asia, mistä en tiedä, mitä mieltä olla. Aniliininpunainen, röyhelömäinen mekko on kokoa 32. Minä mahdun siihen. Se puristaa vähäsen ylhäältä (rinnanympärys/selkä-kohdasta), mutta muuten istuu kuin olisi tehty minulle. Kokeilin siitä myös kokoa 34, mutta se oli kertakaikkiaan liian iso. Muistatteko vielä, kun uhkasin mahtua jouluksi siihen yhteen mustaan mekkoon? Mahduin siihen silloin loppujen lopuksi, mutta se tuntui silti tiukalta vaikka painoni oli tuolloin jossain 46:n kieppeillä. Kokeilin tuota samaista mustaa mekkoa eilen uudestaan. Vaikka paino onkin varmasti +2kg, mahduin siihen täydellisesti, vaate ei kiristänyt mistään.

Minun on pakko sanoa, että tämä VHH-ruokavalio toimii. Ei hyvin, vaan erinomaisesti. Kahden ensimmäisen viikon aikana paino on tippunut n. 1,5-2kg. Nesteitä, varmastikin = ei turvotusta = litteämpi vatsa. Ahmiminen vähentynyt n. 85%. Verensokeri ei heittelehdi. Työpaikan kahvihuoneessa on viineri- ja keksitarjoilu jatkunut kaksi päivää, ja vaikka mieli tekisikin makeaa, olen vain mussuttanut pähkinöitä ja ollut ihan ok. Aikaisemmin olisin alta aikayksikön ottanut ainakin yhden keksin, jota olisi seurannut 10 lisää - alkajaisiksi.

Olen syönyt ihan hirvittävän paljon, ja mitäkö? Vetänyt joka aamu 10% maustamatonta jugurttia päärynällä, päivän mittaan sitten juureksia, raejuustoa, salaattia oliiviöljyllä ja tahinilla, mussuttanut pähkinöitä ihan älyttömiä määriä. Illalla sitten kasvisten kera jauhelihaa, kanaa tai makkaraa ja vielä lisää pähkinöitä ja jugurttia. Mahdollisesti vielä muutama kymmen grammaa 81% suklaata. Ja silti, siitä huolimatta, vihdoin, kaiken syömisvammailujeni jälkeen mahdun 32:n vaatteisiin. Minun on pakko myöntää se fakta itselleni, että en ole enää kokoa 34-36 vaan 32-34.

Julmetunmoinen juttu. Mutta en minä hypi riemuissani. Itse asiassa, olen ollut vähän huolissani itsestäni, tajutessani että taidan oikeasti olla suhteellisen pieni. Siis että... kun en minä ole enää mikään teini (niin paljon kuin minua itkettääkin se myöntää! ;___;). Kelatkaa tekin: täytän syksyllä 26 ja mahdun 32:n mekkoon. En löydä sopivan kokoisia vaatteita aikuisten osastolta, vaan lasten ja nuorten osastolta. Se on samaan aikaan coolia joo, mutta myös jotenkin tosi karmivaa.

Niin uskomattomalta kuin se tuntuukin, pelkään hieman, että laihdun liikaa (vaikka samaan aikaan haluaisinkin sitä enemmän kuin mitään!). Siksi syön paljon pähkinöitä. Paljon paljon pähkinöitä. En tajua miten ne eivät näy missään, ne pähkinät. Peili ei edelleenkään paljasta minulle totuutta: näen itseni isona... mutta seisoessani ryhdikkäästi kylkiluuni erottuvat, lonkkaluutkin pilkistävät. Solisluuni ovat tulleet näkyviksi. Ennen iltaruokaa vatsani on litteä, mutta aterian jälkeen, se pullottaa, koska vatsalaukun ja ihon uloimman kerroksen välillä ei oikeasti ole niin paljoa rasvaa. Mieheni sanoi tästä minulle. Että niin laiha kuulemma olen. Että en minä liho siitä ateriasta tai turpoa, vaan että koska olen niin laiha, niin se on se mahalaukku, mikä pullistuu täyttyessään. Jotenkin karmivaa. Ja vielä karmivampaa, että minun on vaikea nähdä/tajuta tätä. Oman mieleni vankilassa olen edelleen jättimäinen, ruma ja kömpelö.

Sori kaverit. Kaikki olivat varmasti ihan innoissaan, kun huomasivat romaanin pituisen postauksen, mutta pettyivät kun se olikin tällaista "ajatelkaas"-jaarittelua melkein alusta loppuun :D. No, tällainen tänään. Olen suhteellisen väsynyt, eikä mitään kummallisuuksia ole oikeastaan tapahtunut. Halusin vain kirjoittaa. Ja kertoa että löysin mekon ja että karppaus on auttanut minua ihan järjettömästi. Ja että minulla ei enää ole niin paha mieli kuin viimeksi, juuri nyt minulla on oikeastaan tosi hyvä olla. Tahdon parantua, masennuksesta, syömishäiriöstä, uupumuksesta, stressistä, aivan kaikesta.

Millaista olisi elää elämäänsä, sen sijaan että taistelee sitä vastaan niin sinnikkäästi?

Ps. Uudet lukijat, olen huomannut teidät. Tervetuloa <3

Päiväni polilla.

Olenko idiootti vai tuntuuko minusta vain siltä? Minulla on ollut oikeasti joku hirvein (vapaa-)päivä ikinä. Ensin herään aamu seitsemältä enkä saa enää unta. Vaaka näyttää 47.4kg, taas on paino tippunut vähän vaikka eilen itkin sitä jugurtti+päärynämäärää minkä ahdoin itseeni. Tämä painonlasku alkaa olla jo vähintäänkin epäilyttävää, olen samaan aikaan sekä ihastuksissani että kauhuissani. Kiskon kahvit naamaan, pyyhin pölyt, pesen vessan, tiskaan, hurautan koneellisen pyykkiä, järjestän mieheni pöydällä olevat tavarat vaikka tiedän että hän hermostuu kun ei löydä mitään. Minua hermostuttaa ja ahdistaa. Kiskon lisää kahvia, järjestän omankin pöytäni ja imuroin koko talon.

Syön jugurttia, tomaatin, vähän kaalia, pari porkkanaa ja kaksi palaa 81% suklaata. Alan etsiä kännykkääni. En löydä sitä. Etsin ihan joka paikasta. En vieläkään löydä sitä. Koska mieheni ei ole kotona, nappaan mesen auki ja luojan kiitos sieltä löytyy yksi ihminen linjoilla joka auliisti suostuu auttamaan ja soittaa puhelimeeni. Sängyssä alkaa soida, en voi uskoa että petasin kännykkäni, vielä tällaisena päivänä. Suklaa kipuaa vatsasta takaisin kun hermoilen ja loppujengi seuraa perässä. Seuraavat kaksi tuntia pyörin peilin edessä yrittäen saada itsestäni ihmisen näköistä ja arpoessani laitanko hameen vai housut, no hameen, minkä hameen, mitkä sukkikset, mikä paita, tämä hyvä, ei olekaan, eikä tämä, no josko toi, ei sekään voi luoja että minua hajottaa. En kertakaikkiaan kykene päätöksen tekoon. Ihmettelen itsekin, mikä ihme pukemisessa voi olla niin ***** vaikeaa.

Fillaroin junalle, etsin tieni sinne psykiatrian poliklinikalle jonne ei pääse ilman että soittaa ovikelloa. Odotustila on täynnä apaattisia ja ylipainoisia, keski-ikäisiä naisia. Olen puoli tuntia etuajassa. Odotus tekee minut hulluksi, ja kuulun vihdoinkin porukkaan. Revin kynsinauhani riekaleiksi, pidätän itkua ja tahdon juosta pois, mutta ajattelen miestäni ja jään paikoilleni. Lääkäri kutsuu minut huoneeseensa. Hän muistuttaa karmivalla tavalla ex-poikaystäväni isää, jota en koskaan oppinut olemaan pelkäämättä. Lääkäri pyytää minua kertomaan itsestäni ja voinnistani. En osaa. Olen ihan lukossa. Kyselee kyselee kyselee, perheestäni, lapsuudestani, lähihistoriasta, miten syömiset ovat menneet jne. Änkytän joka kerran jotain typerää ja yleispätevää vastaukseksi ja tunnen itseni idiootiksi. Haluan sanoa, että en jaksa, elämäni on yhtä suorittamista eikä mikään pian tunnu enää miltään mutta hymyilen ujosti ja vastailen kysymyksiin hillitysti. Toivon sydämeni pohjasta että lääkäri osaa lukea rivien välistä ja nähdä miten vaikeaa minun on puhua asioista niin kuin ne oikeasti ovat, rehellisesti... sen jälkeen kun olen vuosia valehdellut itselleni ja kuitannut kaiken "mä oon vaan väsynyt". Nyt minä väsynyt vasta olenkin.

Minulle annetaan aika psykologille ensi viikolle, joka menee päällekkäin työvuoroni kanssa. Vihaan sitä kun asiat menevät päällekkäin. Joudun menemään uusiin laboratoriokokeisiin, tällä kertaa joudun olemaan syömättä ja juomatta. Keskustelemme jonkin verran lääkkeestä, ja lopulta lupaan aloittaa niiden syömisen. En siksi, että hänkin suosittelee niitä, vaan koska mieheni (joka aluksi oli lääkkeiden syömistä vastaan) hiljattain muutti mieltään ja eräänä iltana vihjaisi, että hänen mielestään voisin harkita. Kättelemme, yritän katsoa lääkäriä silmiin mutta viime hetkellä käännän pääni pois ja pakenen hillitysti koko paikasta.

Yritän olla itkemättä samalla kun haahuilen ostarilla vailla tarkoitusta. Huomaan hukanneeni key item nro 1:n, eli peitepuikkoni. Puren huulta. Haahuilen kaupasta toiseen, katson hiusvärejä, meikkejä, vaatteita mutta en raaski ostaa mitään rahatilanteenikin vuoksi. En edes sitä peitepuikkoa vaikka tiedän etten selviä ilman sitä. Jotenkin selviän kotiin, mukanani kaksi päärynää ja pussi pähkinöitä. Keitän kahvia ja itken. Ja syön niitä pähkinöitä.

Väsyttää niin paljon.

Huomenta.

Käsittämätöntä kirjoittaa tähän aikaan. Siis, kellohan on jo mitä, 9.12 mutta yleensä kirjoitan vasta iltamyöhään. Työt alkavat vasta klo 12.00, mieheni on huristellut pääsykokeisiin ja minä nyt istun tässä ja vedän kohta kolmatta kuppia kahvia. Tiskikone hurraa keittiössä, tietokone pitää sellaista hiljaista huminaa ja näppäimistön pitämä napsutus kirjoitettaessa ovat ainoat kuultavat äänet talossa. Toisinsanoen, suhteellisen hiljainen aamu. Nyppii, kun en osaa nukkua pidempään, vaikka voisin ja pitäisi, sillä minulla on univelkoja ties kuinka pitkän ajan takaa. Tummat silmänaluset vahvistavat, etten kuvittele fyysistä väsymystäni.

Viime viikko... tuntui että se meni todella hyvin. Ei ahmimisia tms, olo oli ok, jne. Ehdin jo luulla, että elämän pienet palaset ovat loksahtaneet kohdalleen, kaikki on järjestynyt ja minä mitään terapiaa tarvi kun ei itketäkään. "Aurinko paistaa ja kaikilla meillä on niin mukavaa"-harhakuvitelmaa? En minä tiedä. Eilen illalla jotenkin taas vain... romahdin henkisesti. En tiedä söinkö illalla liikaa, ehkä se jugurtti oli sitten vaan ylimääräistä, sillä palautin sen viemäriin. Luulen, että stressaan torstaita (jo ylihuomenna!!!) Olen silloin menossa sinne psykiatrian polille ensimmäistä kertaa. Taisin nähdä jo untakin, että eksyin ja myöhästyin sieltä. Pelottaa ihan suunnattomasti. Minua aina pelottaa kaikki tällainen uusi.


Myös lääkkeet. Minähän sain silloin n. kaksi viikkoa sitten reseptin masennuslääkkeisiin ja jopa sellaisen 10 tabletin näyte/aloituspakkauksen. Olen pyöritellyt tabuliuskaa iltaisin käsissäni, lukenut tuoteselosteen alusta loppuun varmaan viisi kertaa, mutta minua pelottaa ja epäilyttää, enkä jotenkin vain tunne olevani "tarpeeksi huonossa kunnossa" jotta minun pitäisi turvautua lääkkeisiin. Suspicious Nounou is suspicious.

Tiivistettynä: olen väsynyt, henkisesti ja fyysisesti. Ei kai siinä sen kummempaa. Mehut riittävät juuri ja juuri töissä käymiseen mutta muuten kaiketi vain koomailen ja jumitan. En jaksa innostua/kiinnostua juuri mistään ja murehdin vielä rahatilannetta. Yritän kovasti uskoa, että se ei ole tuhlaamista jos syö jotain hedelmiä tukevampaa ruokatunnilla töissä, niin kuin purkin raejuustoa. Jotenkin ihan uskomatonta, että sitä tuntee syyllisyyttä jostain hiton raejuustopurkin ostamisesta päivittäin. Kävin muuten vaa'alla sunnuntaina. 47.8kg. En voinut uskoa. Kävin tänä aamuna taas. 47.7kg. Helpottaa ja ahdistaa, samaan aikaan. Ja sen jälkeen ei tunnu, ei niin yhtään miltään.

Laihtuminen ei tee onnelliseksi, miksi sitä on niin vaikea uskoa? <--- Jäin miettimään tuota hetkeksi, ja nyt on kulunut jo 20 minuuttia kun aloitin kirjoittamaan. Kooma, kooma! Se ei auta muuta, kuin räpiköidä vaan eteenpäin ja yrittää ottaa rennommin. Nimenomaan yrittää, kun sitä ei ainakaan kylmiltään osaa. Uusia lukijoitakin on hivuttautunut joukkoon, salakavalasti. Yhtä vaivihkaa toivotan teidät tervetulleeksi. Kyllä tämä tästä, pikkuhiljaa. Vaikka olo on mitä on, olen salaa iloinen kesästä.

Ja pähkinät on kauhean hyviä.

Viikonlopun tunnelmia

Koulu on tosiaan ohi nyt vähän aikaa, mutta vilkaisu työvuorolistaan muistuttaa että ei minulla mitään lomaa varsinaisesti ole. Tai no, neljä päivää heinäkuun lopulla jolloin menen Lappiin. Sain eilen tietää, että kiinalainen kirjeenvaihtoystäväni K on tulossa käymään nyt alustavasti päivää ennen lähtöämme. Minua stressaa kun aikataulut menevät ristiin, mutta uskon että tämäkin asia järjestyy jotenkin.

Kuvanveiston kurssista tuli kiitettävä. Syömiset ovat edelleen ok, en ole ahminut (paitsi tänään otin iltaruoan lisäksi vielä omenan, sitruunan ja 4 porkkanaa vielä yötä vasten O__o), enkä yökkinyt. Kävin eilen vaa'alla, +100g kahden viikon takaisesta punnituksesta. Olen tähän asti pitänyt itseäni todella turvonneena ja isona, mutta nyt olen joutunut vähän miettimään sitä: Yritin tänään löytää itselleni mekkoa+ jakkua sinne häihin ( joihin menen heinäkuun lopulla Lapissa). Naisten osaston 34 on minulle kokoa tai puolta liian iso. Sovitin ainakin neljää eri mekkoa. Sama juttu kaikissa, alkoivat vaan valua pois päältä kun vähän enemmän liikkui, tai sitten näyttivät vaan... no, vähän isoilta. Minulla on tässä ihan oikeasti sulattelemista. Että miten se on mahdollista, että ne ovat liian isoja, kun peilistä näkyy pelkkää läskiä. Jostain syystä olen hyvin surullinen. Luulen, että olen pieni, mutta jos näin todella on, niin minä en näe sitä. Ja se vasta surullista onkin.

Kohti kesää, kohti kiusauksia (?)

Maanantaista lähtien olen jälleen yrittänyt vhh (vähähiilihydraattista) ruokavaliota. Eräs tuttavani rohkaisi minua antamaan sille vielä uuden mahdollisuuden, ja pakko sanoa että nyt neljän päivän jälkeen että karppaus todella tekee eron, jotenkin. Mihinkään ketodieetille en missään tapauksessa ole ryhtynyt, vaan parhaani mukaan jättänyt pois kokonaan perunan, leivät, pastat, riisit, valkoiset vehnäjauhot ja sokerin. Korvannut aukon sitten enemmän tai vähemmän kasviksilla, maitotuotteilla ja hyvillä rasvoilla (eli lotrannut oliiviöljyllä ja mutustanut pähkinöitä). Päätä särkee joka päivä, ahdistaa, kärsin unettomuudesta (toissayönä nukahdin vasta puoli viideltä aamulla), on turvottanut ja sitten turvotus on taas kadonnut, pelkään aivan kuollakseni lihovani kun rasvaa menee niin paljon mutta... ! Verensokeri on pysynyt tasaisena heittelehtimisen sijaan, ja vaikka syönkin määrällisesti paljon niin mitään varsinaista ahmimisvimmaa (tyyliin "pakkosyödäkokotalotyhjäksivaikkahenkimenisinytsyödään") ei ole tullut. Silti on aivan käsittämättömän ahdistavaa syödä vatsa täyteen joka ilta. Yökkiminenkin on jäänyt viime viikonloppuun ja iho kiittää: epäpuhtauksien määrä senkun laskee laskemistaan mikä on hieno homma, sillä peitepuikkoni vetelee viimeisiään.


Kyllä tämä vaikuttaa toimivalta, mutta pelkään paljon sitä hetkeä, kun tulen repsahtamaan. Kaipaan jäätelöä aivan järjettömästi. Päivät ovat menneet puuhatessa. Päivisin olen koulussa ja veistelen savea, iltaisin painan duunia vaatekaupassa. Itkettää kun paikka vilisee sale-rekkejä ja ihania kesäuutuuksia mutta meikän talous on vähän niin kuin pitkä miinus. Olen joutunut jo lainaamaan vanhemmiltani, jotta saisin vuokran maksettua. Lottovoitto, missä olet? Nolottaa myöntää, mutta minusta on tullut ihan holtiton rahan kanssa. Joskus nuorempana olin kova säästämään, mutta nyt... raha tulee ja raha menee. Ihan sama olinko töissä vai en, muutama viikko korkeintaan niin palkka on taas hummailtu taivaan tuuliin.

Tietyllä tapaa olen mielissäni syömisistäni. Tuntuu kuin minulla olisi jonkinlainen ote, jokin kontrolli. Sellainen "Pystyn tähän-olo". Samalla tiedostan, että se ei välttämättä ole hyvä juttu, ottaen huomioon pakkomielteeni laihtua. Se vaanii pinnan alla, valmiina nousemaan ja syömään minut kun hetki on sopiva. Huomaan lukevani ruokien ravintosisältöjä taas, laskevani tunnollisesti hiilareita ja tarkkailevani saamaani proteiinin määrää puolihuolimattomasti. Mitä vain, että ahmiminen lakkaa. En voi katsoa itseäni.

Ja sokeus on suhteellista, eikö niin? Ai niin. Kerroinhan että mieheni sai kutsun ystävänsä häihin Lappiin, heinäkuun lopulla? Kysyin töistä ja aivan uskomatonta, sain neljä päivää vapaata. Pääsen siis pyörähtämään Suomi-neidon päässä, upeaa. Se on jotain mitä todella odotan, sitten kun olen keksinyt mitä ihmettä laitan ylleni, sillä en omista en yhtä ainuttakaan juhlavaatetta. Toistaiseksi siis, koko homma vain ahdistaa O____o. Kauniit kengät minulla kyllä on. Ja hiusten värjääminen hopeisiksi edelleen mielessä.

Pintaan on pitkä matka.

Viikonloppu meni taas kirjaimellisesti läskiksi. Olen vain syönyt, syönyt ja syönyt. Sen jälkeen on käsittämättömän vaikea elää itsensä kanssa. Olen itkenyt niin monta kertaa, kiristellyt vihaisena hampaitani uskaltamatta kirkua ääneen itseäni, mitä en vain kestä. Niin monta kertaa olen päättänyt, että nyt tämä paska saa riittää, mutta mikä ihme siinä on, ettei mikään riitä, ei koskaan?


Sairauteni syleilee minua suorastaan intohimoisesti, ja vetää minua hitaasti mutta päättäisesti pohjaa kohti. Pelkään tukehtuvani. Pelkään että minut huomataan. Lääkäri tapaa minut puolentoista viikon päästä, siihen asti on räpiköitävä. Lasken jo päiviä.

Ou nou, nou nou nou nou....

En voi uskoa että on jo torstai ;______;. Koko viikko pitänyt tehdä postaus mutku muka kerennyt taaskaan. Minulla on ainakin kilometrin verran kuulumisia, joten parannelkaa istuma-asento mukavammaksi tahi katsokaa vain kivat kuvat.


Lähdetään siitä, että voin paremmin!! Tai ainakin luulisin niin. Viimeksi kun kirjoitin, istuin todellakin väsyneenä lätäkössä. Istuin itse asiassa ihan tiistaihin asti tuossa surullisessa mielentilassa. En ole käynyt vaa'alla, joten en tiedä onko painoni tippunut perjantaista, mutta farkut eivät ainakaan purista. Söin, mutta vähemmän, ja liikuin sitäkin enemmän. Nyt eilen ja tänään olen syönyt kaiketi ihan "normaalisti" eli hyvin. Ja eilen oli pieni juhlan paikka. Olen viimeinkin saanut kaikki kouluhommat pois alta parhaillaan menossa olevaa kuvanveistokurssia lukuunottamatta. Kyllä helpotti, ette usko. Väsäsin eilen puoli seiskaan 3D-kurssin lopputyötä ja sain sen valmiisi ajoissa. Juhlistimme saavutustani jäätelöpuikoilla J:n kanssa. o/

Mietin sitten, että olisiko koulutöistä johtunut stressi voinut pahentaa syömishäiriön oireita. Nyt stressi on helpottanut, ja minulla on tajuttoman huojentunut olo verrattuna viime viikonloppuun. Kiitos ihan älyttömästi tsempeistä ja kannustuksesta. Mulla on maailman ihanimmat lukijat.

Koululla oli tänään pienimuotoinen päätösjuhla. Ei meinaa millään mennä jakeluun että olen opiskellut jo vuoden. Ja että kesä alkaa. Ei tunnu siltä yhtään, voi johtua myös siitä, että otin vielä valinnaiseksi kuvanveiston, ja kurssi loppuu vasta ensi viikolla. Ensimmäinen tehtävänanto oli muotoilla savesta hevonen O_____o. Minun oma on aika kaukana realistisesta hevosesta. Vaikka kuinka yritin parhaani, niin se on silti suhteellisen rouhea "my little pony -from hell". Mielikuva todennäköisesti vastaa todellisuutta.

Näin viime yönä painajaista pitkästä aikaa. Vaatekaupan sijaan työskentelin eläinkaupassa, tosin pomo oli sama. Minulle annettiin tehtäväksi ruokkia kilpikonnat, ja sitä varten jouduin sukeltamaan sellaiseen isoon akvaarioon jonku leipäpussin kanssa (huom. minulla on fobia isoista vesialueista esim. uima-altaat tai suuret akvaariot, järvistä puhumattakaan). Etsin kilppareita joka nurkasta, mutta löysinkin aivan järjettömän käärmeenpesän, sellainen kasa kiemurtelevia käärmeitä siellä akvaarion pohjassa. Muistan nousseeni supernopeasti pintaan että "ei täällä oo kilppareita, noi käärmeet on syöny ne kaikki", pomon vastatessa jotain että "ethän vain päästänyt niitä käärmeitä sinne akvaarioon kun ruokit kilpikonnia edellisen kerran".. ja sitten heräsin. Luojan kiitos. Ei tälläisiä unia vaan kestä katsella yhtään sen kauempaa kuin on pakko. Ja oli aamulla vähän paha mieli kun ei kilppareita näkynyt ;___;.


Vaikka koulun häämöttääkin, aikatauluni on töillä täyteen buukattu. Vakituisten työntekijöiden kesälomat ovat alkaneet ja meikäläinen saa painaa duunia 6 päivää viikossa. Vähän jännittää. Mieheni sai tässä hiljattain kutsun kaverinsa häihin Lappiin, heinäkuun lopulla. Tahtoisin tietenkin mukaan, mutta on kamalan vaikea kysyä saisinko vapaata, kun olen luvannut raataa koko kesän. Plus, joudun sumplimaan yhden päivän työvuorot uusiksi kahden viikon päästä sillä...

...postista tipahti lähete psykiatriselle poliklinikalle tänään. Ihan kuin olisi tipahtanut jostain, ja tömähtämänyt todellisuuteen kun avasin kuoren ja tajusin mitä se sisältää. Taas on sellainen ihan kummallinen olo, että "voiko tää olla totta". Luulen, etten koskaan todella uskonut, että ongelmani olisivat tarpeeksi vakavia, että saisin lähetteen. Tuntuu kuin elämäni olisi jossain vaiheessa yrittänyt tehdä kuperkeikkaa, mutta lähtenytkin pyörimään alamäkeen: miten tässä näin kävi? Sitä jotenkin mieltäisi että jossain kohtaa on tapahtunut väärinkäsitys, että ei minulla oikeasti ole mitään hätää (nyt ei tunnu siltä yhtään, kun on vaihteeksi ihan ok päivä). Niinpä. Viime viikosta tähän päivään asti jatkunut päivittäinen yökkäily jaksaa kyllä muistuttaa ketä yritän huijata. Ollapa sitten normaali.

Ravintoterapeutillakin kävin tänään. Jäi vähän mitään sanomaton olo, tuntuu siltä kuin hän olisi vain luetellut minulle asioita jotka jo tiedän. Että sen ja sen verran tulisi saada kaloreita, niiden pitäisi jakaantua päivän mittaan näin, painoindeksi sitä ja tätä, hiilarit sitä ja tätä. Voi toki olla, että näitä ns. "itsestäänselvyyksiä" oli ihan hyväkin kuulla ääneen sanottuna, enkä sano että olisi ollut hukkareissu koko homma.

Tästä minun on ihan pakko kanssa mainita. Muistanette, että kävin japanin kielen alkeiskurssin tässä kevään aikana. No, sain eilen tietää että yksi kurssilla ollut ihminen (jonka kanssa ystävystyin sitten ihan viimeisillä tunneilla) oli mennyt ja löytänyt blogini O____o. Meni vähän aikaa ennen kuin sain sydämen pois kurkusta. Keskustelin hänen kanssaan mesessä eilen, ja ihan pakko sanoa, että olen iloinen että se on juuri hän, eikä kukaan muu (joidenkin ihmisten kohdalla se olisi yksinkertaisesti maailmanloppu jos he tunnistaisivat minut blogistani). Nyt kun olen jo toipunut järkytyksestä, satojen vakuuttelujen jälkeen varma siitä ettei hän pidä minua hirviönä/ällöttävänä/rumana/tms + että hän ymmärtää tilannettani oman elämänsä kautta paremmin kuin moni muu, uskon ettei tapahtunut vaikuta kirjoittamiseeni. Samaa paskaa siis luvassa, I promise.

No joo, eiköhän tämä nyt ollut tässä, vähäksi aikaa. Lopuksi vielä kuva mallintamistani kuulokkeista.

Se etenee sittenkin.

Oi voi. Mistäköhän sitä edes alottaisi... noh, vaikka laihduttaminen on vihoviimeinen asia mitä minun kannattaa parantuessani lähteä tekemään, niin kai minä yritän sitä. Ehkä tämä on sellainen ohimenevä päähänpisto, ja pian syön taas kuin ennenkin. Todellisuudessa homma on karannut käsistä. Olen alkanut taas jumppaamaan ja venyttelemään iltaisin. Hyötyliikun minkä kerkeän. Syön säännöllisesti, mutta vähemmän. Oksentelen (tai pikemminkin yökkäilen) pitkin päivää. Nyt en enää tee sitä kotona, vaan jo koulussa ja työpaikalla. Ällötän itseäni jaksamatta todella todella taistella syömishäiriötä vastaan. En vain kestä itseäni.

Tänään näin taas psykiatrista sairaanhoitajaa (ja sain uuden ajan jo ensi perjantaille). Hän pisti minut tekemään sen saman masennustestin uudestaan, lapun jonka täytin viime kerrallakin. Minulla oli ihan ok aamu ja silti scoretin taas 30 pistettä. En tajua. Selitin hänelle ainakin 15 minuuttia, kuinka olen yhä vain väsynyt kaiken aikaa ja turhautunut kaikkeen. Että kun vertaa tilannetta viime vuoden lokakuuhun, niin kyllä minä yhä ajattelen ruokaa 24/7 ja vihaan itseäni. Ettei mikään ole muuttunut, muu kuin että olen kovin yrittänyt parantua, mutta ahminut ja lihonut vain. Että ei paljon naurata. Että vaikka haluankin parantua, elää elämääni sen sijaan että suoritan sitä, niin en vain jaksa yrittää. Olen yrittänyt niin paljon, koko elämäni vaan yrittänyt kelvata ja olla onnellinen. Että ei minulla ole työkaluja siihen, että voisin muuttaa jotain syvällä tasolla, ajatusmalleissa jotka ovat vääristyneet.

Ja mikä on tulos? Hän pisti lähetteen psykiatriselle polille alulle, ja pyytää lääkäriltä reseptin masennuslääkkeisiin. Niitä ei ole pakko syödä, mutta suosittelee kuulemma vakavissaan. Minä en tiedä vielä, miten vakavissani minä olen. Siis apua. Yhtäkkiä asiat alkoivatkin mennä eteenpäin ja nyt olen ihan sekaisin että mitä tapahtuu. Tai no, en minä tiedä, miten nopeasti ne etenevät. Kuitenkin... missään vaiheessa en jää kuulemma ihan omilleni, että lykättäisiin vaan reseptiä kouraan ja sanottaisiin heippa. Ja onhan minulla nyt ollut kerta viikkoon, että näen joko lääkäriä, terkkaria tai molempia. Ensi viikolla jopa aika ravitsemusterapeutille.

Tekee mieli juosta, mutta kello on jo yli 22.30. Minua pelottaa. Pelkkä ajatuskin siitä, että elämäni muuttuisi radikaalisti saa minut hyperventiloimaan. Mitä kaikkea elämäni voisi olla... Ai niin. Uskaltauduin vihdoinkin vaa'alle, viime kerrasta onkin monen monta viikkoa. 49.2 kg. Se on vähemmän, mitä odotin. Silti olen surullinen. En taaskaan tyytyväinen. "Miten olen päästänyt itseni tähän kuntoon", "Ajatella, eihän se ole kuin 3kg... äkkiäkös ne tiputtaa..." "minä pystyn" "minusta tulee kaunis"... Tunnistaako kukaan kutsua oravanpyörään? 'ttu se vaa'an lukema ole koskaan tarpeeksi vähän.


Mä oon tosi pahoillani. Jotenkin... tunnen pettäneeni teidätkin, lukijani. En tajua, mutta minusta ihan oikeasti tuntuu siltä, että kaikki ovat odottaneet peukut pystyssä että jes, nyt se paranee ja kaikki järjestyy. Minua vainoaa syyllisyys siitä, että olen näin väsynyt etten jaksa juuri nyt yrittää, siitä huolimatta että te olette kannustaneet ja tukeneet minua. Tuntuu, että petän odotuksenne, tunnen itseni heikoksi, epäonnistuneeksi ja ällöksi. Olen pahoillani... ja vilpittömästi kiitollinen kaikesta tuesta ja kannustuksesta. Olette tärkeitä.

Ps. Uusi lukija, lämpimästi tervetuloa. <3

Mitä nyt tapahtuu?

Voi ei. Se päivä on vihdoinkin koittanut. Ihanat Linkin 34:n farkut olivat sen verran tiukat, etten kyennyt elämään niissä ilman että lantio tuntui menevän pois paikoiltaan. En kestä, hajoan, tämä on ihan hirveää, olla näin iso... en oikeasti kestä itseäni, tai työskentelyä työpaikalla joka vilisee koon 32 luikkuja ja kaikki siitä isommat ihmiset ovat valtaosin atleettisia ja kauniita. Ihan oikeasti, nyt on kriisi. Niinku, itkettää. Mitä minä teen!?! ;_______;

Kuinka voisin?

Tasapainoilen kuilun reunalla ja katselen vuoroin syvyyksiin, vuoroin korkeuksiin. Olen väsynyt. Väsyn nykyään kovin helposti. Asiat, jotka teoriassa tuntuvat hyvin mielenkiintoisilta, jaksavat kiinnostaa minua vain vähän aikaa. Keskittymiskykyni, ja lähimuistini on kestoltaan noin 3 sekunttia, 4 jos hyvin menee. Minä vain... väsyn.

Eilinen ilta meni mesessä roikkuessa. Yritin niin kovasti tehdä kouluhommia, mutta sosialisoinniksi meni. Ehkä se on ihan hienokin homma, sillä etenkin viimeisen puolen vuoden aikana en ole jaksanut ottaa yhteyttä keneenkään vaikka olisin halunnut. Yksi kaverini, johon en ole pitkään aikaan ollut yhteydessä, oli iloinen bongatessaan minut. Yllätyin saadessani tietää, että hänellä on osaamista 3D-maailman kanssa. Olen hermoillut kovasti 3D-kurssin lopputyöni kanssa. Sen pitäisi olla ensi viikolla valmis. En ole edes aloittanut, stressannut kyllä sitäkin enemmän. Olin jo luopunut toivosta, mutta tämä kaveri kutsui viikonlopuksi käymään ja sanoi, että auttaa minua niin paljon kuin tarvin, että saan sen työn tehtyä. Tuntuu aivan uskomattomalta... etenkin, koska tunnen olleeni todella tyly tätä ihmistä kohtaan aiemmin. En jostain syystä vain jaksanut häntä. Välttelin häntä.. vaikka oikeasti hän on todella, siis todella hieno ihminen.

Poden huonoa omaa-tuntoa myös yhden toisen ihmisen kohdalla, joka bongasi minut eilen. Olisin niin kovin halunnut tavata tämän ihmisen joskus aikaisemmin, ja pitää yhteyttä, mutta silloin minua pelotti ja väsytti, enkä yksinkertaisesti vain kyennyt matkustamaan hänen luokseen. Minulla oli siitä jälkikäteen paha mieli, että en jaksanut. Aika kului, enkä jaksanut pitää yhteyttäkään. Siitä huolimatta, tämä ihminen tuli juttelemaan. Hän voi nyt paremmin, iloisuus ja elämän nälkä huokui hänen kirjoittamastaan tekstistä. Tuo iloisuus tarttui minuunkin, olen tosi hänen puolestaan, ja helpottunut myös. Aina kun jaksoin, rukoilin hänen puolestaan sillä jokin hänessä sai minut liikuttumaan. Hassua, ajatellen että kyseessä on ihminen jota en ole koskaan tavannut. Ehkä sillä ei aina ole merkitystä.

Olen ohimennen maininnut, että luokallani on tyttö, E, jota voisin pitää jopa ystävänä. Hän on auttanut minua todella paljon, ja pitänyt minut niin sanotusti pinnalla. Valehtelematta olisin varmasti saattanut jättää koulun kesken, ellei häntä olisi. Kerroin hänelle eilen, miksi kerta viikkoon ainakin poistun tunnilta terveydenhoitajaa nähdäkseni, tai lääkäriin mennäkseni. Ajattelin, että olisin pitänyt hänet ulkopuolella ongelmistani, sillä pelkään taakoittavani häntä ja takertuvani, niin kuin olen tehnyt mieheni kohdalla. Hän kuitenkin oli iloinen, että kerroin. Minua jännittää vähän, mutta periaatteessa olen itsekin iloinen että uskaltauduin paljastamaan, että painin syömisongelmien ja masennuksen kanssa joka päivä, että elämästäni on yhtäkkiä tullut kovin vaikeaa enkä tiedä mitä tapahtuu.

Katselin tänään monta kertaa kommentteja, mitä kirjoititte edellisen postaukseni perään. Miten oikeasti voisin luovuttaa, kun minulla on niin paljon mistä olla kiitollinen? Niin monet pitävät minusta kiinni, kantavat ajatuksissaan ja yllättävät minut kun osaan sitä vähiten odottaa. Olen aidosti liikuttunut ja hämmentynyt tajutessani, että minusta välitetään.

Vihaan yhä itseäni. En osaa hyväksyä itseäni näin. Syön aamulla liian vähän ja illalla liikaa. Rantakelit ovat täällä ja minusta on kovaa vauhtia tulossa leveä kuljetus. Minua väsyttää, ahdistaa, masentaa ja pelottaa, mutta en luovuta. En voi luovuttaa, vaikka huoneeni olisi ihan täyteen pakattu luurankoja.

Kiitos teille. Olen väsynyt, mutta en luovuta. o/