Concealed dreams

Kuinka voisin?

Tasapainoilen kuilun reunalla ja katselen vuoroin syvyyksiin, vuoroin korkeuksiin. Olen väsynyt. Väsyn nykyään kovin helposti. Asiat, jotka teoriassa tuntuvat hyvin mielenkiintoisilta, jaksavat kiinnostaa minua vain vähän aikaa. Keskittymiskykyni, ja lähimuistini on kestoltaan noin 3 sekunttia, 4 jos hyvin menee. Minä vain... väsyn.

Eilinen ilta meni mesessä roikkuessa. Yritin niin kovasti tehdä kouluhommia, mutta sosialisoinniksi meni. Ehkä se on ihan hienokin homma, sillä etenkin viimeisen puolen vuoden aikana en ole jaksanut ottaa yhteyttä keneenkään vaikka olisin halunnut. Yksi kaverini, johon en ole pitkään aikaan ollut yhteydessä, oli iloinen bongatessaan minut. Yllätyin saadessani tietää, että hänellä on osaamista 3D-maailman kanssa. Olen hermoillut kovasti 3D-kurssin lopputyöni kanssa. Sen pitäisi olla ensi viikolla valmis. En ole edes aloittanut, stressannut kyllä sitäkin enemmän. Olin jo luopunut toivosta, mutta tämä kaveri kutsui viikonlopuksi käymään ja sanoi, että auttaa minua niin paljon kuin tarvin, että saan sen työn tehtyä. Tuntuu aivan uskomattomalta... etenkin, koska tunnen olleeni todella tyly tätä ihmistä kohtaan aiemmin. En jostain syystä vain jaksanut häntä. Välttelin häntä.. vaikka oikeasti hän on todella, siis todella hieno ihminen.

Poden huonoa omaa-tuntoa myös yhden toisen ihmisen kohdalla, joka bongasi minut eilen. Olisin niin kovin halunnut tavata tämän ihmisen joskus aikaisemmin, ja pitää yhteyttä, mutta silloin minua pelotti ja väsytti, enkä yksinkertaisesti vain kyennyt matkustamaan hänen luokseen. Minulla oli siitä jälkikäteen paha mieli, että en jaksanut. Aika kului, enkä jaksanut pitää yhteyttäkään. Siitä huolimatta, tämä ihminen tuli juttelemaan. Hän voi nyt paremmin, iloisuus ja elämän nälkä huokui hänen kirjoittamastaan tekstistä. Tuo iloisuus tarttui minuunkin, olen tosi hänen puolestaan, ja helpottunut myös. Aina kun jaksoin, rukoilin hänen puolestaan sillä jokin hänessä sai minut liikuttumaan. Hassua, ajatellen että kyseessä on ihminen jota en ole koskaan tavannut. Ehkä sillä ei aina ole merkitystä.

Olen ohimennen maininnut, että luokallani on tyttö, E, jota voisin pitää jopa ystävänä. Hän on auttanut minua todella paljon, ja pitänyt minut niin sanotusti pinnalla. Valehtelematta olisin varmasti saattanut jättää koulun kesken, ellei häntä olisi. Kerroin hänelle eilen, miksi kerta viikkoon ainakin poistun tunnilta terveydenhoitajaa nähdäkseni, tai lääkäriin mennäkseni. Ajattelin, että olisin pitänyt hänet ulkopuolella ongelmistani, sillä pelkään taakoittavani häntä ja takertuvani, niin kuin olen tehnyt mieheni kohdalla. Hän kuitenkin oli iloinen, että kerroin. Minua jännittää vähän, mutta periaatteessa olen itsekin iloinen että uskaltauduin paljastamaan, että painin syömisongelmien ja masennuksen kanssa joka päivä, että elämästäni on yhtäkkiä tullut kovin vaikeaa enkä tiedä mitä tapahtuu.

Katselin tänään monta kertaa kommentteja, mitä kirjoititte edellisen postaukseni perään. Miten oikeasti voisin luovuttaa, kun minulla on niin paljon mistä olla kiitollinen? Niin monet pitävät minusta kiinni, kantavat ajatuksissaan ja yllättävät minut kun osaan sitä vähiten odottaa. Olen aidosti liikuttunut ja hämmentynyt tajutessani, että minusta välitetään.

Vihaan yhä itseäni. En osaa hyväksyä itseäni näin. Syön aamulla liian vähän ja illalla liikaa. Rantakelit ovat täällä ja minusta on kovaa vauhtia tulossa leveä kuljetus. Minua väsyttää, ahdistaa, masentaa ja pelottaa, mutta en luovuta. En voi luovuttaa, vaikka huoneeni olisi ihan täyteen pakattu luurankoja.

Kiitos teille. Olen väsynyt, mutta en luovuta. o/