Fight!!

Huh, mikä tauko. Monta kertaa on käynyt mielessä, että pitäisi kirjoittaa, mutta homma ei nähtävästi edennyt ajatusta pidemmälle, pahoittelen.

Mitään erikoisempia ei ole kyllä tapahtunut, muuten kuin että olen yrittänyt olla armollisempi itseäni kohtaan. Olen viettänyt laatuaikaa mieheni kanssa. En tiedä, johtuiko se hetken erosta, kun hän oli Lapissa ja minä täällä Etelä-Suomessa, mutta yhdessä vietetty viime viikko on ollut kuin sadusta. Olen ollut jopa onnellinen, en muista koska minulla olisi ollut viimeksi niin hauskaa hänen kanssaan. Kävimme leffassa katsomassa Inceptionin (varsin katsottava!), sitten olemme siivonneet etu- ja takapihan, katsoneet animea, katsoneet Dexterin ensimmäistä tuotantokautta, Terapiassa-sarjaa ja Doc Martinia. Niin, ei me oikeastaan tehdä mitään muuta kuin löhötään sohvalla, mutta se sopii meille oikein hyvin.

Kaiken kaikkiaan oloni on parempi. En tiedä johtuuko se lääkityksestä vai terapiasta, molemmista vai mistä, mutta... siinä missä ennen olisin pitänyt pelejä, televisiota ja yleistä koomailua ajanhukkana, olen nyt yrittänyt vain tehdä asioita joita haluan, tuntematta syyllisyyttä. Kysyin eilen illalla itseltäni, miksi palapelit olisivat ajanhukkaa? Koska niitä kokoamalla menee kallista aikaa hukkaan, niillä ei paranneta maailmaa, kehitetä itseään, ei saavuteta mitään konkreettista... mutta entä sitten? Rakastan 1000:n palan palapelejä. Ehkäpä niiden kokoaminen jotenkin hyödyttää aivojani, tiedättekö, logiikan tajua ja kyllähän sitä rentoutuu kun hakkaa yhteensopimattomia paloja toisiinsa kiinni. Ja se onnistumisen riemu kun saa kaikki palat paikoilleen ja voi aloittaa koko paskan alusta.

Olen myös miettinyt, mitä todella haluan elämältäni. Koulun alku lähestyy ja minua ahdistaa. Jahkailen yhä, olenko oikealla alalla ja tuntuisi helpommalta vaihtoehdolta jäädä työelämään. Mutta sitten taas... onko työni sitä, mitä haluan tehdä? Jaksanko sitä vuodesta toiseen, ja enkö katuisi sitä, että jättäisin koulun kesken ja jäisin ilman tutkintoa? Mutta sitten taas, olenko oikealla alalla ja kykenenkö tekemään työkseni jotain luovaa... O___o. Argh. No, kyllä minä sinne kouluun menen ja katson mitä tapahtuu. Jatkan edelleen tosin osa-aikaisena, pari vuoroa viikossa.

Olen miettinyt myös syömisiäni. Karppaukseni on kyllä kussut joka suuntaan. Ei tuu mitään. Olen lihonut varmaan 2kg viimeisen parin kuukauden sisällä ja housut tuntuvat kireiltä... mutta sitten taas... onko vartaloni vain normalisoitunut, sillä ihan oikeasti oikeasti en ole lihava. En voi olla. En tiedä. Jotenkin, olen kamalan kyllästynyt ajattelemaan painoani. Tahtoisin vain olla. Painon ajattelu... minusta tuntuu, että jos kiinnitän siihen yhtään enempää huomiota, se vie kaiken huomion. En siis ajattele, yritän sen sijaan nauttia elämästä (ja suklaasta). Tiedättekö, ottaa rennommin.

Tahdon jatkaa taistelua elämäni puolesta, voittaa ongelmani ja löytää todellisen minäni. Siinäpä sitä onkin haastetta loppuvuodelle. Muiskuja murut.

"I swear to drunk I'm not God."

Kuinka ihmeessä saan ripustettua pyykit jos olen juuri lakannut kynnet ja töihinkin pitäisi mennä? Idiootti.

Mies jäi vielä Lappiin lomailemaan, potkaisi minut junaan eilen aamulla. Hiemanko oli tylsää istua 10 tuntia junassa. Sain alkumatkasta vähän nukuttua, mutta sitten käytävän toiselle puolelle istui mummo joka päätti jakaa elämäntarinansa kanssamatkustajien kanssa, nuokkumiselle tuli siis loppu. Minulla oli mukanani myös ristikkolehti, mutta se hakkasi minut 1-0. Ei riittänyt pää vaikka kuinka yritin, nämä uudet ristikot edellyttävät jotain sellaista yleissivistystä joka minulta näyttää puuttuvan. Siinä sitten vain koomailin ja luonnostelin happokaneja vihkooni. Onnistuin myös tuhoamaan pussillisen jälkiuunileipiä ja suklaalevyn, pullaturvotuksen päälle.

Oli ihan mahtava reissu. Silloin torstaina näin tosiaan ennen lähtöämme kiinalaista ystävääni, joka piipahti Suomessa jo kolmannen kerran. Toi tuliaisiksi sellaisia vähän joulutortun makuisia "vaimon keksejä", joita perinteisesti on annettu tuoreille aviovaimoille lahjaksi. On ihan hauskaa saada näitä häälahjoja vielä vuosi häiden jälkeenkin. Sanavarastoni karttui myös. Aviomieheni on "lou kong" ja minä, vaimo olen "lou bäng" :D.

Kiinalainen ystäväni jatkoi illalla matkaa äitini kanssa lapsuudenkotiini, kun me lähdimme pösöttämään puoli yhdentoista aikaan illalla Lappia kohti. Hieno reissu. Ajoimme jopa sen Keski-Suomessa riehuneen myrskynkin halki. Hiukka jännää kun salamaa iski toisen perään ja satoi niin hitosti ettei meinannut eteensä nähdä. Vettä tuli sisään autoon jostain ilmastointikanavasta ja jalatkin kastuivat pelkääjän paikalla, kaatuneita puunlatvoja ja oksia tie täys. Paras oli kun ylitettiin joku silta, näytti siltä kuin järvi olisi hyökännyt kimppuun. Hengissä kuitenkin selvittiin. Turhan väsyttävää vaan oli tuo yöllä ajo, pidemmän päälle. Loppumatkasta jo J hakkaili minua jalkaan että "elä nuku, minulla ei pysy silmät auki, pidä mut hereillä!!" :D

Lapissa sitten syötiin pullaa ja otettiin rennosti. Siellä häissä oli ihan yllättävän hauskaa, onnistuin jopa pyörähtämään järvessä, mutta suhteellisen nopea pyörähdyshän se oli kerta vesi oli niin kylmää. Kakkua tuli mätettyä varmaan loppuvuoden edestä ja nyt on taas sellainen olo että minä_en_enää_ikinä_juo. Siis minähän OLIN absolutisti. Yksi boolimalja lisää ja olisin varmaan sammunut kannolle. Ne oli ne mansikat, ne mansikat. Salakavalia. Ovelia. Kyllästettyjä.


Kyllä on hiljaista. Isäni on töissä täällä Helsingin seudulla kaksi viikkoa, jaksoi käydä eilen pyörähtämässä illalla. Oli ostanut navigaattorin jota sitten kahdestaan ihmeteltiin koko ilta samalla kun mussutettiin teetä ja niitä vaimon keksejä. Minua kieltämättä ahdistaa kun olen herkutellut niin hirveästi. Olen ihan turvoksissa, housut kiristää ja kylkiluut ovat hautautuneet jonnekin ihran alle. No can do. Nyt pitää vain vieroittautua sokerista ja lisätä kasviksia lautaselle ylenpalttisen leipävuoren sijasta. Iltavuoro töissä odottaa, ei jaksaisi mennä millään ;____; Pakko. Se on kerrytettävä eläkettä. Sitä odotellessa, riemurikasta keskiviikkopäivää.