Sadepäivän mutinoita.

Olen saanut uusia lukijoita, ihanaa. Aina välillä mietin, miten ihmeellistä se on, että päälle parikymmentä ihmistä täällä jossain seuraa elämääni tämän blogin kautta. Se ei mielestäni ole mikään pieni määrä. Kiitos teille kaikille. Toivon, että viihdytte jatkossakin, ja etten tylsistytä tai taakoita teitä.

Näin tosiaan lääkäriä maanantaina. Tilanne on edennyt sillä lailla, että tapaan kahden viikon päästä uuden lääkärin, joka on erikoistunut psykiatriaan. En tiedä, kuinka monta kertaa tulen näkemään häntä, mutta ilmeisesti se on nyt sitten hänen päätettävissään, tulenko saamaan lähetettä psykiatriselle polille. Tiedoissani lukee, että minulla on keskivaikea masennus, ja sen myötä sitten näitä muita ongelmia, syömishäiriötä ja uupumusta. Unohdin kysyä laboratoriokokeista, mutta koska tuloksista ei mainittu mitään, luulen että arvot olivat ihan normaalit. Mutta että ihan oikeasti, minulla on masennus... minun on jotenkin vaikea käsittää sitä. Vaikea käsittää, että minulla on oikeasti ongelma, ja että tarvitsen apua sen selvittämiseen.

Ruokapäiväkirjani on todella surullista luettavaa. Ajattelin, että saisin tarkkailtua syömisiäni sen avulla, mutta tippa tahtoo tulla linssiin, kun selailee niitä sivuja. Ainoa, mikä toimii, on aamiainen. Siitä eteenpäin syömiseni ovat enemmän tai vähemmän pelkkää failia. Liikaa leipää, liikaa sokeria, liikaa oikeastaan kaikkea. En jaksa enää kirjoittaa sitä, tunnen itseni entistä epäonnistuneemmaksi.

Kai minulla on tänään vähän huono päivä muutenkin. Saimme tietää yritysyhteistyöprojektin tulokset tänään. Tuote-ehdotukseni hylättiin. Valitsivat seitsemän muun henkilön jutut jatkoon. Siis enhän minä mitään odottanut... mutta silti minulla on paha mieli. Taisin sittenkin odottaa. Tunnen itseni ihan tyhmäksi. Ja isoksi.

Itkettää.

Missä olet, minä?

En edes tiedä mistä aloittaa. Lauantain "kiva päivä kaupungilla" oli todellisuudessa kaikkea muuta kuin kiva. Kaiketi tämä johtui siitä, että odotukset ja päivälle asetetut tavoitteet olivat epärealistisen korkealla, eivätkä siis toteutuneet. Jälkeen päin mietittynä, olisin ehkä myös voinut mainita näistä odotuksistani miehelleni, sen sijaan että odotan hänen lukevan ajatukseni O____o. Anyway... Vaikka viikonloppuun siis mahtui paljon pettymyksen ja epäonnistumisen kyyneliä, on mukaan mahtunut myös naurua ja toivon kipinä. Vaikka emme osaisikaan viettää yhdessä aikaa kaupungilla, olemme todella hyviä lojumaan sohvalla ja pitämään Criminal Minds-maratonin sämpylöitä mässyttäen. Vaikka omatunto kolkuttaakin sen vuoksi, etten omistautunut kouluprojekteille, olen itsepintaisesti tyytyväinen siihen, että lepäsin tänä viikonloppuna, ja ainakin yritin olla ressaamatta. Tulos? +1,5kg ja menkat, kahden kuukauden tauon jälkeen.

Uskon, että puolukkapäivät selittävät osaksi ruokahaluni, mutta en voi kieltääkään, ettenkö olisi jälleen langennut tunnesyömiseen. Tässä tapauksessa puolukkapiirakkaan ja sämpylöihin hukutettiin suru, itsesääli, tylsyys, epätoivo, masennus ja jopa pienen pieni ilon pilkahdus. Sinnikkäästi jatkan ruokapäiväkirjan pitämistä, vaikka silmät räjähtävätkin joka kerta kun vilkaisen viime viikonlopun saldoa. Elämä jatkuu. Sentään alas ei mennyt levytolkulla suklaata, vaan aika leipävoittoinen linja on ollut. Kaupassa käydessä melkein lankesin jäätelöpakettiin, mutta käännyin sitten kassajonossa vielä viemään sen takaisin. Olen melkein ylpeä itsestäni.

Toisin sanoen, sen sijaan että lätkisin itseäni syyllisyydellä, yritän pitää kiinni näistä pienistä onnistumisista, ja tehdä niitä lisää. Minulla on ihan hyvät mahikset tehdä tästäkin viikosta onnistunut. Mikään ei estä minua syömästä terveellisesti ja tasapainoisesti. Se kirja, mistä mainitsin aikaisemmin, Anna-Liisa Valtavaaran "kiltteydestä kipeät" on ollut tosi hyvä. Sain sen luettua tänä aamuna loppuun. Mielestäni jokaisen, jolla on ongelmia itsetunnon ja syömisen tiimoilta, voisi ainakin vilkaista kirjaa että tunnistaako sieltä itsensä. Siis oikeasti, minusta tuntuu kuin tämä kirja olisi kirjoitettu vain minua varten. En suosittelisi, ellei opus oikeasti olisi mieltä avartava. Uskon, että tästä on paljon apua yrittäessäni löytää ongelmavuoren alle, syömishäiriön otteeseen luhistuneen, pettymysten kaupunkiin eksyneen ja lukittujen tunteiden puutarhaan hautautuneen minäni.


Ymmärrän nyt, että jossain matkan varrella, kadotin itseni. Menin rikki monesta kohtaa, ja nyt olen yrittänyt korjata itse itseäni palasilla, jotka eivät minuun kuulu. Tämän oivaltaminen tarkoittaa sitä, että minun on mahdollista löytää ne oikeat puuttuvat palaset. Löytöretki oman mielensä syövereihin kuulostaa samaan aikaan sekä pelottavalta, että jännittävältä. Vaikka olisikin kenties helpompaa paeta, tahdon uskaltaa ottaa selvää kuka minä todella olen, mitä haluan ja mitä minun on tarkoitus tehdä tässä elämässä, mikä on minua ja mikä ei ole. Ja ennen kaikkea... miksi olen syvällä sisimmässäni niin vihainen?

Hyvää viikonloppua!

Minulle kävi tänään jotain, mitä minulle ei ole tapahtunut kuin kerran aikaisemmin elämässäni. Nukuin pommiin!! Siis, mitä ihmettä?! En minä nuku ikinä pommiin?! ._____. Kello oli kuulemma soinut ja kaikkea, olin vaan sammuttanut sen ja kääntänyt kylkeä. Mieheni oli vielä yrittänyt hieman ravistella minua hereille, jotain olin mutissut/murissut ja jatkanut sikeitä. Itselläni ei ole tästä yhtä ainutta muistikuvaa. Puolitoista tuntia kellonsoitosta herään ja tajuan tapahtuneen. Mutta miten voi tapahtua tällaista!? Olen vieläkin vähän järkyttynyt. Olenko todella näin väsynyt?


No siitä viis. Heitin sitten meikit ja pari kiiwiä naamaan ja fillaroin kouluun jossa vaan koomailin koko päivän, enkä mielestäni muuttunut yhtään sen viisaammaksi. Syömisetkin olisivat voineet mennä paremmin, sorruin jälleen ottamaan liikaa leipää ja napostelemaan aterioiden välissä omenan ja pähkinöitä, mutta muuten ihan ok. En jaksa kurittaa itseäni, sillä se kuitenkin oli vain omena ja alle 10 pähkinää (tavallisia, ei suolattuja/paahdettuja) jäätelöpaketin sijaan. Sitä paitsi, huomenna tulee käveltyä, sillä:

...Muhuhu. Olen 95% varmasti saanut mieheni lupautumaan lähtemään huomenna kanssani kaupungille. Tarkoituksena on pyöriä kirpparille heti aamusta ja sen jälkeen keskustaan, missä minulla onkin liuta mestoja missä poiketa, synttärilahjoja metsästäessä. Siinä missä tietty ihmistyyppi ostaa lahjan jo puoli vuottakin etuajassa, meikäläinen on näemmä tuon ajan jäljessä. Olisikin vain yksi ihminen, mutta näitä kun on jo neljä O____o. Nyt pitää vähän skarpata, vielä kun rahaa pikkuisen on. Money comes, money goes. Toivon, ettei sada. Toivon, että J lähtee kanssani, sillä yleensä käymme tosi harvoin yhtään missään muualla kuin ruokakaupassa, hän kun ei ruuhkaisista mestoista pidä. Yleensä vältän yhtään minkään odottamista, jotta en joutuisi vahingossakaan pettymään, mutta nyt illalla tajusin, että odotan huomista ihan hulluna. Kun me ei koskaan käydä paljon missään. Ja minusta on kiva käydä.

Vauuuu!!!! Uskomatonta!!!

Aloitin pitämään ruoka-, liikunta- ja mielialapäiväkirjaa. Voi olla, että teen karhunpalveluksen itselleni, mutta ainakin onnistuin olemaan yhden päivän ahmimatta. Olen niin onnellinen! Saan käydä nukkumaan ilman, että vatsaan koskee suuren ruokamäärän takia, en joudu myöskään odottamaan unentuloa pitkään sokerihumalan vuoksi. Tein myös sopimuksen itseni kanssa, että napostelu saa loppua, koska sille ei yleensä tule loppua ennen kuin on vähintäänkin paha olo (ja mieli). Ihanaa, oikeasti. Tässähän melkein piristyy. Kohti tasapainoista syömistä ja elämää, näin mennään. Voi ei, toivottavasti tämä onnistuu huomennakin! Olen niin kovin tarvinnut tätä pienen pientä onnistumista, toivon kipinää. Nyt kaikki mukaan, onnentanssilla on tunnetusti yllättäviä ja positiivisia vaikutuksia. Dum-du-dum-du, dum-du-dum-du..... *drumming*

Huomisesta tulee hyvä päivä.

Päivän parhaat ja pahimmat.

Pahat:

1. Menin aamulla laboratorioon ja minulta otettiin kolme putkilollista verta .______.
2. Mallinsin koko päivän pientä pupua ja kun se vihdoin alkoi olla valmis, huomasin että se on väärän kokoinen, ja muutamasta kohdasta auki, joten sen 3D-tulostus ei näillä näkymin onnistu. En osaa kikkailla virheitä pois, on etsittävä joku viisaampi (taas). Käy sääliksi sitä poikaa, joka istui tänään vieressäni tietokoneluokassa. Olen jatkuvasti kysymässä apua. Muuten olisin kysynyt opettajalta, mutta hän on jumissa Keski-Euroopassa.
3. Söin ainakin 200g jugurttirusinoita. Ja suklaariisikakun. Nyt on paha olo.
4. Tajusin, että minulle tulee sairaanmoinen kiire noiden 3D-tehtävien kanssa koska olen jäljessä.
5. Hämmästytän itseäni. Itsekurini puute on ihan infernaalisella tasolla. Kts. kohta 3. Voi Luoja.

Hyvät:

1. Varasin ajan terveydenhoitajalle huomisaamuksi. Hän vaikuttaa mukavalta ihmiseltä. Lääkärissä minusta tuntui, että ongelmaani ei otettu vakavasti, mutta hänellä riittää aikaa kuulustella vointiani.
2. Otin koulussa vain puolikkaan palan vaaleaa leipää. Voita tosin sitäkin enemmän. Niin siis kasvishernekeiton ja porkkanaraasteen lisäksi.
3. Vaa'an lukemasta en tiedä, enkä uskalla mennä, mutta sehän on fakta, että mahdun yhä 34:n farkkuihin. Järkevästi ajatellen en voi olla läski.
4. En osaa ajatella järkevästi (huom. kohta 3). Teen kaikkea muuta, mitä minun pitäisi, mutta kieltämättä parin muotilehden silppuaminen leikekirjaa varten jätti hyvän mielen.
5. Olen salaa innostunut kiharoistani. Rutistelen pyyhekuiviin hiuksiin muotovaahtoa ja menen nukkumaan. Aamulla pääni tilalla on sotkuinen kiharavyyhti. Tarvii vain suihkauttaa ripaus lakkaa ja olen barbi koko loppupäivän. Miten on voinut mennä näin monta vuotta vihatessa luonnonkiharoita?

tähän se päivä meni.

Back on track.

Anteeksi tauko. Kuten viimeksi mainitsinkin, minulla oli ainakin toivottavasti tämän kevään kiireisin viikko. Valehtelematta taisin istua joka päivä aamusta iltaan tietokoneella mallintaen uutta tuotekonseptia koulumme yritysyhteistyön tiimoilla. Tänään sitten presentoin työni (jännitti ihan himona ._____.) ja reippaan puolentoista viikon päästä saan kuulla tuloksen. Huuh... sitä toivoisi, että kaikki kouluhommat olisivat olleet tässä, mutta ei. Vielä on paljon tekemistä ja koska olen vähän tyhmempi tietokoneiden kanssa, minulla on rästissä liuta harjoituksia koskien 3D-mallintamista. Sitten siihen päälle kaikki muu elämässä tehtävä. To do-listani on vaan loputon, ja tuntuu että se ennemmin kasvaa kuin lyhenee. Esimerkiksi, minulla on jo neljät synttärikortit ja -lahjat lähettämättä. Aion kyllä, jahka tästä kerkiää.

Tosiaan, meillä kävi vieraita viime viikonloppuna (en tainnut mainita siitä?). Arkeamme saapuivat piristämään miehen sisko, veli ja tämän vaimo Lapista. Ihania ihmisiä, ja todella kiva kun kävivät, siitä huolimatta etten juurikaan ehtinyt koulukiireiltäni nähdä heitä. Kyllä me yksi ilta ehdittiin syödä jäätelöä ja pelata lautapeliä (Lue: kinastella 2 tuntia säännöistä). Jäi hyvä mieli siitä visiitistä, jotenkin piristi kun täällä kuitenkin käy vieraita suhteellisen harvoin. Kanitkin piristyivät. Juoksivat kämppää ympäri vieraiden lähdettyä.

Mitäs muuta.. ehdin nähdä koulun terveyden hoitajaa viime viikolla myös. Hänestä se oli hieno homma, että oksentaminen on pysynyt aisoissa. On se minustakin, mutta silti tunnen enemmän epäonnistuneeni, sillä syömisiäni en ole onnistunut rajoittamaan ja olen VARMASTI lihonut jo viiteenkymppiin. Siis, minullahan oli kriisi ei viime, mutta sitä aikaisempana lauantaina kun erehdyin vaa'alle. Meni koko päivä itkiessä ja punnertaessa. Ja kuitenkaan ei tilanne ole korjaantunut yhtään mihinkään. Päin vastoin. Olen vain syönyt, syönyt ja syönyt, vain saadakseni vihata itseäni vielä enemmän. Joka ilta vannon itselleni että "ja kyllä huomenna aloitan terveellisen elämän". Se terveellinen elämä kestää aina lounaaseen tai viimeistään päivällisaikaan asti. Mutta ei tämä voi jatkua näin.

No mutta niin... terkkari ihmetteli että kun eivät olleet laittaneet minua samantien sinne psykiatriselle. Eipä kait siinä... kovasti tarjosi minulle tietoa niistä ryhmistä.. mutta en tiedä. Jotenkin en jaksa. Pelottaa. Sovin, että varaan vielä yhden ajan terveydenhoitajalle ennen ensi viikon lääkäriaikaa. Vaikka ihan vain kuulumisia turistakseni. Sanoi myös, että minun on pidettävä vapaapäivä. Tämä osoittautui yllättävän hankalaksi, sillä kiireviikon päättyessä muistin, minkä takia on ihana pitää itsensä kiireisenä - ei kerkeä ajattelemaan, ruokaa tai yhtään mitään. Ei kerkeä vihaamaan itseään.

Vaikka täällä onkin ollut satunnaisia itkupotkuraivareita, mässäilyjä, kiireitä ja väsymystä, siitä huolimatta en ole sortunut oksenteluun. Tuntuu, että aineenvaihduntani pelaa paremmin nyt kun olen yrittänyt säännöllistää syömisiäni. Viikonloppu oli kiva. Vaikka olin kuolemanväsynyt lauantaina töiden jälkeen, jaksoin vielä imuroida talon, pestä vessan, pyyhkiä pölyt, leipoa puolukkapiirakan, 2 pellillistä porkkanasämpylöitä ja suklaahippukakun vain yllättääkseni mieheni joka palasi päivän viisitiltä Lahdesta. Sunnuntaina sitten käytiin kaupoilla etsimässä minulle kenkiä (ei löytyny, joten mukaan tarttui mintunvihreä t-paita jossa on kaksi harakkaa O____o tai jotain tipuja). Syötiin se kakku, useampi sämpylä, katsottiin leffa, vaihdettiin kukille mullat ja siivottiin vaatekaappi.

Ne kengät löysin tänään sitten juostuani ympäri Helsingin keskustaa yritystapaamisen jälkeen. Minun oli ihan vaan pakko saada itselleni uudet kävelykengät sillä entiset lenkkarit ensinnäkin olivat 1)läpipuhki pohjasta 2) kokoa liian isot 3)koska oikean puolimmainen kenkä oli kantapään kohdalta rikki, se myös rikkoi oman kantapääni. Vagabondista sitten tarttui mukaan jotkut aivan ihanat Artin kengät, jotka syleilivät rispaantuneita ja väsyneitä kinttujani ihan ensi kokeilusta lähtien.



Taitavat olla tuon malliset, mutta violetit/lilat :) Aivan järjettömän ihanat. Ihana oli kyllä hintakin, mutta toisaalta, onko se paha hinta laatukengistä, ottaen huomioon että kävelen päivittäin yli puolitoista tuntia, kärsin selkäongelmista, hiertymistä ja rakkuloista? ._____. Ja kyllä minä olen Arttini ansainnut. Niin se palkka hupenee kovaa vauhtia... kohta mitään jäljellä.
Tästä viikosta oletettavasti tulee vähän iisimpi, mutta paljonhan sitä on tekemistä, niin fyysisesti kuin henkisestikin. Hei, ostin ihan sikahyvän kirjan, Anna-Liisa Valtavaaran Kiltteydestä kipeät. Luin putkeen n. puoliväliin. Iskekää googleen ja harkitkaa lukaisemista jos tunnistatte esittelytekstistä itsenne. Kiitos, että olette jaksaneet roikkua mukana tänne asti. Nyt pitää mennä nukkumaan että jaksan huomenna mennä aamulla laboratorioon testattavaksi. Öitä mussukat.

Ps. Tekee mieli piirtää. Olisipa enemmän aikaa.

Nyt ei ehdi.

Minulla on koko kevään kiireisin viikko nyt menossa. En tiedä olenko jo maininnut, mutta meillä on koulussa yritysyhteistyöprojekti menossa, ja viimeinen välikatselmus on ensi viikolla. Lisäksi tuli miehen perhettä käymään, joten aikatauluni on ns. täyteen buukattu. Palaan hiekkalaatikolle loppuviikosta, ja kerron sitten kuinka muutin maailmaa viidessä päivässä. Mitä upeinta päivää murut. <3

Öäääh.

Väsyttää!! Päiväkö meni, että syömiset oli ihan napillaan ja nyt olen taas vetänyt kuin ämpäritolkulla safkaa T____T. Minun on oikeasti haudattava bikinihaaveet mutakuoppaan, paino huitelee jo varmaan yli viidessäkympissä. Haluaisin sanoa, että ihan sama, mutta kun se ei ole. Minua masentaa tämä tolkuton ruoalla lohduttautuminen ja rentoutuminen, mutta olen liian väsynyt tehdäkseni asialle konkreettisesti mitään. Äää. Viikonloppu pyhitetään japanin kokeeseen lukemiselle, siivoukselle ja ruoanlaitolle kerta mies on flunssassa. Hyvää yötä.

Päiväni oli pilviä täynnä.

Nyt se on sitten ohi. Jännitin lääkäriin menoa niin paljon, etten meinannut saada nukutuksi viime yönä. Siitä, ja puoliflunssaisesta olosta johtuen lintsasin sitten koulusta, mutta luokkatoverini piti minut ajan tasalla ja kertoi, että oli ottanut muistiinpanot enkä jäänyt oikeastaan mistään paitsi. Olen tajuttoman onnellinen tästä ihmisestä. Todennäköisyys, että olisin jättänyt koulun kesken tai vaihtanut linjaa olisi huomattavan paljon suurempi ellei E olisi samalla luokalla kanssani.

Aika terveyskeskukseen oli vasta iltapäivällä. Kävelimme sinne mieheni kanssa hiljaisuuden vallitessa, mitä nyt vähän kinastelimme reitistä koska kumpikaan ei ollut aiemmin käynyt siellä (koska muutimme Helsinkiin vasta viime vuonna). Minua jännitti niin paljon!! Ja hävetti. Nyt kun en enää ole oksentanut, tunnen lihoneeni useamman kilon koska en ole onnistunut rajoittamaan syömisiäni. Tunnelmat olivat varsin sekavat astuessani vastaanottohuoneeseen.

Luojan kiitos, minut vastaan ottanut lääkäri oli oikein mukava täti. En tiedä mistä se on tullut, mutta minulla on jotain ihmeellisiä pelkotiloja lääkäreitä ja terveyskeskuksia kohtaan, olen aina yrittänyt välttää niitä viimeiseen asti. Pääni sisällä sairaaloissa ja terveysasemilla on aina jumalaton kiire, potilaille tehdään selväksi että he vain tuhlaavat lääkärien kallista aikaa eikä ketään oikeasti kiinnosta mikä sinua todella vaivaa, ota tuosta resepti ja häivy. No, back to reality. Jotenkin ehkä odotin tapaamiselta jotain enemmän, mutta koska aikaa oli vain vähän (olkoonkin että olin odottanut sitä puolituntista 3 viikkoa), eikä koulun terveydenhoitajan kirjoittamat muistiinpanot olleet lääkärin nähtävillä (koska käyn koulua Vantaalla, enkä Helsingissä), ei siihen ollut mahdollisuutta. Sain uuden ajan kolmen viikon päähän, lähetteen labraan ja allekirjoitin lapun että terveydenhoitajan kirjoitukset voidaan lähettää terveyskeskukseen.

Mitä sitten jäi todella käteen tuosta tapaamisesta? Suoraan sanottuna, en tiedä. Lääkäri sanoi tapaamisen loppupuolella, että olisin mennyt parempaan suuntaan kaiken kanssa. Okei, olen hakenut apua, onnistunut vähentämään oksentamista mutta... jotenkin minusta ei tunnu yhtään paremmalta. Olen lihonut, stressaantunut, väsynyt ja kiireinen ja tunnen itseni pikemminkin epäonnistuneeksi. Lääkäri pisti myös pääni sisällä olevan pakan sekaisin selittämällä, että aikuisilla painoindeksin alipainon raja olisi 20. Hänen mukaansa olisi normaalimpaa, jos painaisin yli 50kg. En voi uskoa sitä. En ole uskaltanut käydä vaa'alla kuukauteen, mutta veikkaisin painoni olevan jotain 48:n tienoilla ja sekin on vaan niin liikaa. Voin melkein tuntea, kuinka syömishäiriöni hivuttaa kämmeniään silmieni eteen ja estää minua näkemästä selkeästi. "Koska kylkiluuni eivät enää törrötä, olen läski". Miksei minulle annettu vaan suoraan sitä lähetettä psykiatriselle polille??

Mikä järki... unelmoin laihuudesta. Näin siitä pari yötä sitten untakin, kuinka unelmaminäni hymyili minulle peilistä ja kysyi enkö haluaisi olla kaunis. Oli pienoinen pettymys kurkistaa aamulla todellisuudessa peiliin ja todeta olevansa samassa jamassa kuin eilenkin. Tavallaan tosi surullista. Että eikö minulla ole oikeasti suurempiakin murheita tai edes asioita mietittävänä kuin oma vyötärönympärykseni. No onhan minulla. Ehkä liikaakin, koska pakenen niitä asioita mittanauhan taakse. Olen pelkuri. Juuri nytkin, sen sijaan että tekisin rästihommia pois alta, suunnittelen lähteväni kävelylle puolikuntoisena, vain koska minua ahdistaa juuri syömäni lounas ja pääni räjähtää ihan justiinsa. Whhhfffum, ka-bouum pom pom.

Kylläinen, vihdoinkin.

Minulla ei ole nälkä, minun ei tee mieli syödä. Tämä on olotila, jota minulla ei ole ollut pitkään aikaan. Ihan oikeasti. Siitä asti, kun aloin viime syksynä rääkätä itseäni järkyttävällä määrällä liikuntaa ja syömällä niin vähän kuin mahdollista, olen himoinnut ruokaa, eikä nälkä ole lähtenyt syömällä. Joulun jälkeenhän homma lähti täysin käsistä ja eteeni avautui jokseenkin buliminen aikakausi. Nähtyäni kouluterveydenhoitajan joku kolme viikkoa sitten, olen onnistunut rajoittamaan oksentelun n. 1-2 kertaan viikko (kun aiemmin sitä tapahtui lähes joka päivä...). Juuri nyt, minulla on todella kummallinen olo. Yleensä, vaikka olisin vetänyt vatsan niin täyteen että sattuu, minulla on silti ollut yhä nälkä ja olisi tehnyt mieli syödä lisää. Nyt pääsiäisenä olen kyllä syönyt itseni niin tajuttoman täyteen, mutta ei ole nälkä. En enää koe jääväni mistään paitsi, vaikka ottaisinkin ruokaa vähemmän, enkä yrittäisi syödä kaappeja tyhjäksi.

Tuntuu, kuin kehoni voisi paremmin. Vaikka olen syönyt aivan hirvittävästi, ja varmasti lihonut useamman kilon tässä kolmen viikon sisään kun olen yrittänyt olla oksentamatta. Mutta en voinut olla täysin syömättäkään, se johti vain entistä pahempaan ahmimiskohtaukseen ja sitä kautta ahdistukseen. Hyvähän sitä on tietysti näin pääsiäisherkkujen päälle toitottaa että "kyllä nyt alkaa se terveellisen ruoan aikakausi", mutta tahdon uskoa että näin todella tapahtuu minun kohdallani.

Taistelu flunssaa vastaan jatkuu yhä. Enää ei ole kuumeinen olo, mutta olen aivastellut paljon ja nenä tuntuu tukkoiselta. En mennyt tänään kävelylle, olen ottanut päivän todella rennosti (en tosin tiedä olisiko minulla oikeasti ollut aikaa siihen). Leikkasin aamulla kaneilta kynnet, luin japanin kokeeseen, tein pashaa, leivoin kauralastuja ja marjapiirakkaa, tiskasin, vein roskat, imuroin koko talon, luin lisää japania ja sitten vaan lojuin sohvalla katsoen digipoxiin tallennettuja sekalaisia Rillit huurussa-jaksoja. Vielä pitäisi jaksaa käydä saunassa.

Minulla on ylihuomenna se aika sinne kunnanlääkärille. Pelottaa. Vihaan ja pelkään lääkärissä käyntiä muutenkin, ja minua ärsyttää etten saanut aikaa muulle päivälle kuin juuri tiistaille. Joudun skippaamaan japanin kielen tunnit jotta ehtisin vastaanotolle. Harmittaa erityisesti, koska ne ovat viimeiset tunnit ennen koetta, mutta eihän tuolle voi mitään. Minun on pakko mennä sinne, mutta pelottaa. Mielessä pyörii ihan tajuttomia kysymyksiä: Mitä jos minua ei oteta siellä vakavasti koska en ole pääsiäissyömisten vuoksi enää alipainoinen? Mitä jos ne on siellä kamalan ilkeitä, tai olen liian herkkä ja otan itseeni ja kaikki meneekin pieleen koska menen sinne? Mitä jos minulla ei oikeasti ole mitään isoa ongelmaa ja vien mahdollisuuden joltakulta toiselta joka tarvitsee sitä lääkärinaikaa kipeämmin kuin minä? Mitä jos tämä onkin niin pieni ongelma, että voisin hoitaa tämän ihan omin voimin? Mitä jos minut määritellään bulimikoksi?

Mitä jos kaikki palapelin palaset loksahtaisivat paikoilleen ja saisin elämäni järjestykseen?

Ei ainakaan nyt.

Flunssa meinaa pukata päälle. Päästyäni kurkkukivusta iski päänsärky ja sen jälkeen todella vetämätön ja vähän kuumeinenkin olo. Nenä meinaa mennä tukkoon. En ala. Fiksuna plikkana lääkitsin itseäni appelsiineilla, pähkinöillä ja jäätelöllä töistä kotiin päästyäni. Pakko myöntää, että olo on jo huomattavan paljon parempi, joskin turvonnut...

...kohtuus, mahtaako se olla jotain syötävää? Olen myös miettinyt, että olisi upeaa osata kokata kasvisruokaa joka olisi samaan aikaan sekä terveellistä, että addiktoivan herkullista. Ja halpaa. Jos saan ikinä vietyä tämän ajatuksen ihan tekemisen tasolle saakka ja löydän hyvän reseptin, lupaan jakaa sen kanssanne.

Hyvä hedelmä, huono hedelmä.

Saunoja pitäisi markkinoida sellaisina mietintäkoppeina. Aamu ei olisi voinut lähteä paremmin käyntiin, kun useamman kahvikupposen ja Nodamen jälkeen pääsi saunaan. Totesin taas kerran (ilmeisesti jotkin asiat pitää todeta useampaan kertaan että ne menevät jakeluun) että minulla on aivan liian paljon tekemistä, ja liian vähän aikaa. Jos jatkan samalla tavalla, hajoan. Parempi vaihtoehto olisi priorisoida asiat tärkeysjärjestykseen: Millä oikeasti on väliä, minkä voin jättää pois ja mitkä asiat ovat kiireellisimpiä. Ihan oikeasti. Mitä järkeä siinä on, jos elämä on pelkkää suorittamista, ja sellaisten asioiden tekemistä joista ei nauti? Kyllä sen verran pitää jäädä aikaa, että kerkeää elää.

Tavoitteita, unelmia, tulevaisuuden suunnitelmia. Paras on tietysti olla suunnittelematta, sillä mikään ei ole stressaavampaa kuin yrittää hallita elämäänsä. Sen kaltaisesta yrittäjyydestä alan saada tarpeekseni. Ehkä voisin kuitenkin miettiä joitain suuntaviivoja, mitä seurata. Olen aina uskonut, että elämälläni on jokin tarkoitus. Tämä tarkoitus ei välttämättä ole jokin hieno keksintö, ammattinimike, tuotos, rikastuminen tms. Mielestäni se voi olla jotain niinkin yksinkertaista, kuin olla jossakin paikassa oikeaan aikaan ja vaikuttaa jotenkin jonkun toisen ihmisen elämään olemalla oma itsensä. Esimerkiksi hymyilemällä tuntemattomalle ja sanomalla päivää. Tiedän, todella kökkö esimerkki, mutta hiffasitte, mitä ajan takaa.

Samalla tavoin, niin kuin minut ympäröivä todellisuus vaikuttaa tekemisiini ja ajatuksiini, niin myös minulla on kyky vaikuttaa ympäristööni. Elämä on jatkuva jono valintoja. Raamattua lainaten, "hedelmistään puu tunnetaan". Tämä on aivan totta. Se, mitä teen, sanon tai jätän tekemättä ja sanomatta heijastavat sitä, millainen olen. En uskaltaisi ajatella olevani hyvien hedelmien puu, mutta toivon, että minusta tulisi sellainen. Tai, siihen on ainakin hyvä pyrkiä. Että tuottaisi enemmän hyviä hedelmiä, sellaisia jotka saavat ihmiset ajattelemaan, tuntemaan, arvostamaan, saavat heidät elämään. Surullista kyllä, olemme hukkumassa mätiin hedelmiin jotka turruttavat mielemme, lukitsevat tunteemme ja ovat meille kuolemaksi.

Eikö se ole uskomatonta? Se, että voimme vaikuttaa ympäristöömme? Tähän todellisuuteen? Asioilla on väliä. Mitähän minä tulen vielä tekemään? O______o Voisin aloittaa halaamalla miestäni ties kuinka monennen kerran tänään, ja jatkaa sitten japanin opiskelua ennen kuin tajuntani ja ajatuksen juoksuni lähtee totaalisesti hanskasta.