Missä olet, minä?
En edes tiedä mistä aloittaa. Lauantain "kiva päivä kaupungilla" oli todellisuudessa kaikkea muuta kuin kiva. Kaiketi tämä johtui siitä, että odotukset ja päivälle asetetut tavoitteet olivat epärealistisen korkealla, eivätkä siis toteutuneet. Jälkeen päin mietittynä, olisin ehkä myös voinut mainita näistä odotuksistani miehelleni, sen sijaan että odotan hänen lukevan ajatukseni O____o. Anyway... Vaikka viikonloppuun siis mahtui paljon pettymyksen ja epäonnistumisen kyyneliä, on mukaan mahtunut myös naurua ja toivon kipinä. Vaikka emme osaisikaan viettää yhdessä aikaa kaupungilla, olemme todella hyviä lojumaan sohvalla ja pitämään Criminal Minds-maratonin sämpylöitä mässyttäen. Vaikka omatunto kolkuttaakin sen vuoksi, etten omistautunut kouluprojekteille, olen itsepintaisesti tyytyväinen siihen, että lepäsin tänä viikonloppuna, ja ainakin yritin olla ressaamatta. Tulos? +1,5kg ja menkat, kahden kuukauden tauon jälkeen.
Uskon, että puolukkapäivät selittävät osaksi ruokahaluni, mutta en voi kieltääkään, ettenkö olisi jälleen langennut tunnesyömiseen. Tässä tapauksessa puolukkapiirakkaan ja sämpylöihin hukutettiin suru, itsesääli, tylsyys, epätoivo, masennus ja jopa pienen pieni ilon pilkahdus. Sinnikkäästi jatkan ruokapäiväkirjan pitämistä, vaikka silmät räjähtävätkin joka kerta kun vilkaisen viime viikonlopun saldoa. Elämä jatkuu. Sentään alas ei mennyt levytolkulla suklaata, vaan aika leipävoittoinen linja on ollut. Kaupassa käydessä melkein lankesin jäätelöpakettiin, mutta käännyin sitten kassajonossa vielä viemään sen takaisin. Olen melkein ylpeä itsestäni.
Toisin sanoen, sen sijaan että lätkisin itseäni syyllisyydellä, yritän pitää kiinni näistä pienistä onnistumisista, ja tehdä niitä lisää. Minulla on ihan hyvät mahikset tehdä tästäkin viikosta onnistunut. Mikään ei estä minua syömästä terveellisesti ja tasapainoisesti. Se kirja, mistä mainitsin aikaisemmin, Anna-Liisa Valtavaaran "kiltteydestä kipeät" on ollut tosi hyvä. Sain sen luettua tänä aamuna loppuun. Mielestäni jokaisen, jolla on ongelmia itsetunnon ja syömisen tiimoilta, voisi ainakin vilkaista kirjaa että tunnistaako sieltä itsensä. Siis oikeasti, minusta tuntuu kuin tämä kirja olisi kirjoitettu vain minua varten. En suosittelisi, ellei opus oikeasti olisi mieltä avartava. Uskon, että tästä on paljon apua yrittäessäni löytää ongelmavuoren alle, syömishäiriön otteeseen luhistuneen, pettymysten kaupunkiin eksyneen ja lukittujen tunteiden puutarhaan hautautuneen minäni.
Ymmärrän nyt, että jossain matkan varrella, kadotin itseni. Menin rikki monesta kohtaa, ja nyt olen yrittänyt korjata itse itseäni palasilla, jotka eivät minuun kuulu. Tämän oivaltaminen tarkoittaa sitä, että minun on mahdollista löytää ne oikeat puuttuvat palaset. Löytöretki oman mielensä syövereihin kuulostaa samaan aikaan sekä pelottavalta, että jännittävältä. Vaikka olisikin kenties helpompaa paeta, tahdon uskaltaa ottaa selvää kuka minä todella olen, mitä haluan ja mitä minun on tarkoitus tehdä tässä elämässä, mikä on minua ja mikä ei ole. Ja ennen kaikkea... miksi olen syvällä sisimmässäni niin vihainen?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti