Concealed dreams

Kylläinen, vihdoinkin.

Minulla ei ole nälkä, minun ei tee mieli syödä. Tämä on olotila, jota minulla ei ole ollut pitkään aikaan. Ihan oikeasti. Siitä asti, kun aloin viime syksynä rääkätä itseäni järkyttävällä määrällä liikuntaa ja syömällä niin vähän kuin mahdollista, olen himoinnut ruokaa, eikä nälkä ole lähtenyt syömällä. Joulun jälkeenhän homma lähti täysin käsistä ja eteeni avautui jokseenkin buliminen aikakausi. Nähtyäni kouluterveydenhoitajan joku kolme viikkoa sitten, olen onnistunut rajoittamaan oksentelun n. 1-2 kertaan viikko (kun aiemmin sitä tapahtui lähes joka päivä...). Juuri nyt, minulla on todella kummallinen olo. Yleensä, vaikka olisin vetänyt vatsan niin täyteen että sattuu, minulla on silti ollut yhä nälkä ja olisi tehnyt mieli syödä lisää. Nyt pääsiäisenä olen kyllä syönyt itseni niin tajuttoman täyteen, mutta ei ole nälkä. En enää koe jääväni mistään paitsi, vaikka ottaisinkin ruokaa vähemmän, enkä yrittäisi syödä kaappeja tyhjäksi.

Tuntuu, kuin kehoni voisi paremmin. Vaikka olen syönyt aivan hirvittävästi, ja varmasti lihonut useamman kilon tässä kolmen viikon sisään kun olen yrittänyt olla oksentamatta. Mutta en voinut olla täysin syömättäkään, se johti vain entistä pahempaan ahmimiskohtaukseen ja sitä kautta ahdistukseen. Hyvähän sitä on tietysti näin pääsiäisherkkujen päälle toitottaa että "kyllä nyt alkaa se terveellisen ruoan aikakausi", mutta tahdon uskoa että näin todella tapahtuu minun kohdallani.

Taistelu flunssaa vastaan jatkuu yhä. Enää ei ole kuumeinen olo, mutta olen aivastellut paljon ja nenä tuntuu tukkoiselta. En mennyt tänään kävelylle, olen ottanut päivän todella rennosti (en tosin tiedä olisiko minulla oikeasti ollut aikaa siihen). Leikkasin aamulla kaneilta kynnet, luin japanin kokeeseen, tein pashaa, leivoin kauralastuja ja marjapiirakkaa, tiskasin, vein roskat, imuroin koko talon, luin lisää japania ja sitten vaan lojuin sohvalla katsoen digipoxiin tallennettuja sekalaisia Rillit huurussa-jaksoja. Vielä pitäisi jaksaa käydä saunassa.

Minulla on ylihuomenna se aika sinne kunnanlääkärille. Pelottaa. Vihaan ja pelkään lääkärissä käyntiä muutenkin, ja minua ärsyttää etten saanut aikaa muulle päivälle kuin juuri tiistaille. Joudun skippaamaan japanin kielen tunnit jotta ehtisin vastaanotolle. Harmittaa erityisesti, koska ne ovat viimeiset tunnit ennen koetta, mutta eihän tuolle voi mitään. Minun on pakko mennä sinne, mutta pelottaa. Mielessä pyörii ihan tajuttomia kysymyksiä: Mitä jos minua ei oteta siellä vakavasti koska en ole pääsiäissyömisten vuoksi enää alipainoinen? Mitä jos ne on siellä kamalan ilkeitä, tai olen liian herkkä ja otan itseeni ja kaikki meneekin pieleen koska menen sinne? Mitä jos minulla ei oikeasti ole mitään isoa ongelmaa ja vien mahdollisuuden joltakulta toiselta joka tarvitsee sitä lääkärinaikaa kipeämmin kuin minä? Mitä jos tämä onkin niin pieni ongelma, että voisin hoitaa tämän ihan omin voimin? Mitä jos minut määritellään bulimikoksi?

Mitä jos kaikki palapelin palaset loksahtaisivat paikoilleen ja saisin elämäni järjestykseen?