Kolmen tunnin päikkäreitä ja jäätelöä.

Väsyneenä ei pitäisi tehdä mitään muuta kuin yrittää levätä.

Minä olen muuttunut.

Ensimmäistä kertaa havahdun näkemään kevään, joka ei ole harmaa. Luulen, että olen oikealla tiellä, sillä minuun ei satu enää niin paljon. Tie tuntuu jatkuvan loputtomiin, mutta minulla on aikaa. Päivät ovat ohitsekiitäviä hetkiä, mutta minun aikaani mitataan ikuisuuksissa. Se ei haittaa, että minua nukuttaa usein. Sitten minä vain käyn nukkumaan, jotta jaksaisin taas ihmetellä itseni uudestaan uneen.

Taloutemme astianpesukone hajosi kuukausi sitten. Kolme päivää sitten kännykkäni meni rikki. Toissapäivänä totesimme, että jääkaappimme ei enää ole ollut aikoihin kylmä. Pakastin kyllä pelaa. Jostain syystä olen hirvittävän onnellinen. Vaikka ympärilläni olevat asiat hajoavat paskan vituiksi, minulla ei ole silti mitään hätää. Elämä jatkuu, kaikki on hyvin. Eivät ne asiat olleetkaan niin tärkeitä kuin kuvitella saattoi. Mulla on pakkanen täys juustoa, 3.45€ taskun pohjalla ja nenä joka valuttaa räkää non-stop. Mut sairastaminen on siksi kivaa, että voi olla hyvällä omallatunnolla pois koulusta.

Ei minulta puutu mitään. Mitä minulla ei ole, sitä minun ei ollut tarkoituskaan saada. Kadehtiminen on turhaa. Olen täydellisen epätäydellinen, olen ollut ja tulen aina olemaan ja tämä pikkuhiljaa kaaliin juurtuva fakta saa minut uteliaaksi tulevaisuudesta.

Päätöksiä.

Jostain inspiroituneena ja taas innostuneena olen päättänyt kokeilla karppaamista kolmannen kerran. Tämä siksi, koska ihoni on mennyt aivan huiman huonoon kuntoon kuukausia kestäneen leivän ja karkinmussutuksen myötä, ja koska edellinen on myös saanut minut leviämään, yksinkertaisesti vain hajoan siihen. Nyt loppui leivänsyönti, karkit ja pulla. Ei enää margariinia, makaroonia ja mysliä. Pois kaapeista sokeri ja keinotekoiset makeutusaineet. Tervetuloa juurekset, kasvikset, hedelmät ja pähkinät, täytän kaapin kreikkalaisella ja maustamattomalla jugurtilla, raejuustolla ja rahkalla, voilla, kermalla ja kasviöljyillä ja pistän pihvit paistumaan.

Mainitsinko jo, että selvisin markkinoinnin tehtävistä? Seuraava haaste liittyy 3D-mallintamiseen. Karppaamisen lisäksi olen päättänyt, että valmistun ja repäisen tutkinnun tästä koulusta vaikka mikä olisi. En ole luuseri ja jätä kesken. Plus, yritän edelleen keskittyä tässä kaiken ohella tekemään asioita joista nautin. Ei minulla ole aikaa jättää kivoja asioita eläkeikään. Elämä on tässä ja nyt.

Elämä silmieni edessä.

Hyi että. Olin tänään mieheni kanssa kaupungilla luuhaamassa, kun tulimme nähneeksi miten bussi töytäisi jalankulkijaa keskustassa. Kuulen vieläkin korvissani yhä uudestaan sen hirveän pamauksen ja näen vain uudestaan kuinka jalankulkija kierähtää ilmassa 360 astetta ja iskeytyy katukivetykseen. Sitä oli jotenkin mahdottoman vaikea mieltää todellisuudeksi, että eikö tällaista tapahdu vain elokuvissa. Ja se, miten se nainen jäi makaamaan siihen selälleen toinen jalka nykien bussin pysähtyessä jarrut kirskuen. Noin puoli minuuttia myöhemmin ainakin viidellä ohikulkijalla oli kännykät hollilla ja hätänumero valittuna, yksi ohikulkijoista piteli naisen päätä paikoillaan. Joku sanoi, että hän käveli päin punaisia. Näen verivanan valuvan suupielestä kun naisen pää hieman liikahtaa. Jalka nykii vieläkin. Ikuisuudelta tuntuneiden kahden minuutin jälkeen poliisit ajavat paikalle ambulanssin seuratessa 30 sekunttia myöhemmin. Poistumme mieheni kanssa paikalta ja minä nipistelen itseäni siltä varalta että olen unessa. Ehkä olenkin, ja voin herätä milloin tahansa.

Voi voi.

Taas aivan järkyttävän pitkä tauko kirjoittamisessa. Huomaan, että sama ilmiö toteutuu monessa muussakin jutussa: alkuinnostuksen laannuttua homma vaan jää jonnekin. Surukseni huomaan, että muutama lukija on ehtinyt tässä kuukauden sisään häipyä mutta olen ihana kyllä, saanut muutaman lisää. Kiitos teille jotka jaksatte roikkua matkassa, ja te jotka lähditte, ymmärrän täysin enkä kanna kaunaa.

Elämä se on jännittävä matka. Välillä se tuntuu siltä, että odottaisi vain pysäkillä, mutta ennen kuin sitä kunnolla ehtii tajuta, on matkustanut jo useamman pysäkinvälin. Vaikka masennus edelleen pitää minua syleilyssään eikä motivaatiota vaan tunnu riittävän mihinkään suuntaan, voisi kai sanoa että minulla on mennyt paremmin, ainakin kuorrutuksen osalta. En edes muista milloin olisin saanut viimeksi itkupotkuahdistuskohtauksen. Mustavalkoista elämääni värittävät mitä ihanimmat ihmiset milloin mitenkin. On niin ihanaa tulla muistetuksi, huomioiduksi, hitto.. saada tuntea itsensä rakastetuksi. Voisinpa vain itse olla parempi ihminen heille, jotka minusta välittävät. Eihän se meinaisi muuta kuin pientä vaivannäköä, kännykkään tarttumista tai kortin kirjoittamista näin alkajaisiksi... pelkkä ajatuskin saa minut jostain syystä voimattomaksi. Olen väsynyt ihan koko ajan, yhä.

Hukun koulutehtäviin. Olen viimeisen kuukauden aikana hajoillut markkinoinnin ja ergonomian tehtäviin ja jotta ei vahingossakaan olisi liian helppoa, pitäisi vielä opetella käyttämään uutta 3D-ohjelmaa ja mallintaa tässä parin viikon sisään 50 erilaista palikkaa. Ahdistus hakkaa päätäni pöytään enkä jaksa pistää vastaan. Onko minusta oikeasti tähän? Ehkä pahinta on juuri motivaation puute: ei vaan jaksa kiinnostaa.

Luonnollisesti, kaikki negatiivinen kanavoituu jälleen suhtautumisessani omaan itseeni. Olen ruma, lihava ja epämiellyttävä. Tai sellaisena ainakin näen itseni. Luulen, että olen saavuttanut normaalipainon, sillä 34:n farkut menevät vain juuri ja juuri jalkaan. Ahdistaa. Tahtoisin laihtua ja huomaan kyttääväni taas syömisiäni. En niin jaksaisi tätä. Terapiaa on 5 kertaa jäljellä enkä tajua mistään mitään, olen kyllästynyt ajattelemaan. Tahtoisin käydä talviunille ja palata asiaan keväällä.

Väärät asiat menettävät merkityksensä. Minulla on ikävä jotain, mutten tiedä mitä. Kylläpä on kiva palata tänne tauon jälkeen ja vain valittaa. Tuntuu vähän pahalta teidän lukijoiden puolesta, mutta jotta pystyisin jatkamaan, minun on pakko ajatella että kirjoitan tätä ensisijaisesti itseni vuoksi. Että voin kirjoittaa mitä haluan, milloin haluan.. että olen tervetullut tänne juuri sellaisena kuin olen. Nyt olen väsynyt ja päätäni särkee, mutta minulla on vähän parempi olo.

Urge to draw.

Tahdon piirtää!! Päivät kuluvat hujauksittain ja tässä meinaa edelleenkään keretä elää opinnoilta ja töiltä, mutta elämä on tässä ja nyt. Minun on päästävä eroon tästä sitku-ajattelusta, tyyliin "sitten kun on viikonloppu niin voin ehkä levätä jos kerkeän" tai "sitten kun valmistun niin sitten se elämä vasta alkaa". Suoritan ja suoritan ja sitten ollaankin valmista tavaraa hautaan. Ei näin.

Visiitti Helsingin sarjakuvafestareilla viime viikonloppuna sai minut entistä vakuuttuneemmaksi siitä, että mitä oikeasti haluan tehdä, on piirtää. Siitä huolimatta etten ole jaksanut eikä se ole huvittanut viimeisen vuoden sisään, olen nyt täysin vakuuttunut että se on silti se minun juttuni. On jotenkin kihelmöivän rauhoittavaa olla varma jostakin mitä haluaa loppupeleissä. En tiedä saisinko pukattua omakustanteen seuraaville festareille, aion kyllä, mutta ilman ressiä.

Ihan mahtavia nuo puusta putoavat lehdet.

Blogin jatkosta ja vähän muustakin.

Ensinnäkin, ihan järjettömät pahoittelut tästä melkein kuukauden tauosta blogin päivityksestä. En vain saanut aikaiseksi, aika meni kaikkeen muuhun. Ja todennäköisesti, en jatkossakaan pysty/jaksa tehdä postauksia niin useasti sillä kouluni on alkanut ja käyn vielä töissäkin/terapiassa ja pitäisi elää siinä jossain välissä ja jotenkin on nyt vain sellainen fiilis, ettei jaksa roikkua koneella kaiken aikaa. Oikeastaan, olen viettänyt koneella harvinaisen vähän aikaa viime päivinä. Mutta niin, blogi on ja tulee edelleen olemaan, mutta postauksia saattaa tulla vähän harvemmin.

Mitä minulle kuuluu? No, ihan hyvää kaiketi. Uskaltaisin väittää, ettei syömishäiriö ole enää niin kiinteä osa elämääni, vaikka edelleen ajatukset pyörii enemmän tai vähemmän ruoan ympärillä. Mutta se ei enää ole niin pakkomielteistä, puolin ja toisin. Välillä ahdistaa aika paljonkin, mutta ei enää niin useasti. Kaipa tämä elämä on alkanut rullaamaan pikkuhiljaa eri suuntaan.

Koulu alkoi, en edelleenkään tiedä onko tämä se mun juttu, mutta mennään nyt vaan mukana kun en osaa vastata siihenkään että mikä sitten olisi, jos ei tämä teollinen muotoilu mitä siis nyt opiskelen toista vuotta. Olen viime aikoina saanut myös piirreltyä hieman enemmän. Sitten olen koonnut palapelejä ja alkanut kutomaan villapipoja. Opiskelu vie suurimman osan ajastani, sillä olen onnellisesti unohtanut lähes kaiken japanin alkeiskurssista kesän aikana, ja nyt pitäisi pysyä kärryillä kun kielen opiskelu taas jatkuu.

Tulen päivittämään kuulumisia taas kun jaksan. Nyt ei jaksa. Eikä ehdi. Pitää etsiä tietoa baarituolin ergonomisuudesta, siivota kanien häkki, viikata pyykit kaappiin, käydä kaupassa ja päntätä sitä hiton japania tai olen pulassa ensi viikolla. Viikonloppuna ei ehdi, sillä silloin on, jee, Helsingin sarjisfestarit, jonne olen menossa sunnuntaina (koska en aikaisemmin kerkeä töiltä). Että tämmöistä. Ja hei kiitos, kun olette jaksaneet yhä roikkua täällä. *liikutus*

Seikkailullista syksyä.

Fight!!

Huh, mikä tauko. Monta kertaa on käynyt mielessä, että pitäisi kirjoittaa, mutta homma ei nähtävästi edennyt ajatusta pidemmälle, pahoittelen.

Mitään erikoisempia ei ole kyllä tapahtunut, muuten kuin että olen yrittänyt olla armollisempi itseäni kohtaan. Olen viettänyt laatuaikaa mieheni kanssa. En tiedä, johtuiko se hetken erosta, kun hän oli Lapissa ja minä täällä Etelä-Suomessa, mutta yhdessä vietetty viime viikko on ollut kuin sadusta. Olen ollut jopa onnellinen, en muista koska minulla olisi ollut viimeksi niin hauskaa hänen kanssaan. Kävimme leffassa katsomassa Inceptionin (varsin katsottava!), sitten olemme siivonneet etu- ja takapihan, katsoneet animea, katsoneet Dexterin ensimmäistä tuotantokautta, Terapiassa-sarjaa ja Doc Martinia. Niin, ei me oikeastaan tehdä mitään muuta kuin löhötään sohvalla, mutta se sopii meille oikein hyvin.

Kaiken kaikkiaan oloni on parempi. En tiedä johtuuko se lääkityksestä vai terapiasta, molemmista vai mistä, mutta... siinä missä ennen olisin pitänyt pelejä, televisiota ja yleistä koomailua ajanhukkana, olen nyt yrittänyt vain tehdä asioita joita haluan, tuntematta syyllisyyttä. Kysyin eilen illalla itseltäni, miksi palapelit olisivat ajanhukkaa? Koska niitä kokoamalla menee kallista aikaa hukkaan, niillä ei paranneta maailmaa, kehitetä itseään, ei saavuteta mitään konkreettista... mutta entä sitten? Rakastan 1000:n palan palapelejä. Ehkäpä niiden kokoaminen jotenkin hyödyttää aivojani, tiedättekö, logiikan tajua ja kyllähän sitä rentoutuu kun hakkaa yhteensopimattomia paloja toisiinsa kiinni. Ja se onnistumisen riemu kun saa kaikki palat paikoilleen ja voi aloittaa koko paskan alusta.

Olen myös miettinyt, mitä todella haluan elämältäni. Koulun alku lähestyy ja minua ahdistaa. Jahkailen yhä, olenko oikealla alalla ja tuntuisi helpommalta vaihtoehdolta jäädä työelämään. Mutta sitten taas... onko työni sitä, mitä haluan tehdä? Jaksanko sitä vuodesta toiseen, ja enkö katuisi sitä, että jättäisin koulun kesken ja jäisin ilman tutkintoa? Mutta sitten taas, olenko oikealla alalla ja kykenenkö tekemään työkseni jotain luovaa... O___o. Argh. No, kyllä minä sinne kouluun menen ja katson mitä tapahtuu. Jatkan edelleen tosin osa-aikaisena, pari vuoroa viikossa.

Olen miettinyt myös syömisiäni. Karppaukseni on kyllä kussut joka suuntaan. Ei tuu mitään. Olen lihonut varmaan 2kg viimeisen parin kuukauden sisällä ja housut tuntuvat kireiltä... mutta sitten taas... onko vartaloni vain normalisoitunut, sillä ihan oikeasti oikeasti en ole lihava. En voi olla. En tiedä. Jotenkin, olen kamalan kyllästynyt ajattelemaan painoani. Tahtoisin vain olla. Painon ajattelu... minusta tuntuu, että jos kiinnitän siihen yhtään enempää huomiota, se vie kaiken huomion. En siis ajattele, yritän sen sijaan nauttia elämästä (ja suklaasta). Tiedättekö, ottaa rennommin.

Tahdon jatkaa taistelua elämäni puolesta, voittaa ongelmani ja löytää todellisen minäni. Siinäpä sitä onkin haastetta loppuvuodelle. Muiskuja murut.

"I swear to drunk I'm not God."

Kuinka ihmeessä saan ripustettua pyykit jos olen juuri lakannut kynnet ja töihinkin pitäisi mennä? Idiootti.

Mies jäi vielä Lappiin lomailemaan, potkaisi minut junaan eilen aamulla. Hiemanko oli tylsää istua 10 tuntia junassa. Sain alkumatkasta vähän nukuttua, mutta sitten käytävän toiselle puolelle istui mummo joka päätti jakaa elämäntarinansa kanssamatkustajien kanssa, nuokkumiselle tuli siis loppu. Minulla oli mukanani myös ristikkolehti, mutta se hakkasi minut 1-0. Ei riittänyt pää vaikka kuinka yritin, nämä uudet ristikot edellyttävät jotain sellaista yleissivistystä joka minulta näyttää puuttuvan. Siinä sitten vain koomailin ja luonnostelin happokaneja vihkooni. Onnistuin myös tuhoamaan pussillisen jälkiuunileipiä ja suklaalevyn, pullaturvotuksen päälle.

Oli ihan mahtava reissu. Silloin torstaina näin tosiaan ennen lähtöämme kiinalaista ystävääni, joka piipahti Suomessa jo kolmannen kerran. Toi tuliaisiksi sellaisia vähän joulutortun makuisia "vaimon keksejä", joita perinteisesti on annettu tuoreille aviovaimoille lahjaksi. On ihan hauskaa saada näitä häälahjoja vielä vuosi häiden jälkeenkin. Sanavarastoni karttui myös. Aviomieheni on "lou kong" ja minä, vaimo olen "lou bäng" :D.

Kiinalainen ystäväni jatkoi illalla matkaa äitini kanssa lapsuudenkotiini, kun me lähdimme pösöttämään puoli yhdentoista aikaan illalla Lappia kohti. Hieno reissu. Ajoimme jopa sen Keski-Suomessa riehuneen myrskynkin halki. Hiukka jännää kun salamaa iski toisen perään ja satoi niin hitosti ettei meinannut eteensä nähdä. Vettä tuli sisään autoon jostain ilmastointikanavasta ja jalatkin kastuivat pelkääjän paikalla, kaatuneita puunlatvoja ja oksia tie täys. Paras oli kun ylitettiin joku silta, näytti siltä kuin järvi olisi hyökännyt kimppuun. Hengissä kuitenkin selvittiin. Turhan väsyttävää vaan oli tuo yöllä ajo, pidemmän päälle. Loppumatkasta jo J hakkaili minua jalkaan että "elä nuku, minulla ei pysy silmät auki, pidä mut hereillä!!" :D

Lapissa sitten syötiin pullaa ja otettiin rennosti. Siellä häissä oli ihan yllättävän hauskaa, onnistuin jopa pyörähtämään järvessä, mutta suhteellisen nopea pyörähdyshän se oli kerta vesi oli niin kylmää. Kakkua tuli mätettyä varmaan loppuvuoden edestä ja nyt on taas sellainen olo että minä_en_enää_ikinä_juo. Siis minähän OLIN absolutisti. Yksi boolimalja lisää ja olisin varmaan sammunut kannolle. Ne oli ne mansikat, ne mansikat. Salakavalia. Ovelia. Kyllästettyjä.


Kyllä on hiljaista. Isäni on töissä täällä Helsingin seudulla kaksi viikkoa, jaksoi käydä eilen pyörähtämässä illalla. Oli ostanut navigaattorin jota sitten kahdestaan ihmeteltiin koko ilta samalla kun mussutettiin teetä ja niitä vaimon keksejä. Minua kieltämättä ahdistaa kun olen herkutellut niin hirveästi. Olen ihan turvoksissa, housut kiristää ja kylkiluut ovat hautautuneet jonnekin ihran alle. No can do. Nyt pitää vain vieroittautua sokerista ja lisätä kasviksia lautaselle ylenpalttisen leipävuoren sijasta. Iltavuoro töissä odottaa, ei jaksaisi mennä millään ;____; Pakko. Se on kerrytettävä eläkettä. Sitä odotellessa, riemurikasta keskiviikkopäivää.

Reissuun!!

Paskat, minä lähden Lappiin. Lähdemme tunnin sisään ajamaan, yötä myöten. Tulen takaisin vasta tiistaina. Ulkona sataa ja minä vain rakastan tätä kaikkea. Rakastan violettia kynsilakkaani, kiinalaista kirjeenvaihtoystävääni jonka kanssa ehdin viettää tänään muutamia tunteja hänen piipahtaessa Suomessa jo kolmannen kerran koska rakastaa tätä maata ja näitä ihmisiä. Toi tuliaisiksi aivan ihania kiinalaisia keksejä ("vaimon keksejä" O___O joita yleensä tuoreet vaimot saavat häälahjaksi) ja muitakin nameja. Äitini piipahti täällä myös ja on naurettu ja syöty, juotu kahvia ja naurettu vähän lisää. Painoa on varmaan tullut, mutta hällä väliä en jaksa välittää kun kerran mahdun 34:n valkoiseen minihameeseen jossa näytän aivan jär-kyt-tä-vän hyvältä. Maistan sateen, maistan tupakan, maistan rakkauden ja elämän. Saa nähdä, millaisen romaanin väsään teille kun seuraavan kerran jumahdan koneelle.

Tehkää asioita joista nautitte, jotka ovat teitä itseään. Jokainen päivä on uusi päivä ja kaaduttuaan ei auta kuin nousta ylös. Ihanaa viikonloppua teille kaikille <3>