Aaaaaaaaaa..... !!!!!

Huomenna on jo joulukuun 1. päivä! Minulla on hirvittävä kiire!! Pöytäni on täynnä työstämistä odottavia kouluhommia, piirustusprojekteja, kirjeitä, luettavia kirjoja ja jonkinlaiset omatekoiset joululahjatkin pitäisi pieraista. Voieivoieivoiei... 24/7 ei riitä!! Miten minulle aina käy näin...

This is madness!!!

Kävin vaa'alla. Tuntuu kuin meillä voisi synkata, sittenkin. 48.1kg, eli keskiviikosta -600g, mukaanlukien eilinen leivänmussutus. Siis mitä?! Olen varmasti nyt missannut jotain pahemman kerran, eihän tässä ole mitään järkeä että ensin paino junnaa samassa pari viikkoa ja sitten kun syön leipää niin se tipahtaa puoli kiloa parissa päivässä... O_____o. Oli miten oli, olen todella onnellinen ja edes hetken aikaa peilikuvani näytti nätiltä. Kirjoittelen vieläkin ihan tunnekuohun vallassa, hyvä etten liikutuksesta itke (aika sairasta nyt kun kävi miettimään...).


Päätän herkkulakkoni tähän päivään vaikka vannoin ja uhosin että joulukuun alkuun vähintään jaksetaan. No nyt on 28. päivä enkä muista milloin olisin viimeksi pitänyt kokonaista kaksi viikkoa taukoa nameista. Aion pitää karkkipäivän ihan siitäkin syystä, koska tiedän mitä pidempään lakko jatkuu, sitä suurempi on ahmimiskohtauksen riski. Tämän päivän haasteeni on syödä Vähän namia, Ilman ahmimisia, eli herkutella ilman että mopo lähtee käsistä. Wish me luck.


Ps. Kiitos kommenteistanne!! Rakastan niitä <3

Viikonloppu!

Ihanaa kun tulee viikonloppu. Rakastan, rakastan ja rakastan viikonloppuja, sitä kun saa nukkua pitkään, juoda aamukahvin kerrankin aivan kaikessa rauhassa ilman kiirettä, että on aikaa liikkua ja ottaa iisisti. Yli kolmen työvuoden jälkeen pääsin tänä syksynä opiskelemaan, ja niinpä olen koulun ohella todella päässyt nautiskelemaan viikonlopuista. Oli minulla töistäkin silloin kahden päivän vapaita, mutta yleensä ne olivat keskellä viikkoa eikä siinä jotenkin vain ollut sitä samaa fiilistä kuin mitä on lauantaissa ja sunnuntaissa. Lauantai on jotain taivaallista, sunnuntai kuin uusi alku.

Hei, oli minulla muutakin asiaa kuin toivottaa teille kaikille mahtavaa viikonloppua (tehkää jotain kivaa?). Silmäilin tässä näitä marraskuun aikana kirjoittelemiani blogimerkintöjä. Olenpa ailahtelevainen. Ensin ollaan ihan hypetyksissä ja taistelufiiliksissä ja seuraavana päivänä täysin rappiolla. Sit taas juostaan pää kolmantena jalkana, kompastutaan ja aletaan sopertaa jotain sekavaa. Siis kyllä minä sen olen aikaisemmin tiedostanut, että olen luonteeltani ailahtelevainen ja temperamenttinen, mutta tämä vaikuttaa jo varsin vakavalta... vai? Vielä pohtiessani mahdollista taipuvaisuuttani maanisdepressiivisyyteen, mieleeni juolahti kuinka ärsyttävää voi olla lukea tällaista blogia, jossa fiilikset vaihtelee jatkuvasti (kuinka ärsyttävää voi olla elää kanssani???) . You tell me.

Kirjoitukseni näyttävät siltä, kuin rimpuilisin. Ehkäpä elämäni onkin oikeasti näin kaoottista, jatkuvaa taistelua syömishäiriötä ja masennusta vastaan. Olen jälleen pohdiskellut elämääni. Tahdon laihtua. Se on vissi. Toinen on se, että tahdon parantua syömishäiriöstäni. Juuri nyt päähäni ei mahdu mitään uljaampaa ajatusta kuin se, että voisin laihduttaa 45:een ilman että ajattelisin ruokaa 24/7, tuntisin syyllisyyttä syömisestä (kuin mistä vain), juoksisin niin että jalat pettävät alta, kärsisin nälkää, mässäilisin, ahmisin... Eniten kaipaan ruoasta nauttimista, että sai syödä ilman syyllisyyttä.

Yritin tänään syödä ilman syyllisyyttä. Annoin itselleni luvan syödä aamulla, koska 2 viimeistä päivää menivät alle 500:n kalorin. Söin paahtoleivän voilla ja juustolla, sekä rasvatonta maustamatonta jugurttia mihin pilkoin kiiviä ja heitin perään vähän goji-marjoja. Okei, koulussa skippasin jälleen aterian, mutta söin sitten iltaruokaa kotona. Ja sen jälkeen... vielä 2 paahtoleipää lisää! O______o Repikääs siitä. Kyllä minua vähän hirvittää. Mutta hyvää oli. Ja vaikka kaloreita kertyikin, ne ovat jälleen kulutuksen alle, vaikka en olisikaan tänään pyöräillyt, kävellyt, pomppinut tanssimatolla ja venytellyt. Taistelen syyllisyyttä vastaan, hakkaan kepillä tuulimyllyä.

Asiat voisi varmasti olla paremmin, mutta ei ne ihan pielessäkään ole. Plus, siitä huolimatta että olen syönyt tänään kuten normaalit ihmiset tapaavat kaiketi syödä, minulla on tunne siitä, että ihan kuin olisin laihtunut vähän. Housut, mitkä minulla on nyt tämän viikon ollut päällä ja jotka eivät tod. ole mitään strechiä, tuntuvat vähän väljemmiltä. Muistin myös, miten paljon rakastan miestäni. Olen iloinen jokaisesta hetkestä jonka saan viettää hänen kanssaan. Nyt on pakko lopettaa ennenkuin alan tuntea syyllisyyttä kiittämättömyydestäni :D


Ps. Älkää antako sateen masentaa.

Eksyksissä.

Rikoin tänään sääntöäni käydä vain kerran viikossa vaa'alla. Alkuviikon syömiset kummittelivat sen verran mielessä että en voinut vastustaa kiusausta kurkata miten paljon olin lihonut. Jännittävää. Vaaka näytti täsmälleen samaa kuin viime lauantainakin, 48.7kg. Olin samaan aikaan todella huojentunut ettei se ollut noussut, mutta samalla myös pettynyt etten ole laihtunutkaan. Eli paino edelleen puolentoista viikon aikana +200g. Mikä ihme tässä taas mättää? Alan pikkuhiljaa uskoa, ettei minun ole mahdollista laihtua enempää. Että tämä on se raja.

Päivän syömiset teki jonkun 498kcal. Satsuma, kuppi kahvia, purkka, puuroriisiä 2,5dl ja n. 70g jauhelihaa johon oli pilkottu vähän lanttua ja herkkusieniä. Minua palelee, minun on vieläkin nälkä, harmittaa etten liikkunut vielä enemmän tänään (nyt 405kcalorin edestä pyöräilyä, kävelyä, hyppyjä + jumppaa), mutta juuri ja juuri siedän itseäni.

Tämä on kauheaa. Kävellessäni takaisin kaupasta, mietin milloin kadotin elämäni. Tajusin, että vain harvoin nautin mistään tekemisestäni, kaikki on suorittamista: Piirtäminen, liikunta, koulunkäynti ja oikeastaan aivan kaikki mitä teen. Valehtelematta voin kertoa pyöritteleväni ruokaa mielessäni aivan koko ajan: Miten paljon missäkin on kaloreita, mitä saan syödä, mitä en saa, mitä syön huomenna, miten jaksaisin paremmin ilman että söisin. Muistan, että olen joskus osannut nauttia syömisestä, että sitä vaan söi syömisen riemusta eikä ajatellut ravintosisältöä ja kaloreita, ei ajatellut painoaan. Että sai syödä ilman syyllisyyttä.


Miksi en kelpaa itselleni tällaisena? Vihaan tätä, mutta samalla se antaa minulle jonkinnäköisen ulospääsyn... enkä osaa kääntyä pois tältä tieltä.

Luuserifantti ja läskisota.

Luuserifantti ei aio luovuttaa. Olen päättänyt että tämä päivä menee paremmin kuin eilinen. Koska kroppani on totaalisen jumissa paljon liikunnan ja liian vähäisen venyttelyn vuoksi, pyhitän päivän koulutehtäville. Tyhmää stressata niistä, sen sijaan pitäisi keskittyä tekemään niitä pois alta. Taidehistorian tentti lähestyy ja kirjallisuusesseen kirjoittamista olen vältellyt menestyksekkäästi jo yli kaksi kuukautta. En enää. Kun tästä naputtelemasta pääsen, käyn "Marraskuu priority"-listani kimppuun sen sijaan että menisin sohvalle koomailemaan.

Tämä päivä menee paremmin kuin eilinen. En saa luovuttaa ja antaa periksi. Minähän tulen mahtumaan siihen mekkoon vaikka siihen menisi koko loppuvuosi tai vaikka seuraavakin. Takapakista huolimatta, sota ei ole vielä ohi. Mahtavaa päivää jokaiselle.

I feel FAIL.

Liikunta -604kcal. Syömiset... yli 1500kcal (iltaruokana siis ranskiksia ja lihapullia). Alle peruskulutuksen jää, mutta henkinen pahoinvointi on mitä valtavin. On niin oksettava olo, inhotan itseäni ja nimeän täten itseni Luuserifantiksi.

Get up and shine!

Minulla oli mitä suurimpia vaikeuksia nousta ylös sängystä aamulla. En muista, koska se olisi viimeksi ollut niin vaikeaa. Onnistuin kuitenkin viimein, tosin puolen tunnin viiveellä. Posotin fillarilla hirveää kyytiä kouluun jossa oltiin päädytty todella fantastiseen ratkaisuun päivän agendasta: Koska tänään on atk-kurssin viimeinen päivä, ja koska porukkaa on ollut niin paljon sairaana, niin eipä lyödäkään enää uutta harjoitusta tiskiin vaan tehdään ne vanhat loppuun. Saatte arvata yhden kerran kuka oli jo tehnyt kaikki harjoitukset, ajallaan. Jumitin sitten koneella ruokatuntiin asti ja lähdin kotiin.

Siivosin kaappeja. Yritin etsiä turhaa tavaraa minkä voisi myydä, ja saisi rahaa joululahjoihin. Tai sitten jos löytyisi ihan jotain lahjaksi kelpaavaa. En löytänyt yhtään mitään, mutta tulipahan hyllyt järjesteltyä. Poljin tanssimattoani taas tunnin (ei se ole yhtään niin kivaa yksin kuin seurassa), sain tarpeekseni ja vedin päälle vielä pikku jumpan + venytykset. Liikuntapuoli siis tästä päivästä kunnossa. Mitä tulee syömispuoleen niin... olen viimeiset kolme päivää vetänyt yli 1200kcaloria. Tunnen itseni turvonneeksi, ahdistuneeksi ja minua pelottaa että olen vain lihonut. Pakokauhu nuolee niskaani ja huomaan, ettei tämä ollutkaan niin helppoa kuin olin kuvitellut.

Orja.

Wasted weekend.

En ole oikeasti saanut tänäkään viikonloppuna aikaiseksi yhtään mitään. On se kumma, että kun vihdoinkin olisi aikaa tehdä rästiin jääneitä koulutehtäviä, kotitöitä ja miljoonaa muuta askaretta niin mitä minä teen? Löhöän sohvalla, luen sarjakuvia, jumitan netissä, jumitan netin ulkopuolella, käyn tunnin välein tupakalla, soitan kitaraa 2 minuuttia jonka jälkeen muistan etten osaa soittaa ja niin palaan taas jumittamaan.

Tallasin eilen tunnin verran tanssimattoa, mutta ei se ole niin hauskaa yksin kuin seurassa (siitä huolimatta että latasin varmaan 15 uutta biisiä, joista 2 oli oikeasti kivoja). Olen koko päivän yrittänyt tänään lähteä kävelylle, mutta jotenkin ajatus siitä tuntuu tylsältä. Kaupasta olisi eilen pitänyt ostaa jotain oikeaa ruokaa tälle päivälle, mutta ostin viimeisillä rahoillani juustoa ja sorbettia. O_____o Tein sen herkkulakon kanssa ns. kompromissin. Herkkulakko tulee kestämään joulukuun alkuun asti, ja tämän viikonlopun kruunasi pirkan Fruit&ice- mansikkasorbetti (koko purkissa varmaan joku 150kcal, joten ei liene ihan hirveä synti, eihän?). Söin eilen puolet, toisen puoliskon säästän miehelleni, jonka pitäisi tänään tulla takaisin kotiin (meni eilen katsomaan kavereita toiselle paikkakunnalle).

Toisaalta, tällainen tekemättömyys voi tehdä kaltaiselleni supersuorittajalle ihan hyvää, sillä viime aikoina minulla on ollut ihan hirveästi stressiä, enkä oikein ole osannut rentoutua. Saas nähä miten loppupäivä menee, kyllä minä ainakin johonkin suuntaan meinaan lyllertää, joko takaisin tanssimatolle tai sitten ihan ulos asti, mikä olisi enemmän kuin toivottavaa.

Ai niin. Harkitsen erittäin vakavissani hiusten värjäämistä hopeisiksi/valkoisiksi. Luulen, että pärjään alussa värinpoistolla ja hopeashampoolla, kunhan vaan saan ensin jostain revittyä rahat niihin, ja extrakäsiparin auttamaan sitten itse värinpoistossa että levittyy tasaisesti. Lahjoituksia otetaan vastaan.

Voi ei.


Tiedän, että vannoin viikon alussa karkkilakkoa jouluun asti. Nyt himo herkkujen perään kuitenkin meinaa käydä sietämättömäksi, kun joka viikko olen pitänyt sen kaoottisen mässäilypäiväni. Mitä ihmettä minä teen? Tunnen itseni niin heikoksi. Koko painonpudotuksen ajan olen onnistunut syömään terveellisesti läpi viikon vain sen nojalla että karkkipäivänä saan toteuttaa mielihaluni. Kun yhtenä päivänä viikossa sain ns. luvan kanssa syödä mitä halusin, kaloreista välittämättä, jaksoin taas viikon eteenpäin. Mitä teen?

Harmaita päiviä.


Ulkona on harmaata, kylmää ja hiljaista. Olen suhteellisen pirteällä tuulella tänään, en tiedä miksi. Ehkä se oli eilinen? Joku muistutti minua, kuinka tulisi olla kiitollinen niistä asioista jotka on elämässä hyvin, ja keskittyä siihen, mikä on positiivista. Mielestäni liikkeelle voi lähteä jostakin niinkin yksinkertaisesta, kuin siitä että minulla on katto pääni päällä, kädet joilla tehdä, jalat joilla kävellä, näen, kuulen, minulla on joku joka rakastaa minua ja joku jota voin rakastaa, vanhempani ovat elossa, olen toivottavasti parempi ihminen kuin 10 vuotta sitten, kaupungissani ei ole mutavyöryä eikä maanjäristystä, olen saanut maistaa jäätelöä, tehnyt vaatelöytöjä kirpputorilta, käydä ulkomailla... hyvien asioiden lista olisi oikeasti aivan loputon. Aina, vaikka kuinka olisi synkkää, seinät kaatuvat päälle ja elämä pissaa silmään niin aina on jotain mikä on hyvin.

Olen syönyt maltillisemmin lauantain jälkeen, mutta uskon painavani enemmän kuin silloin. En tiedä, en uskalla mennä vaa'alle. Pitää yrittää liikkua enemmän. On ihanaa mennä lämpimään suihkuun pitkän lenkin jälkeen. Pääsen tänään koulusta aikaisemmin, joten luulen että lähdenkin lenkille tänään. Inspiroin itseäni kuvittelemalla laihemman minäni kävelemään/juoksemaan edelläni. Pysyy vauhti yllä. Minä siihen mekkoon vielä mahdun.

Älkää antako harmauden masentaa.

Tule pian joulu.


Rakastan joulua ja sen odotusta. Minua on väsyttänyt aivan järjettömästi koko päivän ja keskittymiskykyni on ollut täysin nolla, mutta joulun ajatteleminen lohduttaa ihmeellisesti. En tiedä ehdinkö pudottaa painoani tavoitteeni mukaisesti aattoon mennessä. Tänäänkin tuli repsahdettua tajuttomaan määrään leipää ja jugurttia (no, vielä alle kulutuksen mutta silti). Kuka oikeasti meni keksimään leivän? Ihan liian hyvää. Siitä huolimatta, että gluteeni tuottaa minulle vatsan väänteitä, leipä on jotakin mitä minun on melkein mahdoton vastustaa. Parempi se, kuin lauantaista jäljelle jääneet suklaakeksit. En sortunut! :D

Minulle joulun tekevät ennenkaikkea jouluvalot, lahjat (kaikki niissä: ostaminen, tekeminen, paketoiminen, antaminen ja saaminen), piparkakut, glögi, riisipuuro, suklaa, lumi, perheen kanssa vietetty aika ja itse joulupäivä kun kaupat ovat kiinni ja kaikkialla on jotenkin rauhallista. Tänä jouluna tahdon mahtua yhteen tiettyyn mekkoon. Se on musta, kokoa 32, siinä on sellaiset henkseliolkaimet, vartalonmyötäinen malli, pituus polviin asti ja sitten siinä on sellainen aivan ihana röyhelöreuna. Minun täytyy oppia pitämään tämä mekko mielessäni seuraavan kerran kun olen menossa ruokakaapille. Tahdon onnistua, ja antaa tämän joululahjan itselleni.

Iloista joulunodotusta kaikille <3

Ps. Olen saanut lukijoita! Ihanaa, kiitos että olette.

Herkkulakko isolla H:lla.

Eilinen kummittelee vieläkin mielessäni. Olen käynyt tapahtumia läpi, ja päätynyt siihen että strateginen virhearvio oli jatkaa syömistä illalla. Ei ne pari palaa leipää ja vielä yksi suklaakeksi mutta siinä vaiheessa kun käsi meni sipsipussille niin homma lähti hanskasta. Se oli menoa sitten, ja se meno vaan jatkui kunnes kello oli jo lähellä kymmentä.

Itsekurin puutetta? Kyllä minulla sitä on, mutta ei loputtomiin. Sen tiedän, että minun on helpompi olla ilman herkkuja kuin syödä niitä vain vähäsen. Sokerin makuun päästyäni aivoissa jotenkin sumenee ja kaikki ruokaan kohdistuvat estot katoavat äkisti jonnekin. Uhkasin edellisessä postauksessa aloittaa jouluun kestävän karkkilakon. Nyt kun olen meuhkannut siitä julkisesti, en voi enää ottaa sanojani takaisin, enkä varsinkaan kehtaa kusta sitä. Parempi totaalinen kieltäytyminen kuin totaalinen överi (ja juuri kun paino oli laskenut!!).

Kuten rivien välistä voi lukea, minun on todella vaikea antaa itselleni anteeksi jotain tällaista. En saa eilistä mielestäni, mahaa vääntää vieläkin ja turvottaa. Tuntuu siltä kuin olisin lihonut päivässä 10kg. Ei totta, mutta tunne on. Sitten jotain aivan muuta: Ulkona on hirveä loskasää. Kävin kävelemässä ja lahkeet oli palatessa polviin asti märät, samoin sukat ja kengät. Älkää siis menkö ulos.

Voin lopettaa milloin vain.


Karkkipäivä meni totaalisen överiksi - taas. Äärimmäisissä olosuhteissa on turvauduttava äärimmäisiin keinoihin. Ratkaisu: Herkkulakko jouluun asti. Ei katsota miten käy, vaan onnistutaan, vaikka vaan vaihtelun vuoksi. En usko että pystyn muuten antamaan itselleni anteeksi tätä päivää. Mahtava päivä muuten mutta syömisten osalta niin FAIL, että morjens.

Päätöksiä, päätöksiä.

Tein viime viikolla päätöksen että kävisin vaa'alla vain kerran viikossa. Punnituspäivä olisi joka viikon lauantaina, karkkipäiväni aamuna. Tänä aamuna minua odottikin siinä iloinen yllätys, sillä lukema oli 48.5!! En uskonut heti ensimmäiseksi, meinasin että no patterithan tästä rakkineesta pitää vaihtaa. Astuin punnittavaksi toisen ja kolmannenkin kerran ja pakko se oli sitten uskoa. 45kg, täältä tullaan.

Nyt ei sitten yhtään huvittaisi enää syödä herkkuja vaikka kerrankin on "lupa". Syön kuitenkin, muuten hajoan seuraavan viikon aikana niin ettei mitään rajaa... mutta.. voisin syödä vain puolet tälle päivälle varatuista nameista ja säästää toisen puoliskon seuraavaan karkkipäivään. Brillianttia vai kuinka?

Ulkona alkoi juuri äsken sataa lunta. Jotenkin on sellainen melankolinen olo, painonlaskusta huolimatta. Ajattelin ottaa tänään rennosti, tehdä kaikkea kivaa ja olla huolehtimatta rästiin jääneistä töistä. Pää on tyhjää täynnä. Yritin nukkua pitkään mutta heräsin jo puoli yhdeksältä, nousin ylös, join kahvia, katsoin telkkua 1,5 minuuttia, ei mitään siellä, no pelasin aamupäivällä katamaria joku puol tuntia, kävin kävelyllä, tarkisin meilin... minulla ei ole aavistustakaan mitä tekisin seuraavaksi. Sen sijaan että olisin tekemässä jotain kivaa ja rentouttavaa, huomaan miettiväni kuumeisesti mikä sitten on sitä kivaa ja rentouttavaa.

Pahoitteluni. Oli ajatuksena kirjoittaa jostain järkevästä ja ajankohtaisesta, mutta sen sijaan tästä tulikin tällainen älyvapaa "päiväni banaanina"-postaus.

Joka päivä banaanipäivä.