Löhöloppiainen

I'm back!! Saavuimme eilen takaisin Helsinkiin kotiimme mieheni kanssa. Jouduimme taistelemaan polvenkorkuista luminietosta vastaan, että pääsimme etuovelle ja hieman joutui sitäkin kaivamaan. Lunta on tullut ihan älyttömästi! Arvatkaa kaksi kertaa omistammeko lapiota. Yritimme myöhemmin illalla päästä takapihallekin, mutta yritykseksi jäi. Suurin osa huonekasveistani on kuollut pystyyn, jääkaappi haisee kuolemalta, pihaharjankin rikoimme taistelussa lunta vastaan mutta kaikesta huolimatta - kiva olla kotona. Positiivista se, että tietokone ja telkkari on edelleen tallella (ei ole murtauduttu), eikä jääkaappi/pakastin ole hajonnut (odotin sitä oikeasti, minun säkälläni näin olisi ihan hyvin voinut käydä).

En edelleenkään ole oikein saanut itsestäni niskapersotetta syömisten suhteen, mutta tilanne paranee päivä päivältä. Onhan minulla koko vuosi aikaa laihduttaa. Mitä hitaammin, sen varmemmin, tämän olen oppinut kantapään kautta. Kyllä tässä on nyt ollut ihan muuta ajateltavaa ja murhettakin, että jos oikeasti itkisin joulu- ja uudenvuodenkilojani niin hajoaisin siihen. Kotiinpaluu oli mukava, mutta kyllä se oli vaikeaa katsoa makuuhuonetta jossa Nykäsen häkin paikalla oli tyhjä tila. Itkimme jälleen yhdessä mieheni kanssa sängynreunalla eilen illalla. Matto on täynnä Nykäsen karvoja, joka ikinen sängynpeiton kulma on purtu kauniimmaksi ja sängyn päällä lepäävästä Tiikeri-pehmolelusta on pesulappu syöty parempiin suihin. Nämä pienet muistot ovat samaan aikaan sekä raastavia että siunaavia. Todennäköisesti en tule vaihtamaan sängynpeittoa pitkään aikaan.

Myöhemmin päästimme kaksi muuta kaniamme tähän samaan huoneeseen, jossa Nykänen asui. Ei enää suljettuja ovia. Vanhasta tottumuksesta, however, vedän sen kuitenkin perässäni aina kiinni. Joka tapauksessa, nyt noita kahta ei enää saa ulos täältä. Tykkäävät tästä ihan mielettömästi. Pomppivat sängyllä, ravaavat sen alla, nakertavat pahvilaatikkoa ja lötsivät matolla kuin mitkäkin tyhjäntoimittajat. Etenkin nyt, kun tänään laitoimme vessa- ja heinälaatikon huoneen yhteen nurkkaan, lienee turha odottaa että ne omatoimisesti pompottelisivat tiensä takaisin olohuoneeseen. Saas nähä.


Tämä päivä meni vähän niin kuin löhöillessäkin, tosin vasta illasta. Olen pessyt koneellisen pyykkiä (sitähän riittää), käynyt kävelemässä 40min. kun haimme postin ärrältä (teimme postinjakelun keskeytyksen reissumme ajaksi), purkanut laukut ja kassit, pessyt kanien kuljetuskopan, puistellut kaksi mattoa, tiskannut, kutonut kaulaliinaa, heittänyt tavaroita varastoon ja sieltä pois. Tämän kaiken jälkeen tunnen itseni laiskaksi, ja vähän syylliseksi siitä että en ole kävellyt 2-3 tuntia, tehnyt lihaskuntoja, tehnyt vielä jotain enemmän... no tein minä persoonallisuustestin, jonka mukaan olen ulospäinsuuntautunut neurootikko. Great.

Lisäksi söin aamulla enemmän kuin laki sallii, 2,5 dl Pirkan omena-päärynäjugurttia fitness-jugurttimurojen kanssa (äiti heitti minulle paketin mukaan viimeksi siellä käydessäni) ja ruissämpylän (2 puolikasta) juustolla ja salaatilla. Madness, ottaen huomioon että yleensä olen joko skipannut aamupalan/ syönyt hedelmän/ parhaimmassa tapauksessa vetänyt yhden annoksen tattaripuuroa mustikoilla. Ja päivällä kahvin kanssa mustikkamunkki o_____O. Ja vielä illalla aivan järjetön annos spagettia poronkäristyksen kanssa. Ja keksi. Napa ratkee 1, 2, 3...


Ai niin. Soitin vielä illalla ystävälleni, jonka kautta Nykänen oikeastaan meille tuli (kasvattaja on hänen ystävänsä). Ajattelin, että olisin jo tarpeeksi vahva että voisin kertoa hänelle Nykäsestä ilman tunteenpurkauksia mutta paskat. Siinä vaiheessa kun juttu siirtyi Nykäseen, kaikki sanat takertuivat kurkkuuni ja katosivat itkun tieltä. En tiennyt enää mitä sanoa, miten kertoa. Pystyin vain takeltelemaan nyyhkyttäen että "Nykänen ei enää ole kanssamme". Sain minä sitten kerrottua mitä oli käynyt ja muuta mutta... yllätyin itsekin. Että miten vaikea siitä on puhua, tai kertoa. Kyyneleet puskee läpi nytkin, tätä kirjoittaessa. Miten voikin kani olla näin rakas. Hajottaa, tämä alituinen tunteilu.

Huomenna pitää alkaa katsella koulujuttuja, kursseille ilmoittautumisia ja muita, ja katsoa mitä minun on tammikuun aikana kerettävä. Toisaalta se tuntuu vapauttavalta saada ajatukset johonkin muuhun, toisaalta väsyttää ja ahdistaa. Menen myös mieheni, J:n kanssa ostamaan sen hemmetin lumilapion, ja silmälasit hänelle. Tuo jälkimmäinen on semmoinen juttu, mikä olisi pitänyt saada aikaiseksi jo kuukausia ellei vuosia sitten :D. Imuroin jos jaksan. Meen lenkille jos ei oo liian kylmä. Pyyhin pölyt jos viitsin. Ja nyt meen saunaan.

Ps. Piti riemuita julkisesti tästä jo aikaisemmin, mutta parempi myöhään kuin ei milloinkaan. Uudet lukijat, tervetuloa!

Tääl on kylmä.

Meinasin, että lähtisin pitkälle sunnuntaikävelylle mutta paskat, lämpömittarin näyttäessä -19C minun on harkittava asiaa vielä järjen kanssa. Täällä on uskomattoman hiljaista ja kaunista, hirveästi lunta ja kylmä kuin mikä (siis ulkona).

Kävin eilen illalla pienellä kävelyllä mieheni kanssa, puhuimme jälleen suhtautumisestani ruokaan ja itseeni. Mieheni tuli siihen tulokseen, että minun pitäisi hankkia ammattiapua, että olen sairas. Sovimme, että harkitsen jotain keskusteluryhmässä käymistä tai jotain, missä alkaisin käydä kun palaamme parin viikon päästä kotiin. Minulle jäi vähän ristiriitainen olo tuosta keskustelusta, enkä ole vieläkään varma olisiko minun pitänyt avata suutani niin paljon. Toisaalta, tahdon hänen tietävän missä mennään, ja että pystymme puhumaan toisillemme aivan kaikesta. Ei salaisuuksia. Minä olen osa häntä, ja hän minua. Jos minulla ei ole kaikki hyvin, ei ole silloin hänelläkään. Teen kuulemma palveluksen hänelle tekemällä palveluksen itselleni ja hankkimalla apua (niin kornilta kuin se kuulostaakin, mutta tiedän että hän tarkoitti sitä hyvällä tavalla). Minun tuskani on hänenkin tuskansa.

En ole pitkään aikaan ottanut niin rennosti kuin täällä, jos nyt ei puhuta syömisvammailusta. Onhan minulla noita paperihommia matkassa, mutta laukun pohjalle ovat jääneet. Sen sijaan olen vain lojunut sohvalla, lukenut sarjakuvia, leikkinyt kanien kanssa, katsonut töllöä, aina välillä piipahtanut ulkona, käynyt joka ilta saunassa (tekee niin hyvää iholle!). Mieheni perhe on todella ystävällistä porukkaa, ihania ihmisiä kaikki tyynni. Nämä pohjoisen tyypit tuntuvat kaikki olevan jotenkin samanlaista sakkia, sellaisia lämpöisiä, rehtejä ja hullun ahkeria. Kahvia keitetään ainakin 3 pannua päivässä, joten tästä ei meno parane. Jääkööt paperihommat vielä laukkuun. Palaan lukemaan sarjakuvia ja vetämään neljännen kupin kahvia.

Doing good so far...

Eilinen WIN-päivä katkaisi FAIL-viikkoni. Syömiset 268kcal, liikunta 622. En tajua mistä se kaikki energia tuli (no mistäköhän, syönyt kuin pieni sika), mutta kyllä teki gutaa. I'm on fire!!! Olen niin motivoitunut räkäisemään tällaisen loppukirin ennen joulua ettei mitään rotia. I feel the control, I smell the success. Tästä päivästä tulee jo vähän vaikeampi, sillä väsymys hieroo olkapäitäni ja tunnen kuinka energia valuu karkuun kehostani. Mutta eilinen oli ihana. Olen varma että jaksan ahkeroida tänäänkin kun muistelenkin vain eilistä. Pyöräilin kouluun ja takaisin, ja sitten tein aivan superpitkän kävelylenkin. Nappikuulokkeet korvilla ja volumet kaakossa, talsin vain kilometri toisensa jälkeen eteenpäin pimeässä. Kerrassaan upeaa. Iltapalaksi sitten tattaripuuroa ja mustikoita.

Lisäksi mieheni yllätti minut ihan totaalisesti. Ihmettelin, kun otin postin mukaan siinä lenkiltä palatessa että mitä ihmettä se on tilannut, kun mainoslehtisten välissä oli Discshopin pahvikuori. Mussukka oli tilannut meille yhteisen joululahjan, eli Criminal Mindsin 3. kauden!!! JEEE!!! Ollaan niin koukussa tuohon sarjaan. Se on sellainen toiminta/jännitys//trilleri jossa joukko FBI:n profiloijia ottaa kiinni sarjamurhaajia :3 Käsikirjoitus ja henkilöhahmot ovat aivan loistavia, suosittelen. Katsoimme ensimmäisen jakson, ja teimme sopimuksen että säästämme loput ensi viikon alkuun kun minulla on viimeinen koulupäivä ja joululomani alkaa. Yritän ennen sitä saada kaikki hommelit valmiiksi ja tsempata liikunnan ja syömisten kanssa. Tämä on tällainen superhyperviikko, jolla ansaitaan sitten makea joulu. Tahdon nauttia joulusta. En halua laihduttaa silloin. Joku raja kyllä, mutta en halua ressiä. Nyt kun painan täysillä niin voin antaa itselleni luvan nauttia joulusta sen jälkeen. Kieroa. Itsensä huijaamisesta voisi kirjoittaa kokonaisen kirjan.

Ja vieläkin on asiaa. Menen jälleen ensi viikonlopuksi äitini asunnolle vahtimaan koiraa. Äiti tulee konferenssista sitten sunnuntaina. Perjantaina kuitenkin näen isäni. Viime kerrasta on varmaan kaksi tai kolme kuukautta, en muista. Minua jännittää. Isä on aina ollut jokseenkin etäinen henkilö elämässäni. Hän ei ollut luonani, kun olisin tarvinnut häntä. Hän oli aina juomassa. Vanhempieni ero 7 vuotta sitten... vaikka haluan sanoa, ettei se vaikuttanut minuun mitenkään niin kyllä se vaikutti. Minun on ollut todella vaikea antaa anteeksi isälleni. En tiedä olenko vieläkään pystynyt siihen kokonaan, vaikka haluankin. Tiedän, että se on vaan sairasta, mutta tavallaan, koska minusta tuntuu ettei isäni huomioinut minua tarpeeksi kun olin nuorempi, yritän nyt saada sitä huomiota häneltä tällä syömisvammailullani, puoliksi tiedostan sen. "Katso minua, huomaa minut!!" "Sanon että kaikki on hyvin, en tarvitse apua, mutta näethän ettei kaikki ole hyvin" .... "näethän?"

Äääää...

Viikonloppu meni läskiks. Pipareita. Leipää. Enkelisuklaata. Hedelmäkarkkeja. Lisää enkelisuklaata ja leipää. Hedelmäkarkit loppuun. Leipää, leipää ja leipää. Muroja, jogurttia ja banaania, tajuton määrä. Olen syönyt kaapeista kaiken, kompensoidakseni himoani suklaakakkua kohtaan. Ja sitten vedän vielä senkin.

FAIL.

You make me happy!

Kiireistäni huolimatta haluan tehdä postauksen sillä ta-ta-radaa, 10 lukijaa!!! Olen niin iloinen teistä kaikista, aloittaessani blogin kirjoittamisen olin ihan satavarma ettei kukaan jaksaisi jäädä seuraamaan sekavia jorinoitani. Toivottavasti pysytte kyydissä ja annatte anteeksi kiireeni. Pyrin kuitenkin päivittämään kuulumisiani päivittäin.

No miten se on mennyt? Mikä pettymys, olen syönyt ihan hirveästi. Päivittäiset kalorit huitelevat tonnin puolelta sun toiselta, mikä on vaan liikaa. Tänään kakku kirsikkani päällä oli strateginen virhelyönti kaupassa: minun ei pitänyt edes vilkaista jugurttiosaston suuntaan, mutta mitä ihmettä, jalkani töpöttivät sinne kuin itsestään. Supertarjous!! Litra banaanijugurttia, vain 0.20€!! Miten voi inhimillinen pieni (<-- no pituuden puolesta) ihminen vastustaa tuota? No ei voikkaan, siinähän se juju piileekin. Piti sitten vetää sitä jugurttia ainakin puoli litraa, kun ei muka tullut jo täyteen jauhelihamakaronimössöstä.. I so hate myself. Vielä aamulla olin niin inspiksissä että nyt saa kilot kyytiä, en luovuta, teen mitä vain ja niin just... *hakkaa päätä seinään* Oispa jossakin itsekontrolli tarjouksessa.

Ainoa, mikä estää minua hyppäämästä ikkunasta ulos (tämä olisi aavistuksen verran parempi vertaus jos asuisin kerrostalossa, mutku en), on se että peruskulutuksen ja hyötyliikunnan lisäksi olen urheillut tänään 700-800kcalorin edestä. Tällä ja järjettömällä nälälläni siis saattoi olla jonkin näköinen yhteys. Mut joo, ei asia parane minnekään vaikka kuinka rypisin itsesäälissä (se vain kuuluu asiaan). Armoa tuntematta jatkan kiirelistani läpikäymistä ja yritän hartaasti ansaita olemassaoloni. Tahdon saada nämä paperihommat kuntoon, jotta voin toden teolla keskittyä jälleen koomailemaan. Eteenpäin, sano mummo lumessa.

Eksyksissä.

Rikoin tänään sääntöäni käydä vain kerran viikossa vaa'alla. Alkuviikon syömiset kummittelivat sen verran mielessä että en voinut vastustaa kiusausta kurkata miten paljon olin lihonut. Jännittävää. Vaaka näytti täsmälleen samaa kuin viime lauantainakin, 48.7kg. Olin samaan aikaan todella huojentunut ettei se ollut noussut, mutta samalla myös pettynyt etten ole laihtunutkaan. Eli paino edelleen puolentoista viikon aikana +200g. Mikä ihme tässä taas mättää? Alan pikkuhiljaa uskoa, ettei minun ole mahdollista laihtua enempää. Että tämä on se raja.

Päivän syömiset teki jonkun 498kcal. Satsuma, kuppi kahvia, purkka, puuroriisiä 2,5dl ja n. 70g jauhelihaa johon oli pilkottu vähän lanttua ja herkkusieniä. Minua palelee, minun on vieläkin nälkä, harmittaa etten liikkunut vielä enemmän tänään (nyt 405kcalorin edestä pyöräilyä, kävelyä, hyppyjä + jumppaa), mutta juuri ja juuri siedän itseäni.

Tämä on kauheaa. Kävellessäni takaisin kaupasta, mietin milloin kadotin elämäni. Tajusin, että vain harvoin nautin mistään tekemisestäni, kaikki on suorittamista: Piirtäminen, liikunta, koulunkäynti ja oikeastaan aivan kaikki mitä teen. Valehtelematta voin kertoa pyöritteleväni ruokaa mielessäni aivan koko ajan: Miten paljon missäkin on kaloreita, mitä saan syödä, mitä en saa, mitä syön huomenna, miten jaksaisin paremmin ilman että söisin. Muistan, että olen joskus osannut nauttia syömisestä, että sitä vaan söi syömisen riemusta eikä ajatellut ravintosisältöä ja kaloreita, ei ajatellut painoaan. Että sai syödä ilman syyllisyyttä.


Miksi en kelpaa itselleni tällaisena? Vihaan tätä, mutta samalla se antaa minulle jonkinnäköisen ulospääsyn... enkä osaa kääntyä pois tältä tieltä.

I feel FAIL.

Liikunta -604kcal. Syömiset... yli 1500kcal (iltaruokana siis ranskiksia ja lihapullia). Alle peruskulutuksen jää, mutta henkinen pahoinvointi on mitä valtavin. On niin oksettava olo, inhotan itseäni ja nimeän täten itseni Luuserifantiksi.

Get up and shine!

Minulla oli mitä suurimpia vaikeuksia nousta ylös sängystä aamulla. En muista, koska se olisi viimeksi ollut niin vaikeaa. Onnistuin kuitenkin viimein, tosin puolen tunnin viiveellä. Posotin fillarilla hirveää kyytiä kouluun jossa oltiin päädytty todella fantastiseen ratkaisuun päivän agendasta: Koska tänään on atk-kurssin viimeinen päivä, ja koska porukkaa on ollut niin paljon sairaana, niin eipä lyödäkään enää uutta harjoitusta tiskiin vaan tehdään ne vanhat loppuun. Saatte arvata yhden kerran kuka oli jo tehnyt kaikki harjoitukset, ajallaan. Jumitin sitten koneella ruokatuntiin asti ja lähdin kotiin.

Siivosin kaappeja. Yritin etsiä turhaa tavaraa minkä voisi myydä, ja saisi rahaa joululahjoihin. Tai sitten jos löytyisi ihan jotain lahjaksi kelpaavaa. En löytänyt yhtään mitään, mutta tulipahan hyllyt järjesteltyä. Poljin tanssimattoani taas tunnin (ei se ole yhtään niin kivaa yksin kuin seurassa), sain tarpeekseni ja vedin päälle vielä pikku jumpan + venytykset. Liikuntapuoli siis tästä päivästä kunnossa. Mitä tulee syömispuoleen niin... olen viimeiset kolme päivää vetänyt yli 1200kcaloria. Tunnen itseni turvonneeksi, ahdistuneeksi ja minua pelottaa että olen vain lihonut. Pakokauhu nuolee niskaani ja huomaan, ettei tämä ollutkaan niin helppoa kuin olin kuvitellut.

Orja.

Voin lopettaa milloin vain.


Karkkipäivä meni totaalisen överiksi - taas. Äärimmäisissä olosuhteissa on turvauduttava äärimmäisiin keinoihin. Ratkaisu: Herkkulakko jouluun asti. Ei katsota miten käy, vaan onnistutaan, vaikka vaan vaihtelun vuoksi. En usko että pystyn muuten antamaan itselleni anteeksi tätä päivää. Mahtava päivä muuten mutta syömisten osalta niin FAIL, että morjens.