Uusi vuosi, uusi alku.

Niin se vuosi vaihtui, lautapelejä pelatessa ja yhteiseloa viettäessä. Tahdon, että tämä vuosi toisi tullessaan jotain aiempaa parempaa. Viime päivät ovat menneet itseäni kasaillessa. Ajattelin, että olisin jotenkin sujut Nykäsen poislähdön kanssa siinä vaiheessa kun äkilliset itkukohtaukset vähenivät, mutta tajusin parin illan päästä harrastavani jälleen surusyömistä. Ei auta kuin ottaa itseään niskasta kiinni ja käsitellä suru jollain muulla tapaa. En sitten vielä tiedä millä...

Uudenvuoden lupauksiakin olen tehnyt. Ensisijaisesti olen luvannut itselleni, että yrittäisin kovemmin. Aion lopettaa tupakoinnin, pitää mahdolliset herkuttelut karkkipäivässäni, tehdä tietyn lihaskunto-ohjelman päivittäin ja koko vuoden aikana saattaa loppuun ne monen monet kesken jääneet projektit, eli aikaansaada rukseja "To do"-listaani.

Olotilani on samaan aikaan sekä toiveikas, että alakuloinen. Aina hetkittäin tulee tyhjä olo, ihan niin kuin minusta ei olisi jäljellä muuta kuin kuori. Tämä tunnetila on kuitenkin toistaiseksi ollut ohimenevä, ja päiviini on mahtunut itkun lisäksi myös naurua. Mieheni teki juustokakkua toissailtana. Huomasi siinä puolen yön aikaan ettei ole liivatetta. Vailla järjen hiventä lähdimme sitten keskellä yötä kävelemään mieheni siskon asunnolle (n. 5min. kävelymatkan päässä) tätä liivatetta hakemaan. Oli jo nukkumassa. Kävi kyllä mielessä soittaakin, mutta anoppi oli sitä mieltä että "eikä mitä, sen kun menette avaimella sisään ja puhutte koiralle ettei se hermostu". No mentiin sitten avaimilla. Ei löydetty valokatkaisijaa. Koira tuli vastaan tunnistaessaan tutun hajun. Täti lähti sängystä perään, ajatellen että nyt se koira meni käytävään oksentamaan, tajuaa pimeässä että eteisessä seisoo joku.

No säikähtihän se, eikä syyttä :D. Olisin itse varmaan ollut ihan raivona jos tämä olisi tapahtunut omalle kohdalle, ja jo matkaan lähtiessä oli tajuttoman rikollinen olo. Mutta joo, naurettua tuli ja liivate tuotiin kädet täristen keittiöstä. Mietin myös mahdollisuutta, että mitä jos koira ei olisikaan tunnistanut meitä pimeässä. Olisi se ollut näky kun mieheni sisko olisi löytänyt veljensä keittiöstä keskellä yötä liivatepurkki kädessä ja koira housun puntissa kiinni.


Eilen illalla mieheni vei minut kelkkailemaan. Olen aikaisemmin ollut vain moottoripyörän kyydissä, tämä oli myös hauskaa. Ei tämä vanha moottorikelkka mennyt kuin 40km/t, mutta ei se haitannut, pimeässä metsässä. Oli kivaa. Rakettejakin näkyi välillä kylältä päin. Kyllä tästä vielä hyvä vuosi tehdään.

Tääl on kylmä.

Meinasin, että lähtisin pitkälle sunnuntaikävelylle mutta paskat, lämpömittarin näyttäessä -19C minun on harkittava asiaa vielä järjen kanssa. Täällä on uskomattoman hiljaista ja kaunista, hirveästi lunta ja kylmä kuin mikä (siis ulkona).

Kävin eilen illalla pienellä kävelyllä mieheni kanssa, puhuimme jälleen suhtautumisestani ruokaan ja itseeni. Mieheni tuli siihen tulokseen, että minun pitäisi hankkia ammattiapua, että olen sairas. Sovimme, että harkitsen jotain keskusteluryhmässä käymistä tai jotain, missä alkaisin käydä kun palaamme parin viikon päästä kotiin. Minulle jäi vähän ristiriitainen olo tuosta keskustelusta, enkä ole vieläkään varma olisiko minun pitänyt avata suutani niin paljon. Toisaalta, tahdon hänen tietävän missä mennään, ja että pystymme puhumaan toisillemme aivan kaikesta. Ei salaisuuksia. Minä olen osa häntä, ja hän minua. Jos minulla ei ole kaikki hyvin, ei ole silloin hänelläkään. Teen kuulemma palveluksen hänelle tekemällä palveluksen itselleni ja hankkimalla apua (niin kornilta kuin se kuulostaakin, mutta tiedän että hän tarkoitti sitä hyvällä tavalla). Minun tuskani on hänenkin tuskansa.

En ole pitkään aikaan ottanut niin rennosti kuin täällä, jos nyt ei puhuta syömisvammailusta. Onhan minulla noita paperihommia matkassa, mutta laukun pohjalle ovat jääneet. Sen sijaan olen vain lojunut sohvalla, lukenut sarjakuvia, leikkinyt kanien kanssa, katsonut töllöä, aina välillä piipahtanut ulkona, käynyt joka ilta saunassa (tekee niin hyvää iholle!). Mieheni perhe on todella ystävällistä porukkaa, ihania ihmisiä kaikki tyynni. Nämä pohjoisen tyypit tuntuvat kaikki olevan jotenkin samanlaista sakkia, sellaisia lämpöisiä, rehtejä ja hullun ahkeria. Kahvia keitetään ainakin 3 pannua päivässä, joten tästä ei meno parane. Jääkööt paperihommat vielä laukkuun. Palaan lukemaan sarjakuvia ja vetämään neljännen kupin kahvia.

Äygh.

Eilinen aamupaino oli 47.5kg, eli +600g viime perjantaista. Ei syytä paniikkiin, niin kauan kunhan se ei vaan tuosta nouse. Nyt on perhevierailut tehty ja juustokakut syöty ja voin vihdoinkin huokaista helpotuksesta ja palata ns. arkeeni. Yritän olla herkuttelematta ennen jouluaattoa, onhan siihen enää tasan viikko :). Tämä päivä on käynnistynyt kahvilla, ja minulla on jääkaapissa ananas odottamassa (syön aina hedelmäni jääkaappikylminä). Olen kuullut aivan mielettömästi ananaksen hyötyvaikutuksista, ja minua harmittaa etten ole vain aikaisemmin saanut syödyksi sitä niin paljon kuin olisin voinut, sillä hyötyominaisuuksiensa lisäksi tuore ananas on äärettömän herkullista. Ananaksen sanotaan mm.

-hoitavan vatsavaivoja, lihaskipuja, limaista yskää sekä tulehduksia (ks. alempana bromelaiini).
-se sisältää runsaasti C-vitamiinia, B1-vitamiinia, kuitua ja mangaania, flavonoideja sekä hieman joitakin muita B-ryhmän vitamiineja ja hivenaineita.
-Edistävän ruoansulatusta ja nesteen poistumista elimistöstä.
-Sisältää myös bromelaiinia, jolla on tulehdusta estäviä vaikutuksia ja näin ollen se tarjoaisi apua esim. iho-ongelmiin.


Otsani on suoraan sanottuna räjähtänyt. Ilmiötä voisi nimittää "suklaakakun kostoksi". Minulla on aina ollut herkkä iho, enkä lainkaan liioittele väittäessäni että kaikki syömäni näkyy automaattisesti ihoni kunnossa. Eniten damagea aiheuttavat sokeri, hiilihydraatit, lisä- ja säilöntäaineet. Kaiken järjen ja logiikan mukaan minun tulisi välttää näitä edellämainittuja. Yritän toki, mutta harmikseni satun olemaan suuri sokerin, hiilihydraattien ja keinotekoisten aineiden ystävä... :D No, voitto se on pienikin voitto, eli jokainen syömättä jätetty suklaapala on aina askel eteenpäin.

Ulkona on ihana ilma. Vaikuttaa siltä, ettei tänään ole niin kova pakkanenkaan kuin eilen, joten suunnittelen pitkää kävelylenkkiä kauppakeskukseen ja takaisin. Sain eilen isältä 30,- joululahjaksi O_____o. Minulle se on huikea summa. Ihan ykkösenä ostoslistallani on puuteri ja hyvä kosteusvoide kasvoille. Toivottavasti rahat riittävät molempiin. Hey btw, sain eilen taas kuningasidean kuinka huijata itseään: Aina kun tekee mieli sortua syömään jotakin, mitä se nyt sitten onkaan, niin ensin täytyy juoda 1,5 litraa vettä. Todennäköisesti tämän jälkeen ei tee enää edes mieli syödä, tai ainakin vatsa on niin täysi ettei tule syötyä niin paljon. Plus, vedenjuonti on vaan terveellistä (on sillekin olemassa joku raja, mutta itse ainakin olen juonut aivan liian vähän viime päivinä: olen kitannut kahvia puolet enemmän kuin vettä). Tämä vesiteoria pitää testata.

Ylihuomenna lähdemme mieheni perheen luokse pohjoiseen, eli 10 tunnin automatka tiedossa kolmen kanin kanssa. Nice o/. Tulen varmasti päivittämään blogia siellä ollessani myös, joskaan en ihan joka päivä. Upeaa joulun odotusta kaikille, otetaan talvipäivistä kaikki riemu irti.

Joo'o.

Se siitä viikonlopusta sitten. Mistäköhän aloittaisi... varmaankin siitä, että olen varmaan lihonut tuplasti sen, mitä onnistuin edellisellä viikolla pudottamaan. Läskiksi meni, taas. Se on aina kun menee kotona käymään. Lähdetäänpä kuitenkin liikenteeseen perjaintaista.

Eli, tapasin isäni. Se tapaaminen meni kait ihan hyvin, emme taaskaan puhuneet mitään arkisia kummempia, mitä nyt selvisi että myös isäni on ollut masentunut viime aikoina. Tuntui kuitenkin piristyvän käynnistäni ja riemukseni kahteen otteeseen totesi "voi kauhee sä oot laiha". Olin iloinen siitä, että hän huomasi, mutta jotenkin minulle silti jäi tyhjä olo visiitin jälkeen, henkisesti. Fyysisesti olin täynnä riisipiirakoita, leipää ja pipareita ja isä antoi vielä hirveän läjän ruokaa mukaan, sen sijaan että olisi lykännyt jonkin näköisen setelin kouraan, niin kuin yleensä. Se oli ehkä pienoinen pettymys, mutta olkoot.

Äiti tulikin kotiin jo lauantaina. Tämä tarkoitti suklaakakkua, lisää pipareita ja yrttivoipatonkia. Olisin voinut ampua itseni illan päätteeksi. Konferenssi oli kuitenkin mennyt hyvin, ja äidilleni oli sattunut erinäisiä juttuja minkä vuoksi hän oli hyvin onnellinen. Tämä teki myös minut hirvittävän onnelliseksi, sillä mikään ei ole saanut minua tuntemaan oloani niin riittämättömäksi ja onnettomaksi kuin se, että äidilläni on ollut niin vaikeaa ja että hän on surullinen. Olen vieläkin todella iloinen siitä, että hän on päivän mittaan nauranut enemmän kuin itkenyt. Ja joo, äitikin huomasi kilojen tippuneen:

"kauhee et sä oot laihtun, ootko sä ihan normaalipainoinen?"
"joo, oon, ihan normaali" O__________o
"ootko ihan varmasti???"
"joo"
"ootko tarkistanu, käynyt lääkärissä tai jossain"
"joo oon, normaali oon"

Joo joo joo. Ja tämä päivä... aamu ja aamupäivä jaksettiin hienosti kahvin voimin. Sitten alkoi menkat, sattui ja nälkä palasi ja voi vitsi... minkä takia sitä suklaakakkua oli pakko syödä niin paljon taas??? Ja leipää, ja pipareita... äääääää. Fail fail fail fail fail. Luojan kiitos pääsin jo kotiin. On niin totaalisen turvonnut ja ruma olo ettei mitään järkeä, vihaan tätä. Varmasti olen normaalipainoinen, taas. Päivän paras on se, että äiti ompeli meitille verhot keittiöön ja makkariin ennen kuin heitti mut takaisin Helsinkiin. Ette arvaa miten olen odottanut niitä verhoja, muutosta asti (eli elokuusta) olen pitänyt pyyhettä makuuhuoneen ikkunassa (sarjassamme "kuinka tehdä lähtemätön ensivaikutelma naapureihisi"). Olen niin onnellinen. Silitin ja ripustin ne miehen kanssa ikkunaan heti kun pääsin perille. Jo lähti pyyhe.


What can I do? Jatkaa ensi viikonkin kuin edellisen viikon. Syödä niin vähän kuin mahdollista ja liikkua niin paljon kuin mahdollista. Ei tuu olee helppoa. Jääkaapissa hyytyy mansikkavanilja-juustokakku joululomani kunniaksi ja pitäisi käydä joulukahvit juomassa sekä äidin, että isän luona ennen kuin lähdemme pohjoiseen ensi lauantaina miehen kanssa. Setäkin pitäisi pyytää kylään. Voi Luoja... hajottaa niin kympillä. Ei muuten, mutta kun tuntuu että kaikki painon pudotuksen eteen näkemäni vaiva tuntuu valuvan pullasormien välistä hukkaan... nyt kun aloin miettimään asiaa tarkemmin, tuntuu että mahikseni laihtua ensi viikolla (tai edes rankata paino takaisin 47:n paremmalle puolen) on täysi nolla.

Ahdistaa. Onko minulla mahkuja selviytyä? You tell me.

T niin kuin torstai.

Tunnit matelevat eteenpäin. Istun tietokoneluokassa ja odotan kotiinpääsyä kuin hullu puuroa. Ei, että päivä päättyisi ennen kolmea. En ole tänään syönyt vielä mitään, juonut vain kupin kahvia aamulla. Ei ole edes paha nälkä, palelee vain. On vähän morkkis, että menin syömään leipää. Se on oikeasti sellaista tavaraa, mistä pitäisi pysyä kaukana, kun ei yksi pala kuitenkaan koskaan riitä. Menemme tänään iltapäivästä ostamaan joululahjoja mieheni kanssa. Koska budjetti ei ole mikään järjetön (lue=olematon), päädyimme ratkaisuun käväistä Halvan tehtaanmyymälässä (sain postissa sellaisen -15% alekupongin sinne). Tiedän, että suklaan ja makeisten ostaminen on vähän lame, mutta uskon, että parempi se kuin ei mitään, ja tehtaanmyymälän valikoimassa luulisi olevan jotain vähän erikoisempaa, sen lisäksi että tavara on taatusti tuoretta. Koitan sitten vain kääriä lahjat oikein extrakauniisiin paketteihin :D

Lähden taas huomenna koiravahdiksi äitini asunnolle. Kirjoitin aikaisemmin, että tapaan isäni huomenna. Jännittää. En tiedä miten päin olisin, tuntemukseni tätä tapaamista kohtaan ovat vähintäänkin sekavat, mutta yritän parhaani mukaan yritän olla stressaamatta asiasta. Tein joulukuun alkupuolella lupauksen itselleni, että koettaisin olla murehtimatta turhia. Se on hyvä lupaus, ottaen huomioon miten helposti stressaannun, ja miten paljon stressi vaikuttaa minuun. Anyway, tulen takaisin sunnuntai-iltana tai -yönä. Yritän viikonloppuna saada jotakin aikaiseksi, eli liikkua ja syödä mahdollisimman vähän + pitää koiralle seuraa + saada vielä prioritylistani viimeisiä hommia tehtyä. Joku alle kymmenen kohtaa jäljellä.

On tosi kummallinen olotila. Tietäessäni (en katsonut vaakaa, joten parempi termi olisi ehkä "olettaessani") painavani alle 48, tunnen itseni jotenkin tyyneksi. On sellainen rauhallinen olo, että kelpaan itselleni näin. Ehkä jollakin sorttia tiedostan että en ole oikeasti lihava. Parantamisen varaa on, mutta että en ole lihava. Minulla on hiljaisen hyvä olla, mutta samalla tunnen myös surua. En tiedä miksi. Kenties siksi, etten tiedä miten pitkään hyvää oloa kestää.

No joo.

Tänään olen syönyt sitten enempi. Iltaruoaksi oli itsetehtyjä lohkoperunoita ja jotain naudanpaistia. Ei loppujen lopuksi ihan älytön paha jos olisi jäänyt siihen, mutta pitihän sitä miehen ostamaa auringonkukkaleipää mussuttaa samalla kun töllöä katsoi :3. Ja satsuma. Päivän syömiset 918kcal, ja liikunnalla kulutettu 720kcal (kävelylenkki vähän venähti, aamulla pyöräilin kouluun ja takas), joten jos nuo miinustaa toisistaan niin ei se nyt niin hirmuista ole, eihän? Sanokaa pliis joku että ei. Jotenkin en jaksaisi pahoittaa mieltäni noista syömisistä, sillä onhan se paljon, mutta paljon on askellettukin, ja siihen vielä päälle peruskulutus ja hyötyliikunta...

Olen tyytyväinen painonlaskuun. Aina kun paino jää junnaamaan pidemmäksi aikaa, minuun iskee hirvittävä pelko että nyt se raja on tullut vastaan, tästä ei enää alaspäin mennä. Oli huojentavaa huomata, että suunta on yhä alaspäin, ja että suklaakakku on nyt todellakin eliminoitu vyötäröltä. Tosin en sitten tiedä tästä eteenpäin kun alkaa joulun vietto ensi viikosta. Kierrämme ensin täällä Etelä-Suomessa minun sukulaiset läpi, ja sitten lähdemme pohjoiseen mieheni perheen luo, ei nyt tulevana viikonloppuna, mutta sitä seuraavana.

Hörpin tässä keltaista luomuteetä. Maistuu vähän vihreälle teelle, muttei sinne päinkään. Onko kukaan muu maistanut tätä koskaan?

Doing good so far...

Eilinen WIN-päivä katkaisi FAIL-viikkoni. Syömiset 268kcal, liikunta 622. En tajua mistä se kaikki energia tuli (no mistäköhän, syönyt kuin pieni sika), mutta kyllä teki gutaa. I'm on fire!!! Olen niin motivoitunut räkäisemään tällaisen loppukirin ennen joulua ettei mitään rotia. I feel the control, I smell the success. Tästä päivästä tulee jo vähän vaikeampi, sillä väsymys hieroo olkapäitäni ja tunnen kuinka energia valuu karkuun kehostani. Mutta eilinen oli ihana. Olen varma että jaksan ahkeroida tänäänkin kun muistelenkin vain eilistä. Pyöräilin kouluun ja takaisin, ja sitten tein aivan superpitkän kävelylenkin. Nappikuulokkeet korvilla ja volumet kaakossa, talsin vain kilometri toisensa jälkeen eteenpäin pimeässä. Kerrassaan upeaa. Iltapalaksi sitten tattaripuuroa ja mustikoita.

Lisäksi mieheni yllätti minut ihan totaalisesti. Ihmettelin, kun otin postin mukaan siinä lenkiltä palatessa että mitä ihmettä se on tilannut, kun mainoslehtisten välissä oli Discshopin pahvikuori. Mussukka oli tilannut meille yhteisen joululahjan, eli Criminal Mindsin 3. kauden!!! JEEE!!! Ollaan niin koukussa tuohon sarjaan. Se on sellainen toiminta/jännitys//trilleri jossa joukko FBI:n profiloijia ottaa kiinni sarjamurhaajia :3 Käsikirjoitus ja henkilöhahmot ovat aivan loistavia, suosittelen. Katsoimme ensimmäisen jakson, ja teimme sopimuksen että säästämme loput ensi viikon alkuun kun minulla on viimeinen koulupäivä ja joululomani alkaa. Yritän ennen sitä saada kaikki hommelit valmiiksi ja tsempata liikunnan ja syömisten kanssa. Tämä on tällainen superhyperviikko, jolla ansaitaan sitten makea joulu. Tahdon nauttia joulusta. En halua laihduttaa silloin. Joku raja kyllä, mutta en halua ressiä. Nyt kun painan täysillä niin voin antaa itselleni luvan nauttia joulusta sen jälkeen. Kieroa. Itsensä huijaamisesta voisi kirjoittaa kokonaisen kirjan.

Ja vieläkin on asiaa. Menen jälleen ensi viikonlopuksi äitini asunnolle vahtimaan koiraa. Äiti tulee konferenssista sitten sunnuntaina. Perjantaina kuitenkin näen isäni. Viime kerrasta on varmaan kaksi tai kolme kuukautta, en muista. Minua jännittää. Isä on aina ollut jokseenkin etäinen henkilö elämässäni. Hän ei ollut luonani, kun olisin tarvinnut häntä. Hän oli aina juomassa. Vanhempieni ero 7 vuotta sitten... vaikka haluan sanoa, ettei se vaikuttanut minuun mitenkään niin kyllä se vaikutti. Minun on ollut todella vaikea antaa anteeksi isälleni. En tiedä olenko vieläkään pystynyt siihen kokonaan, vaikka haluankin. Tiedän, että se on vaan sairasta, mutta tavallaan, koska minusta tuntuu ettei isäni huomioinut minua tarpeeksi kun olin nuorempi, yritän nyt saada sitä huomiota häneltä tällä syömisvammailullani, puoliksi tiedostan sen. "Katso minua, huomaa minut!!" "Sanon että kaikki on hyvin, en tarvitse apua, mutta näethän ettei kaikki ole hyvin" .... "näethän?"