Minä pystyn, minä voin.

Minä tulen onnistumaan. 44kg, minä sinut saavutan. Minun pitää vain liikkua, syödä järkevästi ja relata. Vaa'an tuijottaminen ei saa senttejä kaikkoamaan, liikunta kylläkin. Jokin järki tähän touhuun.

Väsyttää.

Peruskulutuksessa on pysytty. On liikuttukin, enempi ja vähempi. Väsyttää. Hirveästi kouluhommia. Huomenna on eka työpäivä ja minua jännittää ihan simona... tai pelottaa. En ole ihan varma. Hyvin epävarma kylläkin. Kaikesta. Että miten tästä eteenpäin. Pelkään, että syömisten karsiminen aiheuttaa säästöliekin ja että reiteni leviävät entisestään. Ja jos syön, niin ne leviävät sittenkin. Ruoka tekee minut hulluksi. Olisipa minulla kaikki aika maailmassa. Kaipaan tylsyyttä, sitä että ei tarvitsisi tehdä mitään. Tästä pääsemmekin siihen, mitä todella tarvitsee? Kuinka paljon on sellaista ylimääräistä painolastia mitä vain kerään harteilleni aikani tapoksi? Ei ihme etteivät ihmiset selviä elämästä hengissä.

No ni.

Onneks on huominen ja voi taas aloittaa alusta. Luulen, että elimistöni alkaa toipua nikotiinistopin aiheuttamasta shokista. Turhan monta tuhatta kaloria siihen shokin hoitoon menikin tämän viikon aikana, eli enemmän kuin laki sallii. Nyt olen kuitenkin taas tullut järkiini, ja huomenna lähtee lopputalven superkuuri käyntiin. Tavallaan uudestaan, mutta tuo tupakoinnin lopettaminen oli aivan pakko vaan hoitaa nyt, kun päätös siitä tehtiin jo joulun jälkeen miehen kanssa. Ei ollut helppoa, mutta olen vielä elossa. Nyt kun on nikotiiniriippuvuudesta päästy niin on aika panostaa ruokailu- ja liikuntatottumuksiin, eli pistää läskille lähtöpassit. Superkevätsiivous. Olen jopa motivoitunut.

Kuluneesta viikosta ihan yleensä ottaen ei ole paljon kerrottavaa. Suurimman osan aikaa vaan hajoilin, tupakoiden loppuessa. Itkin, söin, itkin lisää ja söin sitäkin enemmän, lintsasin koko loppuviikon koulusta ja näytti siltä kuin elämältä olisi lähtenyt pohja tyystin. Sitten masennuin ja ahdistuin vain entistä enemmän lintsaamisesta ja syömisestä ja kasaantuvista koulutöistä. Huomasin aikani kuluksi, että jopa mieheni kärsivällisyydellä on rajansa. Se, että syömisvammailuni ja itsetunto-ongelmani satuttavat häntä, saa minut vihaamaan itseäni entistä enemmän. En voi jatkaa näin. Mitkä ovat vaihtoehdot? Niitä on käsittääkseni kaksi. Joko myönnän itselleni rehellisesti, että minulla on ihan oikea ongelma enkä pääse tästä itse yli, ja haen apua, tai sitten muutun supersankariksi: Paiskin töitä valonnopeudella, juoksen läskini veks enkä syö niitä takaisin ja näin ollen olen tyytyväinen itseeni, en valita enkä väsy ja vedän itseni keväästä läpi kunnialla. Arvatkaa vaan kumpaan vaihtoehtoon päädyin. Armoahan ei tunnetusti anneta - ainakaan itselleen. En vain voi hyväksyä itseäni näin... ja vaikka kuinka mieheni yrittää minulle sanoa että olen kaunis, olen aina ollut eikä minun tarvitse tehdä mitään ansaitakseni hänen rakkauttaan, että riittää kun olen olemassa... se on uskomaton ajatus. Että kelpaisin näin. Maistelen tätä ajatusta päivittäin, mutten miellä sitä todeksi. Kuinka voisin?

Argh.

Jo yli vuorokausi ilman tupakkaa. Hajoan. En jaksa liikkua, kaikki voimani menevät nyt tähän lopettamiseen ja siihen, että hillitsen itseni syömästä. Laihdutus saa odottaa, minun pitää ensin päästä tästä myrkystä irti. Olen niin väsynyt... kirjoitan sitten taas, kun väsymys ja hajotus helpottaa.

Yksi murhe vähemmän.

Arvatkaa mitä? Sain kesätyöpaikan. Kävin tosiaan viime viikolla paikallisessa Seppälässä kysymässä sivumennen, olisiko heillä tarvetta osa-aikaisella ja/tai kesätyöntekijälle. Käynti kannatti sillä kyseisen puljun myymäläpäällikkö soitti tänään minulle ja kyseli milloin haluan tulla allekirjoittamaan työsopimuksen :D. Oi joi, olen niin onnellinen!! En tiedä vielä, miten rankaksi se tulee käydä töissä samaan aikaan opiskelun lomassa, aloitan 1-2 vuorolla viikossa, eli suhteellisen kevyt lasku takaisin työelämään. Minulla on sellainen kutina, ettei se kävisi liian rankaksi, Seppälä kuitenkin on yksi suurimpia lemppareitani, mitä tulee vaatekauppoihin. Ihan mahtava juttu. Minun ei tarvitse nyt huolehtia kesän vuokranmaksusta, kun en saa siltä ajalta opintotukea. Oi joi. Hyvä minä! Parempaa päivänpiristystä ei olisi voinut toivoa ikävän ja puisevan koulupäivän jälkeen.

Painonpudotus etenee. Vaa'alla en ole käynyt, mutta liikunnasta ei ole tingitty ja lauantaita (taas kerran) lukuunottamatta kalorit ovat pysyneet alle peruskulutuksen. En tiedä pitäisikö minun tänään jotenkin juhlistaa tätä uutta työpaikkaani O_____o. Uu, tekisi hirveästi mieli. Ei nyt mitään övereitä, mutta jotenkin. Ette usko, miten helpottunut olen... mutta toisaalta, tämä tarkoittaa että kouluhommien kanssa tulee oikeasti kiire. ... ... Ihan sama. En jaksa välittää juuri nyt. Teen mitä jaksan, ja se on siinä. Kakku kirsikan päälle vielä: Yritän lopettaa tupakoinnin. Viimeistä askia viedään. Että näin on minun helmikuuni startannut, vauhdikkaasti. Oi joi joi. Lujaa mennään. Ja uudet lukijat, lämpimästi tervetuloa! Vanhoille kiitos kun jaksatte vielä roikkua mukana.