Concealed dreams

No ni.

Onneks on huominen ja voi taas aloittaa alusta. Luulen, että elimistöni alkaa toipua nikotiinistopin aiheuttamasta shokista. Turhan monta tuhatta kaloria siihen shokin hoitoon menikin tämän viikon aikana, eli enemmän kuin laki sallii. Nyt olen kuitenkin taas tullut järkiini, ja huomenna lähtee lopputalven superkuuri käyntiin. Tavallaan uudestaan, mutta tuo tupakoinnin lopettaminen oli aivan pakko vaan hoitaa nyt, kun päätös siitä tehtiin jo joulun jälkeen miehen kanssa. Ei ollut helppoa, mutta olen vielä elossa. Nyt kun on nikotiiniriippuvuudesta päästy niin on aika panostaa ruokailu- ja liikuntatottumuksiin, eli pistää läskille lähtöpassit. Superkevätsiivous. Olen jopa motivoitunut.

Kuluneesta viikosta ihan yleensä ottaen ei ole paljon kerrottavaa. Suurimman osan aikaa vaan hajoilin, tupakoiden loppuessa. Itkin, söin, itkin lisää ja söin sitäkin enemmän, lintsasin koko loppuviikon koulusta ja näytti siltä kuin elämältä olisi lähtenyt pohja tyystin. Sitten masennuin ja ahdistuin vain entistä enemmän lintsaamisesta ja syömisestä ja kasaantuvista koulutöistä. Huomasin aikani kuluksi, että jopa mieheni kärsivällisyydellä on rajansa. Se, että syömisvammailuni ja itsetunto-ongelmani satuttavat häntä, saa minut vihaamaan itseäni entistä enemmän. En voi jatkaa näin. Mitkä ovat vaihtoehdot? Niitä on käsittääkseni kaksi. Joko myönnän itselleni rehellisesti, että minulla on ihan oikea ongelma enkä pääse tästä itse yli, ja haen apua, tai sitten muutun supersankariksi: Paiskin töitä valonnopeudella, juoksen läskini veks enkä syö niitä takaisin ja näin ollen olen tyytyväinen itseeni, en valita enkä väsy ja vedän itseni keväästä läpi kunnialla. Arvatkaa vaan kumpaan vaihtoehtoon päädyin. Armoahan ei tunnetusti anneta - ainakaan itselleen. En vain voi hyväksyä itseäni näin... ja vaikka kuinka mieheni yrittää minulle sanoa että olen kaunis, olen aina ollut eikä minun tarvitse tehdä mitään ansaitakseni hänen rakkauttaan, että riittää kun olen olemassa... se on uskomaton ajatus. Että kelpaisin näin. Maistelen tätä ajatusta päivittäin, mutten miellä sitä todeksi. Kuinka voisin?