Poimintoja kesästäni - nothing new.

Ei mitään uutta auringon alla. Lyllerrän ahdistuneena eteenpäin tunnista toiseen. Aina välillä on helpompaa, välillä taas maailmani romahtaa ja seinät kaatuvat päälleni. Herään, keitän kahvia, puen, meikkaan, juon kahvia, meen töihin, yritän myydä puljun tyhjäksi, tuun takaisin, syön, syön, syön, syön, syön, katson futista, syön, syön, syön, syön, vedän lääkkeet ja menen nukkumaan. Herään, keitän kahvia, puen, meikkaan, juon kahvia... jne. Jos en tekisi vuorotyötä, päiväni voisivat olla lähes identtisiä.

Karppaus on hieno homma. Pitää verensokerin tasaisena, saapi syödä. Huonompi homma on kuitenkin se, kun tulee syöneeksi liikaa, ja vieläpä jotain mikä ei karppiruokavalioon kuuluisi. Repsahdin juhannuksen tienoilla suklaavohveleihin, karkkiin ja jäätelöön kun oli tarjolla ja nyt kun on ollut kaveri muutaman päivän kylässä niin ne repsahdukset seuraavat toinen toistaan. Eilen illalla löysin ihanan blogin luettavaksi. Kirjoittaja oli parantunut syömishäiriöstä, kertoi onnellisena elämästään kymmeniä kiloja painavampana ja kuinka on oppinut rakastamaan itseään, myös kilojaan joita saisi tulla vielä lisää jos on tullakseen. Minusta se oli käsittämättämön hienoa. Kyyneleitä kuivaillessani mietin, että minäkin tahdon parantua ja oppia rakastamaan itseäni. Sitten tuli aamu. Jätin taas aamiaisen väliin. Söin työpäivän aikana 2 purkkia raejuustoa ja omenan, vedin varmaan pannullisen kahvia. Illalla 2 kananfileepihviä paistettujen juureksien kanssa ja puolikas juustokakku (siis kokonaisesta kakusta, halk. 20cm) joka on nyt viemärissä. Voi hyvä Luoja... auta.

Juhannuksesta... oli oikein kiva ja mukava juhannus. Kävimme mieheni kanssa äitini luona. Oli pistänyt pöydän koreaksi, kukkiakin hakenut pihalta. Minuun teki vaikutuksen, miten paljon äiti oli nähnyt vaivaa meidän tähtemme. Oli ostanut oikein lohta vähistä rahoistaan, vaikka jauhelihan olisi saanut niin paljon halvemmalla ja siitä oli aikaisemmin ollut puhe. Salaatinkin oli tehnyt, en muista että hän olisi koskaan aikaisemmin tehnyt salaattia. Näin myös veljeäni ja hänen kihlattuaan. Syötiin, juteltiin, kunhan oltiin. Jäi hyvä mieli ja muistoja, tämä oli varmasti paras juhannus aikoihin. Ennen kuin lähdimme ajamaan takaisin Helsinkiin, istuin kuistin sohvalla äidin kanssa kahdestaan. Olimme ihan hiljaa ja katselimme takapihalle istutettuja kukkia. Äiti kysyi kovasti että mitä minulle kuuluu, kuinka monta vuotta on vielä koulua jäljellä ja meneekö J:n (mieheni) kanssa hyvin. Että miten minä jakselen, kuuluuko varmasti hyvää, onko kaikki hyvin. Kuinka olisin voinut sanoa jotain muuta kuin mitä olen sanonut vuodesta toiseen... "kyllähän sitä jaksaa, pakkohan se on. Ei oo hätää. Kaikki on ihan hyvin". Olisin halunnut ampua itseni kun hän itku silmässä halasi minua ja sanoi kuinka paljon rakastaa minua. Kuinka voisin huolestuttaa ylihuolehtivaa äitiäni vielä lisää kertomalla mitä minulle todella kuuluu?

Näen unia paljastumisesta. Että joku saa tietää masennuksestani, syömisongelmistani. Näen unia pakenemista. Juoksen ja yritän piiloutua. Näen unia myös syömisestä. Kuinka edessäni on herkuista notkuva pöytä. Istun sen ääreen, ja vain syön. En hotki, mutta en myöskään jää märehtimään turhia. Syön ruokia järjestelmällisesti pois alta, laji kerrallaan. Tulee mieleen kaupan liukuhihnalla kiitävät ostokset. Kuinka ne seuraavat toisiaan jonossa viivakoodin lukemisen jälkeen, kiitävät kohti pakkauspäätyä muodostaakseen kaoottisen keon. On melkein aina helpotus herätä näistä sekavista unista.

Kesä saa minut haaveilemaan. Auringonpaiste tuntuu lämpimältä, mutta minun pitää olla varovainen sillä palan herkästi. Olen sitä kalpeaa tyyppiä, joka ei koskaan rusketu, palaa vaan. Unelmoin savukkeista, mansikoista, tervajäätelöstä puistossa, kesämyrskyistä ja -sateista, hedelmäsalaatista, pitkistä automatkoista, kirpputorikierroksista ja pitkistä kävelyretkistä kaupungilla, palapelejä, piirrettyjä sarjakuvasivuja, mansikan tuoksuinen suihkugeeli ja mitäs vielä... jostain ihmeen syystä tekee mieli myös päärynäsiideriä. Jäillä. Alkoholittomana. Kyllä on kummallinen kesä. Kun mitään ei saa tehdyksi, yrittää vaan saada asioita tapahtumaan ajatuksen voimalla. Pakko yrittää, näemmä.

Ja uusi lukija tervetuloa <3

Kesäpäiväni koomassa.

Ihan oikeasti, minä vain jumitan (vapaa-päivä, vihaan sinua). Istun, makaan, jumitan tekemättä mitään. En edes katso telkkaria, minä vain koomailen ja odotan että päivä menee ohi. Se on ollut tällaista sen jälkeen kun sunnuntai-iltana aloitin 1000-palaisen muumipalapelin kokoamisen ja nyt se on ohi. Tuntuu kuin olisin nyt saanut elämäni tarkoituksen täytettyä, eikä minulla ole enää mitään muuta missiota maan päällä kuin syödä ja olla (ja käydä töissä). Voisinpa pikakelata elämääni 20 vuotta taaksepäin ja katsoa missä kohtaa alkoi mennä pieleen. Power off. Liikaa pähkinöitä -vieläkin.

Ai niin se psykologikäynti. Puhuin paljon. Hän kuunteli. Antoi uuden ajan heinäkuun lopulle. Sanoi, että jaksamista. Lääkkeet tekevät pahan olon siedettävämmäksi, mutta eivät poista sitä, puhumattakaan vihastani itseäni kohtaan ja tunnesyömisen kierteestä, jonka luulin jo katkaisseeni. Kahvi on loppu, rahat on loppu, kaikki loppuu paitsi tämä aikaan saamattomuuteni. Yritin olla ulkonakin, mutta siellä lenteli jotain jumalattoman kokoisia pörriäisiä, palasin sisään turvallisuussyistä. Jumitus jatkuu, pääsisi jo takaisin töihin.

Ei hätää -aloitin lääkityksen.

Kolmatta päivää napsin pillerinpuolikkaita. En ole juurikaan huomannut mitään poikkeavaa käyttäytymisessäni. Olen yhtä sekava ja epäjohdonmukainen kuin ennenkin. Vähän pahaa teki eilen aamulla, mutta muuten sama meno jatkuu. Mieheni on todella väsynyt. Se johtuu minusta. Kaikki pyörii minun ympärilläni. En ole huomioinut häntä tarpeeksi, en ole jaksanut rakastaa tai välittää. Ajattelen vain itseäni. Minä minä minä minä. Rakastan häntä kyllä, mutta liian usein en jaksa osoittaa sitä hänelle. Nyt hänkin on väsynyt. Makaamme hiljaa sängyllä selät vastakkain, silmät kiinni ja odotamme että olisi jo huominen.

Tunnen itseni hirviöksi kun katson häntä.

I just looooove the sound of rain...

Tänään on ollut ihan vimmatun hieno sää. Aamulla oli sumuista ja tihkuista kun fillaroin töihin. Kotiinpäin mennessä taas tuuli ihan hulluna, tuntui kuin koko maailma olisi lennellyt ohitseni kun junnasin eteenpäin 2-vaihteella suurimman osan matkaa. Paras oli kuitenkin vasta edessä päin: iltasade. En voi kylliksi korostaa miten rakastan sateen ropinaa. En tykkää polkea sateessa tms. mutta rakastan tuota ääntä ja sateen tuoksua. Oi, en malta odottaa syksyä o______O.

Minulla on taas vähän parempi mieli. Olen helpottunut, että reissuni polille on nyt ohitse, ja voin keskittyä hermoilemaan seuraavasta visiitistä sinne (ensi viikon torstaina, psykologille). Oli älyttömän inhottavaa joutua pyytämään tänään, että voisinko tulla myöhemmin sinä päivänä töihin (aika menee päällekkäin työvuoroni kanssa). Sain nyt sumplittua sen jotenkin, että menen sitten sieltä heti töihin kun pääsen, mutta todennäköisesti päiväni pitenee aivan järjettömäksi perjantaina, sillä meillä on jotain sellaisia sesonkihommia, mitkä on pakko tehdä juuri tuolloin, ja kaikilla muillakin on valmiiksi pitkät päivät. Pomoni kysyi tietysti, että olenko sairas kun menen taas lääkäriin, sanoin siihen, että minulla "saattaa" olla sellainen pidempiaikainen juttu, mistä sain tietää vasta nyt keväällä, enkä halua puhua siitä sen enempää kun mikään ei ole vielä täysin varmaa. Että se ei vaikuta työhöni muuten kuin että joudun käymään enemmän tai vähemmän säännöllisesti lääkärissä. En tahdo stressata itseäni yhtään enempää miettimällä mitä hän ajatteli minusta... pyytäessäni vielä kerran anteeksi aiheuttamaani vaivaa työjärjestelyjen suhteen, tokaisi vain että "ei kai siinä mitään, hoidat ittes kuntoon". Toivon, etten ole huolestuttanut häntä.

Löysin mekon sinne häihin, mihin olemme mieheni kanssa menossa heinäkuun lopulla. Tämä on taas sellainen asia, mistä en tiedä, mitä mieltä olla. Aniliininpunainen, röyhelömäinen mekko on kokoa 32. Minä mahdun siihen. Se puristaa vähäsen ylhäältä (rinnanympärys/selkä-kohdasta), mutta muuten istuu kuin olisi tehty minulle. Kokeilin siitä myös kokoa 34, mutta se oli kertakaikkiaan liian iso. Muistatteko vielä, kun uhkasin mahtua jouluksi siihen yhteen mustaan mekkoon? Mahduin siihen silloin loppujen lopuksi, mutta se tuntui silti tiukalta vaikka painoni oli tuolloin jossain 46:n kieppeillä. Kokeilin tuota samaista mustaa mekkoa eilen uudestaan. Vaikka paino onkin varmasti +2kg, mahduin siihen täydellisesti, vaate ei kiristänyt mistään.

Minun on pakko sanoa, että tämä VHH-ruokavalio toimii. Ei hyvin, vaan erinomaisesti. Kahden ensimmäisen viikon aikana paino on tippunut n. 1,5-2kg. Nesteitä, varmastikin = ei turvotusta = litteämpi vatsa. Ahmiminen vähentynyt n. 85%. Verensokeri ei heittelehdi. Työpaikan kahvihuoneessa on viineri- ja keksitarjoilu jatkunut kaksi päivää, ja vaikka mieli tekisikin makeaa, olen vain mussuttanut pähkinöitä ja ollut ihan ok. Aikaisemmin olisin alta aikayksikön ottanut ainakin yhden keksin, jota olisi seurannut 10 lisää - alkajaisiksi.

Olen syönyt ihan hirvittävän paljon, ja mitäkö? Vetänyt joka aamu 10% maustamatonta jugurttia päärynällä, päivän mittaan sitten juureksia, raejuustoa, salaattia oliiviöljyllä ja tahinilla, mussuttanut pähkinöitä ihan älyttömiä määriä. Illalla sitten kasvisten kera jauhelihaa, kanaa tai makkaraa ja vielä lisää pähkinöitä ja jugurttia. Mahdollisesti vielä muutama kymmen grammaa 81% suklaata. Ja silti, siitä huolimatta, vihdoin, kaiken syömisvammailujeni jälkeen mahdun 32:n vaatteisiin. Minun on pakko myöntää se fakta itselleni, että en ole enää kokoa 34-36 vaan 32-34.

Julmetunmoinen juttu. Mutta en minä hypi riemuissani. Itse asiassa, olen ollut vähän huolissani itsestäni, tajutessani että taidan oikeasti olla suhteellisen pieni. Siis että... kun en minä ole enää mikään teini (niin paljon kuin minua itkettääkin se myöntää! ;___;). Kelatkaa tekin: täytän syksyllä 26 ja mahdun 32:n mekkoon. En löydä sopivan kokoisia vaatteita aikuisten osastolta, vaan lasten ja nuorten osastolta. Se on samaan aikaan coolia joo, mutta myös jotenkin tosi karmivaa.

Niin uskomattomalta kuin se tuntuukin, pelkään hieman, että laihdun liikaa (vaikka samaan aikaan haluaisinkin sitä enemmän kuin mitään!). Siksi syön paljon pähkinöitä. Paljon paljon pähkinöitä. En tajua miten ne eivät näy missään, ne pähkinät. Peili ei edelleenkään paljasta minulle totuutta: näen itseni isona... mutta seisoessani ryhdikkäästi kylkiluuni erottuvat, lonkkaluutkin pilkistävät. Solisluuni ovat tulleet näkyviksi. Ennen iltaruokaa vatsani on litteä, mutta aterian jälkeen, se pullottaa, koska vatsalaukun ja ihon uloimman kerroksen välillä ei oikeasti ole niin paljoa rasvaa. Mieheni sanoi tästä minulle. Että niin laiha kuulemma olen. Että en minä liho siitä ateriasta tai turpoa, vaan että koska olen niin laiha, niin se on se mahalaukku, mikä pullistuu täyttyessään. Jotenkin karmivaa. Ja vielä karmivampaa, että minun on vaikea nähdä/tajuta tätä. Oman mieleni vankilassa olen edelleen jättimäinen, ruma ja kömpelö.

Sori kaverit. Kaikki olivat varmasti ihan innoissaan, kun huomasivat romaanin pituisen postauksen, mutta pettyivät kun se olikin tällaista "ajatelkaas"-jaarittelua melkein alusta loppuun :D. No, tällainen tänään. Olen suhteellisen väsynyt, eikä mitään kummallisuuksia ole oikeastaan tapahtunut. Halusin vain kirjoittaa. Ja kertoa että löysin mekon ja että karppaus on auttanut minua ihan järjettömästi. Ja että minulla ei enää ole niin paha mieli kuin viimeksi, juuri nyt minulla on oikeastaan tosi hyvä olla. Tahdon parantua, masennuksesta, syömishäiriöstä, uupumuksesta, stressistä, aivan kaikesta.

Millaista olisi elää elämäänsä, sen sijaan että taistelee sitä vastaan niin sinnikkäästi?

Ps. Uudet lukijat, olen huomannut teidät. Tervetuloa <3

Päiväni polilla.

Olenko idiootti vai tuntuuko minusta vain siltä? Minulla on ollut oikeasti joku hirvein (vapaa-)päivä ikinä. Ensin herään aamu seitsemältä enkä saa enää unta. Vaaka näyttää 47.4kg, taas on paino tippunut vähän vaikka eilen itkin sitä jugurtti+päärynämäärää minkä ahdoin itseeni. Tämä painonlasku alkaa olla jo vähintäänkin epäilyttävää, olen samaan aikaan sekä ihastuksissani että kauhuissani. Kiskon kahvit naamaan, pyyhin pölyt, pesen vessan, tiskaan, hurautan koneellisen pyykkiä, järjestän mieheni pöydällä olevat tavarat vaikka tiedän että hän hermostuu kun ei löydä mitään. Minua hermostuttaa ja ahdistaa. Kiskon lisää kahvia, järjestän omankin pöytäni ja imuroin koko talon.

Syön jugurttia, tomaatin, vähän kaalia, pari porkkanaa ja kaksi palaa 81% suklaata. Alan etsiä kännykkääni. En löydä sitä. Etsin ihan joka paikasta. En vieläkään löydä sitä. Koska mieheni ei ole kotona, nappaan mesen auki ja luojan kiitos sieltä löytyy yksi ihminen linjoilla joka auliisti suostuu auttamaan ja soittaa puhelimeeni. Sängyssä alkaa soida, en voi uskoa että petasin kännykkäni, vielä tällaisena päivänä. Suklaa kipuaa vatsasta takaisin kun hermoilen ja loppujengi seuraa perässä. Seuraavat kaksi tuntia pyörin peilin edessä yrittäen saada itsestäni ihmisen näköistä ja arpoessani laitanko hameen vai housut, no hameen, minkä hameen, mitkä sukkikset, mikä paita, tämä hyvä, ei olekaan, eikä tämä, no josko toi, ei sekään voi luoja että minua hajottaa. En kertakaikkiaan kykene päätöksen tekoon. Ihmettelen itsekin, mikä ihme pukemisessa voi olla niin ***** vaikeaa.

Fillaroin junalle, etsin tieni sinne psykiatrian poliklinikalle jonne ei pääse ilman että soittaa ovikelloa. Odotustila on täynnä apaattisia ja ylipainoisia, keski-ikäisiä naisia. Olen puoli tuntia etuajassa. Odotus tekee minut hulluksi, ja kuulun vihdoinkin porukkaan. Revin kynsinauhani riekaleiksi, pidätän itkua ja tahdon juosta pois, mutta ajattelen miestäni ja jään paikoilleni. Lääkäri kutsuu minut huoneeseensa. Hän muistuttaa karmivalla tavalla ex-poikaystäväni isää, jota en koskaan oppinut olemaan pelkäämättä. Lääkäri pyytää minua kertomaan itsestäni ja voinnistani. En osaa. Olen ihan lukossa. Kyselee kyselee kyselee, perheestäni, lapsuudestani, lähihistoriasta, miten syömiset ovat menneet jne. Änkytän joka kerran jotain typerää ja yleispätevää vastaukseksi ja tunnen itseni idiootiksi. Haluan sanoa, että en jaksa, elämäni on yhtä suorittamista eikä mikään pian tunnu enää miltään mutta hymyilen ujosti ja vastailen kysymyksiin hillitysti. Toivon sydämeni pohjasta että lääkäri osaa lukea rivien välistä ja nähdä miten vaikeaa minun on puhua asioista niin kuin ne oikeasti ovat, rehellisesti... sen jälkeen kun olen vuosia valehdellut itselleni ja kuitannut kaiken "mä oon vaan väsynyt". Nyt minä väsynyt vasta olenkin.

Minulle annetaan aika psykologille ensi viikolle, joka menee päällekkäin työvuoroni kanssa. Vihaan sitä kun asiat menevät päällekkäin. Joudun menemään uusiin laboratoriokokeisiin, tällä kertaa joudun olemaan syömättä ja juomatta. Keskustelemme jonkin verran lääkkeestä, ja lopulta lupaan aloittaa niiden syömisen. En siksi, että hänkin suosittelee niitä, vaan koska mieheni (joka aluksi oli lääkkeiden syömistä vastaan) hiljattain muutti mieltään ja eräänä iltana vihjaisi, että hänen mielestään voisin harkita. Kättelemme, yritän katsoa lääkäriä silmiin mutta viime hetkellä käännän pääni pois ja pakenen hillitysti koko paikasta.

Yritän olla itkemättä samalla kun haahuilen ostarilla vailla tarkoitusta. Huomaan hukanneeni key item nro 1:n, eli peitepuikkoni. Puren huulta. Haahuilen kaupasta toiseen, katson hiusvärejä, meikkejä, vaatteita mutta en raaski ostaa mitään rahatilanteenikin vuoksi. En edes sitä peitepuikkoa vaikka tiedän etten selviä ilman sitä. Jotenkin selviän kotiin, mukanani kaksi päärynää ja pussi pähkinöitä. Keitän kahvia ja itken. Ja syön niitä pähkinöitä.

Väsyttää niin paljon.

Huomenta.

Käsittämätöntä kirjoittaa tähän aikaan. Siis, kellohan on jo mitä, 9.12 mutta yleensä kirjoitan vasta iltamyöhään. Työt alkavat vasta klo 12.00, mieheni on huristellut pääsykokeisiin ja minä nyt istun tässä ja vedän kohta kolmatta kuppia kahvia. Tiskikone hurraa keittiössä, tietokone pitää sellaista hiljaista huminaa ja näppäimistön pitämä napsutus kirjoitettaessa ovat ainoat kuultavat äänet talossa. Toisinsanoen, suhteellisen hiljainen aamu. Nyppii, kun en osaa nukkua pidempään, vaikka voisin ja pitäisi, sillä minulla on univelkoja ties kuinka pitkän ajan takaa. Tummat silmänaluset vahvistavat, etten kuvittele fyysistä väsymystäni.

Viime viikko... tuntui että se meni todella hyvin. Ei ahmimisia tms, olo oli ok, jne. Ehdin jo luulla, että elämän pienet palaset ovat loksahtaneet kohdalleen, kaikki on järjestynyt ja minä mitään terapiaa tarvi kun ei itketäkään. "Aurinko paistaa ja kaikilla meillä on niin mukavaa"-harhakuvitelmaa? En minä tiedä. Eilen illalla jotenkin taas vain... romahdin henkisesti. En tiedä söinkö illalla liikaa, ehkä se jugurtti oli sitten vaan ylimääräistä, sillä palautin sen viemäriin. Luulen, että stressaan torstaita (jo ylihuomenna!!!) Olen silloin menossa sinne psykiatrian polille ensimmäistä kertaa. Taisin nähdä jo untakin, että eksyin ja myöhästyin sieltä. Pelottaa ihan suunnattomasti. Minua aina pelottaa kaikki tällainen uusi.


Myös lääkkeet. Minähän sain silloin n. kaksi viikkoa sitten reseptin masennuslääkkeisiin ja jopa sellaisen 10 tabletin näyte/aloituspakkauksen. Olen pyöritellyt tabuliuskaa iltaisin käsissäni, lukenut tuoteselosteen alusta loppuun varmaan viisi kertaa, mutta minua pelottaa ja epäilyttää, enkä jotenkin vain tunne olevani "tarpeeksi huonossa kunnossa" jotta minun pitäisi turvautua lääkkeisiin. Suspicious Nounou is suspicious.

Tiivistettynä: olen väsynyt, henkisesti ja fyysisesti. Ei kai siinä sen kummempaa. Mehut riittävät juuri ja juuri töissä käymiseen mutta muuten kaiketi vain koomailen ja jumitan. En jaksa innostua/kiinnostua juuri mistään ja murehdin vielä rahatilannetta. Yritän kovasti uskoa, että se ei ole tuhlaamista jos syö jotain hedelmiä tukevampaa ruokatunnilla töissä, niin kuin purkin raejuustoa. Jotenkin ihan uskomatonta, että sitä tuntee syyllisyyttä jostain hiton raejuustopurkin ostamisesta päivittäin. Kävin muuten vaa'alla sunnuntaina. 47.8kg. En voinut uskoa. Kävin tänä aamuna taas. 47.7kg. Helpottaa ja ahdistaa, samaan aikaan. Ja sen jälkeen ei tunnu, ei niin yhtään miltään.

Laihtuminen ei tee onnelliseksi, miksi sitä on niin vaikea uskoa? <--- Jäin miettimään tuota hetkeksi, ja nyt on kulunut jo 20 minuuttia kun aloitin kirjoittamaan. Kooma, kooma! Se ei auta muuta, kuin räpiköidä vaan eteenpäin ja yrittää ottaa rennommin. Nimenomaan yrittää, kun sitä ei ainakaan kylmiltään osaa. Uusia lukijoitakin on hivuttautunut joukkoon, salakavalasti. Yhtä vaivihkaa toivotan teidät tervetulleeksi. Kyllä tämä tästä, pikkuhiljaa. Vaikka olo on mitä on, olen salaa iloinen kesästä.

Ja pähkinät on kauhean hyviä.

Viikonlopun tunnelmia

Koulu on tosiaan ohi nyt vähän aikaa, mutta vilkaisu työvuorolistaan muistuttaa että ei minulla mitään lomaa varsinaisesti ole. Tai no, neljä päivää heinäkuun lopulla jolloin menen Lappiin. Sain eilen tietää, että kiinalainen kirjeenvaihtoystäväni K on tulossa käymään nyt alustavasti päivää ennen lähtöämme. Minua stressaa kun aikataulut menevät ristiin, mutta uskon että tämäkin asia järjestyy jotenkin.

Kuvanveiston kurssista tuli kiitettävä. Syömiset ovat edelleen ok, en ole ahminut (paitsi tänään otin iltaruoan lisäksi vielä omenan, sitruunan ja 4 porkkanaa vielä yötä vasten O__o), enkä yökkinyt. Kävin eilen vaa'alla, +100g kahden viikon takaisesta punnituksesta. Olen tähän asti pitänyt itseäni todella turvonneena ja isona, mutta nyt olen joutunut vähän miettimään sitä: Yritin tänään löytää itselleni mekkoa+ jakkua sinne häihin ( joihin menen heinäkuun lopulla Lapissa). Naisten osaston 34 on minulle kokoa tai puolta liian iso. Sovitin ainakin neljää eri mekkoa. Sama juttu kaikissa, alkoivat vaan valua pois päältä kun vähän enemmän liikkui, tai sitten näyttivät vaan... no, vähän isoilta. Minulla on tässä ihan oikeasti sulattelemista. Että miten se on mahdollista, että ne ovat liian isoja, kun peilistä näkyy pelkkää läskiä. Jostain syystä olen hyvin surullinen. Luulen, että olen pieni, mutta jos näin todella on, niin minä en näe sitä. Ja se vasta surullista onkin.

Kohti kesää, kohti kiusauksia (?)

Maanantaista lähtien olen jälleen yrittänyt vhh (vähähiilihydraattista) ruokavaliota. Eräs tuttavani rohkaisi minua antamaan sille vielä uuden mahdollisuuden, ja pakko sanoa että nyt neljän päivän jälkeen että karppaus todella tekee eron, jotenkin. Mihinkään ketodieetille en missään tapauksessa ole ryhtynyt, vaan parhaani mukaan jättänyt pois kokonaan perunan, leivät, pastat, riisit, valkoiset vehnäjauhot ja sokerin. Korvannut aukon sitten enemmän tai vähemmän kasviksilla, maitotuotteilla ja hyvillä rasvoilla (eli lotrannut oliiviöljyllä ja mutustanut pähkinöitä). Päätä särkee joka päivä, ahdistaa, kärsin unettomuudesta (toissayönä nukahdin vasta puoli viideltä aamulla), on turvottanut ja sitten turvotus on taas kadonnut, pelkään aivan kuollakseni lihovani kun rasvaa menee niin paljon mutta... ! Verensokeri on pysynyt tasaisena heittelehtimisen sijaan, ja vaikka syönkin määrällisesti paljon niin mitään varsinaista ahmimisvimmaa (tyyliin "pakkosyödäkokotalotyhjäksivaikkahenkimenisinytsyödään") ei ole tullut. Silti on aivan käsittämättömän ahdistavaa syödä vatsa täyteen joka ilta. Yökkiminenkin on jäänyt viime viikonloppuun ja iho kiittää: epäpuhtauksien määrä senkun laskee laskemistaan mikä on hieno homma, sillä peitepuikkoni vetelee viimeisiään.


Kyllä tämä vaikuttaa toimivalta, mutta pelkään paljon sitä hetkeä, kun tulen repsahtamaan. Kaipaan jäätelöä aivan järjettömästi. Päivät ovat menneet puuhatessa. Päivisin olen koulussa ja veistelen savea, iltaisin painan duunia vaatekaupassa. Itkettää kun paikka vilisee sale-rekkejä ja ihania kesäuutuuksia mutta meikän talous on vähän niin kuin pitkä miinus. Olen joutunut jo lainaamaan vanhemmiltani, jotta saisin vuokran maksettua. Lottovoitto, missä olet? Nolottaa myöntää, mutta minusta on tullut ihan holtiton rahan kanssa. Joskus nuorempana olin kova säästämään, mutta nyt... raha tulee ja raha menee. Ihan sama olinko töissä vai en, muutama viikko korkeintaan niin palkka on taas hummailtu taivaan tuuliin.

Tietyllä tapaa olen mielissäni syömisistäni. Tuntuu kuin minulla olisi jonkinlainen ote, jokin kontrolli. Sellainen "Pystyn tähän-olo". Samalla tiedostan, että se ei välttämättä ole hyvä juttu, ottaen huomioon pakkomielteeni laihtua. Se vaanii pinnan alla, valmiina nousemaan ja syömään minut kun hetki on sopiva. Huomaan lukevani ruokien ravintosisältöjä taas, laskevani tunnollisesti hiilareita ja tarkkailevani saamaani proteiinin määrää puolihuolimattomasti. Mitä vain, että ahmiminen lakkaa. En voi katsoa itseäni.

Ja sokeus on suhteellista, eikö niin? Ai niin. Kerroinhan että mieheni sai kutsun ystävänsä häihin Lappiin, heinäkuun lopulla? Kysyin töistä ja aivan uskomatonta, sain neljä päivää vapaata. Pääsen siis pyörähtämään Suomi-neidon päässä, upeaa. Se on jotain mitä todella odotan, sitten kun olen keksinyt mitä ihmettä laitan ylleni, sillä en omista en yhtä ainuttakaan juhlavaatetta. Toistaiseksi siis, koko homma vain ahdistaa O____o. Kauniit kengät minulla kyllä on. Ja hiusten värjääminen hopeisiksi edelleen mielessä.