Concealed dreams

Kohti kesää, kohti kiusauksia (?)

Maanantaista lähtien olen jälleen yrittänyt vhh (vähähiilihydraattista) ruokavaliota. Eräs tuttavani rohkaisi minua antamaan sille vielä uuden mahdollisuuden, ja pakko sanoa että nyt neljän päivän jälkeen että karppaus todella tekee eron, jotenkin. Mihinkään ketodieetille en missään tapauksessa ole ryhtynyt, vaan parhaani mukaan jättänyt pois kokonaan perunan, leivät, pastat, riisit, valkoiset vehnäjauhot ja sokerin. Korvannut aukon sitten enemmän tai vähemmän kasviksilla, maitotuotteilla ja hyvillä rasvoilla (eli lotrannut oliiviöljyllä ja mutustanut pähkinöitä). Päätä särkee joka päivä, ahdistaa, kärsin unettomuudesta (toissayönä nukahdin vasta puoli viideltä aamulla), on turvottanut ja sitten turvotus on taas kadonnut, pelkään aivan kuollakseni lihovani kun rasvaa menee niin paljon mutta... ! Verensokeri on pysynyt tasaisena heittelehtimisen sijaan, ja vaikka syönkin määrällisesti paljon niin mitään varsinaista ahmimisvimmaa (tyyliin "pakkosyödäkokotalotyhjäksivaikkahenkimenisinytsyödään") ei ole tullut. Silti on aivan käsittämättömän ahdistavaa syödä vatsa täyteen joka ilta. Yökkiminenkin on jäänyt viime viikonloppuun ja iho kiittää: epäpuhtauksien määrä senkun laskee laskemistaan mikä on hieno homma, sillä peitepuikkoni vetelee viimeisiään.


Kyllä tämä vaikuttaa toimivalta, mutta pelkään paljon sitä hetkeä, kun tulen repsahtamaan. Kaipaan jäätelöä aivan järjettömästi. Päivät ovat menneet puuhatessa. Päivisin olen koulussa ja veistelen savea, iltaisin painan duunia vaatekaupassa. Itkettää kun paikka vilisee sale-rekkejä ja ihania kesäuutuuksia mutta meikän talous on vähän niin kuin pitkä miinus. Olen joutunut jo lainaamaan vanhemmiltani, jotta saisin vuokran maksettua. Lottovoitto, missä olet? Nolottaa myöntää, mutta minusta on tullut ihan holtiton rahan kanssa. Joskus nuorempana olin kova säästämään, mutta nyt... raha tulee ja raha menee. Ihan sama olinko töissä vai en, muutama viikko korkeintaan niin palkka on taas hummailtu taivaan tuuliin.

Tietyllä tapaa olen mielissäni syömisistäni. Tuntuu kuin minulla olisi jonkinlainen ote, jokin kontrolli. Sellainen "Pystyn tähän-olo". Samalla tiedostan, että se ei välttämättä ole hyvä juttu, ottaen huomioon pakkomielteeni laihtua. Se vaanii pinnan alla, valmiina nousemaan ja syömään minut kun hetki on sopiva. Huomaan lukevani ruokien ravintosisältöjä taas, laskevani tunnollisesti hiilareita ja tarkkailevani saamaani proteiinin määrää puolihuolimattomasti. Mitä vain, että ahmiminen lakkaa. En voi katsoa itseäni.

Ja sokeus on suhteellista, eikö niin? Ai niin. Kerroinhan että mieheni sai kutsun ystävänsä häihin Lappiin, heinäkuun lopulla? Kysyin töistä ja aivan uskomatonta, sain neljä päivää vapaata. Pääsen siis pyörähtämään Suomi-neidon päässä, upeaa. Se on jotain mitä todella odotan, sitten kun olen keksinyt mitä ihmettä laitan ylleni, sillä en omista en yhtä ainuttakaan juhlavaatetta. Toistaiseksi siis, koko homma vain ahdistaa O____o. Kauniit kengät minulla kyllä on. Ja hiusten värjääminen hopeisiksi edelleen mielessä.