Päiväni polilla.
Olenko idiootti vai tuntuuko minusta vain siltä? Minulla on ollut oikeasti joku hirvein (vapaa-)päivä ikinä. Ensin herään aamu seitsemältä enkä saa enää unta. Vaaka näyttää 47.4kg, taas on paino tippunut vähän vaikka eilen itkin sitä jugurtti+päärynämäärää minkä ahdoin itseeni. Tämä painonlasku alkaa olla jo vähintäänkin epäilyttävää, olen samaan aikaan sekä ihastuksissani että kauhuissani. Kiskon kahvit naamaan, pyyhin pölyt, pesen vessan, tiskaan, hurautan koneellisen pyykkiä, järjestän mieheni pöydällä olevat tavarat vaikka tiedän että hän hermostuu kun ei löydä mitään. Minua hermostuttaa ja ahdistaa. Kiskon lisää kahvia, järjestän omankin pöytäni ja imuroin koko talon.
Syön jugurttia, tomaatin, vähän kaalia, pari porkkanaa ja kaksi palaa 81% suklaata. Alan etsiä kännykkääni. En löydä sitä. Etsin ihan joka paikasta. En vieläkään löydä sitä. Koska mieheni ei ole kotona, nappaan mesen auki ja luojan kiitos sieltä löytyy yksi ihminen linjoilla joka auliisti suostuu auttamaan ja soittaa puhelimeeni. Sängyssä alkaa soida, en voi uskoa että petasin kännykkäni, vielä tällaisena päivänä. Suklaa kipuaa vatsasta takaisin kun hermoilen ja loppujengi seuraa perässä. Seuraavat kaksi tuntia pyörin peilin edessä yrittäen saada itsestäni ihmisen näköistä ja arpoessani laitanko hameen vai housut, no hameen, minkä hameen, mitkä sukkikset, mikä paita, tämä hyvä, ei olekaan, eikä tämä, no josko toi, ei sekään voi luoja että minua hajottaa. En kertakaikkiaan kykene päätöksen tekoon. Ihmettelen itsekin, mikä ihme pukemisessa voi olla niin ***** vaikeaa.
Fillaroin junalle, etsin tieni sinne psykiatrian poliklinikalle jonne ei pääse ilman että soittaa ovikelloa. Odotustila on täynnä apaattisia ja ylipainoisia, keski-ikäisiä naisia. Olen puoli tuntia etuajassa. Odotus tekee minut hulluksi, ja kuulun vihdoinkin porukkaan. Revin kynsinauhani riekaleiksi, pidätän itkua ja tahdon juosta pois, mutta ajattelen miestäni ja jään paikoilleni. Lääkäri kutsuu minut huoneeseensa. Hän muistuttaa karmivalla tavalla ex-poikaystäväni isää, jota en koskaan oppinut olemaan pelkäämättä. Lääkäri pyytää minua kertomaan itsestäni ja voinnistani. En osaa. Olen ihan lukossa. Kyselee kyselee kyselee, perheestäni, lapsuudestani, lähihistoriasta, miten syömiset ovat menneet jne. Änkytän joka kerran jotain typerää ja yleispätevää vastaukseksi ja tunnen itseni idiootiksi. Haluan sanoa, että en jaksa, elämäni on yhtä suorittamista eikä mikään pian tunnu enää miltään mutta hymyilen ujosti ja vastailen kysymyksiin hillitysti. Toivon sydämeni pohjasta että lääkäri osaa lukea rivien välistä ja nähdä miten vaikeaa minun on puhua asioista niin kuin ne oikeasti ovat, rehellisesti... sen jälkeen kun olen vuosia valehdellut itselleni ja kuitannut kaiken "mä oon vaan väsynyt". Nyt minä väsynyt vasta olenkin.
Minulle annetaan aika psykologille ensi viikolle, joka menee päällekkäin työvuoroni kanssa. Vihaan sitä kun asiat menevät päällekkäin. Joudun menemään uusiin laboratoriokokeisiin, tällä kertaa joudun olemaan syömättä ja juomatta. Keskustelemme jonkin verran lääkkeestä, ja lopulta lupaan aloittaa niiden syömisen. En siksi, että hänkin suosittelee niitä, vaan koska mieheni (joka aluksi oli lääkkeiden syömistä vastaan) hiljattain muutti mieltään ja eräänä iltana vihjaisi, että hänen mielestään voisin harkita. Kättelemme, yritän katsoa lääkäriä silmiin mutta viime hetkellä käännän pääni pois ja pakenen hillitysti koko paikasta.
Yritän olla itkemättä samalla kun haahuilen ostarilla vailla tarkoitusta. Huomaan hukanneeni key item nro 1:n, eli peitepuikkoni. Puren huulta. Haahuilen kaupasta toiseen, katson hiusvärejä, meikkejä, vaatteita mutta en raaski ostaa mitään rahatilanteenikin vuoksi. En edes sitä peitepuikkoa vaikka tiedän etten selviä ilman sitä. Jotenkin selviän kotiin, mukanani kaksi päärynää ja pussi pähkinöitä. Keitän kahvia ja itken. Ja syön niitä pähkinöitä.
Väsyttää niin paljon.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti