Minun elämäni, mitä se on?

Valituspostaus tulossa, paetkaa! Väsymys painaa päälle. Viikonlopun syömiset näin jälkeenpäin katsottuna olivat aivan liian suuret. Tänään kaloreita kertynyt melkein 800, saavat jäädä siihen. Masentaa. Esittelimme tänään koulussa idealuonnoksia, eikä omani tehnyt vaikutusta. Pitäisi pystyä parempaan. Tuntuu etten pysty. Saamani palaute on saanut minut tuntemaan itseni mielikuvituksettomaksi, kyvyttömäksi ja rumaksi. En jaksa uskoa että pystyisin vielä laihtumaan. Olen epävarma kaikesta tekemisestäni, opiskelenko oikealla alalla vai olenko totaalisen väärässä paikassa. Osaanko ylipäätäänsä mitään? Masennus on tullut takaisin ja repii minua aggression vallassa.

Missä on minun paikkani? Mitä minun pitäisi tehdä, mihin aikani käyttää? Näin viime yönä jotain todella sekavaa unta. Muistan siitä vain kohdan, jossa katsoin jalkojani, joiden tilalla oli vain luut. Ne törröttivät nahan läpi, ihan kuin minulla ei olisi ollut enää lainkaan lihaksia tai läskiä. Olin kauhistunut, muistan ajatelleeni "en minä tätä halunnut". Oliko uni enneuni? Varoitus? Vai vain alitajunnan tuottama sekava oksennus?

Tunnen kadottaneeni todellisen minäni ja vihaan sitä, mikä on jäljellä. Tämä ei ole minun päiväni. Mitä sitten vaikka saavuttaisinkin unelmavartaloni? Mitä väliä sillä loppujen lopuksi on, kun elämä on niin lyhyt ja mitä merkitystä sillä todella olisi? En enää tiedä mihin minun pitäisi käyttää aikani. Kaikki tuntuu yhtäkkiä niin turhalta, sitten loppujen lopuksi. Mitä tämä on?

Reissuun pää kolmantena jalkana.

Voi pylly. Naapurissa tehdään jotain remonttia ja porasivat koko päivän. Kun tärykalvomme olivat toipuneet tykityksestä, päätimme mieheni kanssa että yllätämme hänen perheensä ja lähdemmekin sinne pohjoiseen jo huomenna. Tuota jyräämistä kestä kukaan, kanit varmasti vielä vähemmän. Olen nyt pakkaillut koko illan, huomenna yritetään jo seitsemän maissa päästä ajamaan.

Se siitä herkkukiellosta ennen jouluaattoa. Vähentääksemme tavarakuormaa, avasimme jo nyt meitä odottaneet lahjat, ja tottakai se äidiltä saatu mansikkasuklaalevy oli pakko vetäistä naamaan kolmen piparin kera Criminal mindsia katsoessa. Olen entistä vakuuttuneempi siitä, että minulta puuttuu jotain erittäin olennaista mitä laihduttamisessa nyt saattaisi tuon tuosta tarvita: itsehillintä. Olen onnettoman perso makealle, enkä vaan opi siitä pois vaikka kuinka joisi vettä ja vetäisi kromia naamaan, söisi hedelmiä ja ties mitä muuta - herkut tulee syötyä, aina.

Tulen aivan varmasti lihomaan joulun alla. Sanonpa siihen "voi paska". Joulu on vähän niin kuin synttärit, silloin ei voi välttyä herkuttelulta. Huonompi homma, että siinä missä synttärit yleensä kestää päivän, niin joulua saatetaan juhlia yli viikkokin. Osaisinpa edes jättää sen herkuttelun yhteen joulutorttuun, mutta ei... olen niin itkupotkuraivarin partaalla tämän oman kykenemättömyyteni kanssa. Haluaisin nauttia joulusta, ja päätin että nauttisin siitä, mutta kuinka vaikeaa se onkaan. Ajattelen ruokaa aivan tauotta, ynnään kaloreita päässäni, pelkään lihovani, tiedän lihovani, mutta en vain osaa taistella nälkää ja herkkuja vastaan. Sitten vihaan itseäni ja kiskon tupakkia pettyneenä. Failure after failure. Voi luoja että vihaan itseäni juuri nyt.

It's not over yet.

Elämä jatkuu, niin myös läskisota. Tsekkasin aamulla painoni, se ei ollut niin paha kuin mitä odotin, eli parin viikon sisään +400g. En tajua. Olin satavarma että minulle olisi tullut ainakin kilo lisää kaikista niistä syömisistä ja liikunnan vähyydestä mutta ei. Ilmeisesti pudottamani kilot ovat olleet niitä ns. varmoja kiloja sitten, kun ei kerta tuon enempää ole paino noussut. Olen samaan aikaan helpottunut, mutta myös agressiivisen motivoitunut pieksämään itseäni lisää. Jo riittää turhat syömiset ja herkut. Tästä päivästä alkaen yritän olla syömättä mitään mitä ei ole totaalisen pakko syödä. Ja liikunta takaisin kehiin, nyt alkaa loppukiri ennen joulua.

Vaikka viikonloppu olikin syömisten ja liikuntojen osalta yhtä failia, sain siitä huolimatta päntättyä taidehistorian tenttiin, ja essee on lähdeluettelon viimeistelyä vaille valmis. Kyllä näistä selvitään. Stressikynnykseni ja mielialani on huomattavasti positiivisemmalla tolalla nyt kun koulujutut ei enää ahdista niin paljon.


Lienee epätodennäköistä, että ehtisin jouluun mennessä pudottaa useamman kilon. En anna sen masentaa. Kilot tippuvat kun tippuvat, teen parhaani ja sen mukaan mennään. Vaikka tavoitteen saavuttaminen viekin odotettua pidempään, en silti aio heittää hanskoja tiskiin. Olisin ikionnellinen, jos saisin 1,5 kg pois joulukuussa, mutta en tiedä... kilokin on tässä vaiheessa paljon. Tippui mitä tippui, mutta aion taistella täysillä. Päivä on alkanut lupaavasti, sillä vatsaani on koskenut aina eilisillasta lähtien. On minulla vatsakipuja ollut ennenkin, mutta koskaan ennen ne eivät ole jatkuneet näin pitkään. Oikein vääntää mahalaukussa. Ehkä se tästä.

Kerkesin aamupäivällä miettiä lisää hiusteni värjäämistä. Hopeisia/valkoisia hiuksia kaipaillen, minulle on suositeltu värinpoistoa + hopeashampoo-comboa. Sen jälkeen voisi juurikasvua aina värjäillä jollakin platinavärillä. Tänään jäin miettimään, että tarvitsenko todella sitä värinpoistoa? Olen kasvattanut hiuksiani niin pitkään, ettei värjättyä hiusta enää ole, ja luonnollinen värini on kaiketi vähän hiekan vaaleasta tummempi. Helsingissä asuessani olen myös havainnut hiusteni tummuvan ja saavan punaista pigmenttiä, luulen että se johtuu jotenkin vedestä. Mut niin, tarvitseeko värinpoistoa tehdä, vai riittäisikö vain jokin voimakkaasti vaalentava kestoväri, ja mikä mahtaisi olla tähän tarkoitukseen paras? Te viisaammat, valaiskaa, suositelkaa.

Äääää...

Viikonloppu meni läskiks. Pipareita. Leipää. Enkelisuklaata. Hedelmäkarkkeja. Lisää enkelisuklaata ja leipää. Hedelmäkarkit loppuun. Leipää, leipää ja leipää. Muroja, jogurttia ja banaania, tajuton määrä. Olen syönyt kaapeista kaiken, kompensoidakseni himoani suklaakakkua kohtaan. Ja sitten vedän vielä senkin.

FAIL.

Luuserifantti ja läskisota.

Luuserifantti ei aio luovuttaa. Olen päättänyt että tämä päivä menee paremmin kuin eilinen. Koska kroppani on totaalisen jumissa paljon liikunnan ja liian vähäisen venyttelyn vuoksi, pyhitän päivän koulutehtäville. Tyhmää stressata niistä, sen sijaan pitäisi keskittyä tekemään niitä pois alta. Taidehistorian tentti lähestyy ja kirjallisuusesseen kirjoittamista olen vältellyt menestyksekkäästi jo yli kaksi kuukautta. En enää. Kun tästä naputtelemasta pääsen, käyn "Marraskuu priority"-listani kimppuun sen sijaan että menisin sohvalle koomailemaan.

Tämä päivä menee paremmin kuin eilinen. En saa luovuttaa ja antaa periksi. Minähän tulen mahtumaan siihen mekkoon vaikka siihen menisi koko loppuvuosi tai vaikka seuraavakin. Takapakista huolimatta, sota ei ole vielä ohi. Mahtavaa päivää jokaiselle.