Löhöloppiainen

I'm back!! Saavuimme eilen takaisin Helsinkiin kotiimme mieheni kanssa. Jouduimme taistelemaan polvenkorkuista luminietosta vastaan, että pääsimme etuovelle ja hieman joutui sitäkin kaivamaan. Lunta on tullut ihan älyttömästi! Arvatkaa kaksi kertaa omistammeko lapiota. Yritimme myöhemmin illalla päästä takapihallekin, mutta yritykseksi jäi. Suurin osa huonekasveistani on kuollut pystyyn, jääkaappi haisee kuolemalta, pihaharjankin rikoimme taistelussa lunta vastaan mutta kaikesta huolimatta - kiva olla kotona. Positiivista se, että tietokone ja telkkari on edelleen tallella (ei ole murtauduttu), eikä jääkaappi/pakastin ole hajonnut (odotin sitä oikeasti, minun säkälläni näin olisi ihan hyvin voinut käydä).

En edelleenkään ole oikein saanut itsestäni niskapersotetta syömisten suhteen, mutta tilanne paranee päivä päivältä. Onhan minulla koko vuosi aikaa laihduttaa. Mitä hitaammin, sen varmemmin, tämän olen oppinut kantapään kautta. Kyllä tässä on nyt ollut ihan muuta ajateltavaa ja murhettakin, että jos oikeasti itkisin joulu- ja uudenvuodenkilojani niin hajoaisin siihen. Kotiinpaluu oli mukava, mutta kyllä se oli vaikeaa katsoa makuuhuonetta jossa Nykäsen häkin paikalla oli tyhjä tila. Itkimme jälleen yhdessä mieheni kanssa sängynreunalla eilen illalla. Matto on täynnä Nykäsen karvoja, joka ikinen sängynpeiton kulma on purtu kauniimmaksi ja sängyn päällä lepäävästä Tiikeri-pehmolelusta on pesulappu syöty parempiin suihin. Nämä pienet muistot ovat samaan aikaan sekä raastavia että siunaavia. Todennäköisesti en tule vaihtamaan sängynpeittoa pitkään aikaan.

Myöhemmin päästimme kaksi muuta kaniamme tähän samaan huoneeseen, jossa Nykänen asui. Ei enää suljettuja ovia. Vanhasta tottumuksesta, however, vedän sen kuitenkin perässäni aina kiinni. Joka tapauksessa, nyt noita kahta ei enää saa ulos täältä. Tykkäävät tästä ihan mielettömästi. Pomppivat sängyllä, ravaavat sen alla, nakertavat pahvilaatikkoa ja lötsivät matolla kuin mitkäkin tyhjäntoimittajat. Etenkin nyt, kun tänään laitoimme vessa- ja heinälaatikon huoneen yhteen nurkkaan, lienee turha odottaa että ne omatoimisesti pompottelisivat tiensä takaisin olohuoneeseen. Saas nähä.


Tämä päivä meni vähän niin kuin löhöillessäkin, tosin vasta illasta. Olen pessyt koneellisen pyykkiä (sitähän riittää), käynyt kävelemässä 40min. kun haimme postin ärrältä (teimme postinjakelun keskeytyksen reissumme ajaksi), purkanut laukut ja kassit, pessyt kanien kuljetuskopan, puistellut kaksi mattoa, tiskannut, kutonut kaulaliinaa, heittänyt tavaroita varastoon ja sieltä pois. Tämän kaiken jälkeen tunnen itseni laiskaksi, ja vähän syylliseksi siitä että en ole kävellyt 2-3 tuntia, tehnyt lihaskuntoja, tehnyt vielä jotain enemmän... no tein minä persoonallisuustestin, jonka mukaan olen ulospäinsuuntautunut neurootikko. Great.

Lisäksi söin aamulla enemmän kuin laki sallii, 2,5 dl Pirkan omena-päärynäjugurttia fitness-jugurttimurojen kanssa (äiti heitti minulle paketin mukaan viimeksi siellä käydessäni) ja ruissämpylän (2 puolikasta) juustolla ja salaatilla. Madness, ottaen huomioon että yleensä olen joko skipannut aamupalan/ syönyt hedelmän/ parhaimmassa tapauksessa vetänyt yhden annoksen tattaripuuroa mustikoilla. Ja päivällä kahvin kanssa mustikkamunkki o_____O. Ja vielä illalla aivan järjetön annos spagettia poronkäristyksen kanssa. Ja keksi. Napa ratkee 1, 2, 3...


Ai niin. Soitin vielä illalla ystävälleni, jonka kautta Nykänen oikeastaan meille tuli (kasvattaja on hänen ystävänsä). Ajattelin, että olisin jo tarpeeksi vahva että voisin kertoa hänelle Nykäsestä ilman tunteenpurkauksia mutta paskat. Siinä vaiheessa kun juttu siirtyi Nykäseen, kaikki sanat takertuivat kurkkuuni ja katosivat itkun tieltä. En tiennyt enää mitä sanoa, miten kertoa. Pystyin vain takeltelemaan nyyhkyttäen että "Nykänen ei enää ole kanssamme". Sain minä sitten kerrottua mitä oli käynyt ja muuta mutta... yllätyin itsekin. Että miten vaikea siitä on puhua, tai kertoa. Kyyneleet puskee läpi nytkin, tätä kirjoittaessa. Miten voikin kani olla näin rakas. Hajottaa, tämä alituinen tunteilu.

Huomenna pitää alkaa katsella koulujuttuja, kursseille ilmoittautumisia ja muita, ja katsoa mitä minun on tammikuun aikana kerettävä. Toisaalta se tuntuu vapauttavalta saada ajatukset johonkin muuhun, toisaalta väsyttää ja ahdistaa. Menen myös mieheni, J:n kanssa ostamaan sen hemmetin lumilapion, ja silmälasit hänelle. Tuo jälkimmäinen on semmoinen juttu, mikä olisi pitänyt saada aikaiseksi jo kuukausia ellei vuosia sitten :D. Imuroin jos jaksan. Meen lenkille jos ei oo liian kylmä. Pyyhin pölyt jos viitsin. Ja nyt meen saunaan.

Ps. Piti riemuita julkisesti tästä jo aikaisemmin, mutta parempi myöhään kuin ei milloinkaan. Uudet lukijat, tervetuloa!

Kaniksi naamioitunut enkeli.

Tuntuu käsittämättömän vaikealta edes kirjoittaa tästä. Viime lauantaina, 26. joulukuuta, pieni kääpiöluppakanimme Nykänen kuoli. Se oli nuorin kolmen kanin koplastamme. Luultavasti se menehtyi suolitukokseen. Lopetti perjantaina iltapäivästä syömisen ja juomisen, eikä mitään tullut ulos enää sen jälkeen. Tiedän, että teimme kaikkemme pelastaaksemme sen, mutta pikkuinen heikkeni niin nopeasti loppua kohti. Viime hetkillä se laski alleen, alkoi haukkomaan henkeään ja lopulta kuoli mieheni käsivarsille.

Kävimme tänään hautaamassa sen mieheni isän lapsuuden kodin vieressä olevaan mäntymetsään. Se ei tuntunut niin pahalta, kuin mitä olin ajatellut. Ehkä siksi, että sen kuolemasta on kohta jo kolme päivää, tai siksi, että tiedän sen olevan jo taivaassa, heiluttelemassa korviaan voikukkaniityllä ja syömässä all-you-can-eat-porkkanabuffetissa. Joka tapauksessa, minun on kauhea ikävä sitä.

Nykänen ei ollut se helpoin kani, mutta en kadu hetkeäkään että otimme sen luoksemme alle pari vuotta sitten. En voi sanoin kuvailla sitä iloa, mitä se toi elämäämme juoksemalla meitä vastaan korviaan heilutellen vaikka palasimme vain viereisestä huoneesta. Se tuli joka yö sänkyyn nukkumaan kanssamme ja vei puolet mieheni tyynystä. Nakersi puumerkkinsä jokaikiseen lakanaani ja sängyn peittooni. Se hyökkäsi aina muristen ruokakupille, ja juoksi hypellen sängyn alle karkuun kun sitä toruttiin n. 134 kertaa päivässä. Se antoi ottaa itsensä syliin, tuli aina luokse kun istuin lattialle tai sängylle, ja osallistui tekemisiini maistamalla kaikkea - asiakirjoja, luonnoskirjaa, lankakerää, laukkua, kyniä, lautapelejä, papereita jne. Mieheni se herätti joka aamu nakertamalla hänen käsikarvojaan. Nykänen nautti elämästään 24/7. Kun se nukkui, sitä ei herättänyt edes imuri, ja kun se oli hereillä, se joko juoksi, hyppi, sotki heinillä joka paikan, söi tyytyväisenä tai köllötteli ja kiehnäsi matolla. Pahvilaatikoitakin remontoitiin aina kun jaksettiin, mutta omenapuun oksat ja sängyn jalat olivat sitä suurinta herkkua.

En ymmärrä, miten ihmiset voivat ajatella lemmikkejään vain lemmikeinä. Ehkä siksi minuun sattuukin niin paljon, koska minulle Nykänen oli perheenjäsen vain "lemmikin" sijaan. Ottamalla joka hetkestä kaiken irti Nykänen opetti minulle paljon. Olen jopa miettinyt, tuliko Nykänen suoraan taivaasta. Sen turkki oli sellainen laikukas, mutta sen selkä oli kokonaan pähkinänruskea, ja siinä oli valkeat siiven muotoiset kuvioinnit, kummallekin puolelle oma siipi. How special is that? Minun superpupuni.

Kanin kokoinen aukko maailmassani tekee uskomattoman kipeää, mutta olen kiitollinen. Minulla on maailman ihanin mies ja lihava kanipariskunta viereisessä huoneessa. On läheisiä, katto pään päällä, lämmintä vaatetta, ei minulta oikeastaan ole koskaan mitään puuttunut.

Elämä on täynnä kauniita asioita joita ei osaa arvostaa tarpeeksi ennen kuin ne menettää.