Kaniksi naamioitunut enkeli.
Tuntuu käsittämättömän vaikealta edes kirjoittaa tästä. Viime lauantaina, 26. joulukuuta, pieni kääpiöluppakanimme Nykänen kuoli. Se oli nuorin kolmen kanin koplastamme. Luultavasti se menehtyi suolitukokseen. Lopetti perjantaina iltapäivästä syömisen ja juomisen, eikä mitään tullut ulos enää sen jälkeen. Tiedän, että teimme kaikkemme pelastaaksemme sen, mutta pikkuinen heikkeni niin nopeasti loppua kohti. Viime hetkillä se laski alleen, alkoi haukkomaan henkeään ja lopulta kuoli mieheni käsivarsille.
Kävimme tänään hautaamassa sen mieheni isän lapsuuden kodin vieressä olevaan mäntymetsään. Se ei tuntunut niin pahalta, kuin mitä olin ajatellut. Ehkä siksi, että sen kuolemasta on kohta jo kolme päivää, tai siksi, että tiedän sen olevan jo taivaassa, heiluttelemassa korviaan voikukkaniityllä ja syömässä all-you-can-eat-porkkanabuffetissa. Joka tapauksessa, minun on kauhea ikävä sitä.
Nykänen ei ollut se helpoin kani, mutta en kadu hetkeäkään että otimme sen luoksemme alle pari vuotta sitten. En voi sanoin kuvailla sitä iloa, mitä se toi elämäämme juoksemalla meitä vastaan korviaan heilutellen vaikka palasimme vain viereisestä huoneesta. Se tuli joka yö sänkyyn nukkumaan kanssamme ja vei puolet mieheni tyynystä. Nakersi puumerkkinsä jokaikiseen lakanaani ja sängyn peittooni. Se hyökkäsi aina muristen ruokakupille, ja juoksi hypellen sängyn alle karkuun kun sitä toruttiin n. 134 kertaa päivässä. Se antoi ottaa itsensä syliin, tuli aina luokse kun istuin lattialle tai sängylle, ja osallistui tekemisiini maistamalla kaikkea - asiakirjoja, luonnoskirjaa, lankakerää, laukkua, kyniä, lautapelejä, papereita jne. Mieheni se herätti joka aamu nakertamalla hänen käsikarvojaan. Nykänen nautti elämästään 24/7. Kun se nukkui, sitä ei herättänyt edes imuri, ja kun se oli hereillä, se joko juoksi, hyppi, sotki heinillä joka paikan, söi tyytyväisenä tai köllötteli ja kiehnäsi matolla. Pahvilaatikoitakin remontoitiin aina kun jaksettiin, mutta omenapuun oksat ja sängyn jalat olivat sitä suurinta herkkua.
En ymmärrä, miten ihmiset voivat ajatella lemmikkejään vain lemmikeinä. Ehkä siksi minuun sattuukin niin paljon, koska minulle Nykänen oli perheenjäsen vain "lemmikin" sijaan. Ottamalla joka hetkestä kaiken irti Nykänen opetti minulle paljon. Olen jopa miettinyt, tuliko Nykänen suoraan taivaasta. Sen turkki oli sellainen laikukas, mutta sen selkä oli kokonaan pähkinänruskea, ja siinä oli valkeat siiven muotoiset kuvioinnit, kummallekin puolelle oma siipi. How special is that? Minun superpupuni.
Kanin kokoinen aukko maailmassani tekee uskomattoman kipeää, mutta olen kiitollinen. Minulla on maailman ihanin mies ja lihava kanipariskunta viereisessä huoneessa. On läheisiä, katto pään päällä, lämmintä vaatetta, ei minulta oikeastaan ole koskaan mitään puuttunut.
Elämä on täynnä kauniita asioita joita ei osaa arvostaa tarpeeksi ennen kuin ne menettää.
