Concealed dreams

Päiväni oli pilviä täynnä.

Nyt se on sitten ohi. Jännitin lääkäriin menoa niin paljon, etten meinannut saada nukutuksi viime yönä. Siitä, ja puoliflunssaisesta olosta johtuen lintsasin sitten koulusta, mutta luokkatoverini piti minut ajan tasalla ja kertoi, että oli ottanut muistiinpanot enkä jäänyt oikeastaan mistään paitsi. Olen tajuttoman onnellinen tästä ihmisestä. Todennäköisyys, että olisin jättänyt koulun kesken tai vaihtanut linjaa olisi huomattavan paljon suurempi ellei E olisi samalla luokalla kanssani.

Aika terveyskeskukseen oli vasta iltapäivällä. Kävelimme sinne mieheni kanssa hiljaisuuden vallitessa, mitä nyt vähän kinastelimme reitistä koska kumpikaan ei ollut aiemmin käynyt siellä (koska muutimme Helsinkiin vasta viime vuonna). Minua jännitti niin paljon!! Ja hävetti. Nyt kun en enää ole oksentanut, tunnen lihoneeni useamman kilon koska en ole onnistunut rajoittamaan syömisiäni. Tunnelmat olivat varsin sekavat astuessani vastaanottohuoneeseen.

Luojan kiitos, minut vastaan ottanut lääkäri oli oikein mukava täti. En tiedä mistä se on tullut, mutta minulla on jotain ihmeellisiä pelkotiloja lääkäreitä ja terveyskeskuksia kohtaan, olen aina yrittänyt välttää niitä viimeiseen asti. Pääni sisällä sairaaloissa ja terveysasemilla on aina jumalaton kiire, potilaille tehdään selväksi että he vain tuhlaavat lääkärien kallista aikaa eikä ketään oikeasti kiinnosta mikä sinua todella vaivaa, ota tuosta resepti ja häivy. No, back to reality. Jotenkin ehkä odotin tapaamiselta jotain enemmän, mutta koska aikaa oli vain vähän (olkoonkin että olin odottanut sitä puolituntista 3 viikkoa), eikä koulun terveydenhoitajan kirjoittamat muistiinpanot olleet lääkärin nähtävillä (koska käyn koulua Vantaalla, enkä Helsingissä), ei siihen ollut mahdollisuutta. Sain uuden ajan kolmen viikon päähän, lähetteen labraan ja allekirjoitin lapun että terveydenhoitajan kirjoitukset voidaan lähettää terveyskeskukseen.

Mitä sitten jäi todella käteen tuosta tapaamisesta? Suoraan sanottuna, en tiedä. Lääkäri sanoi tapaamisen loppupuolella, että olisin mennyt parempaan suuntaan kaiken kanssa. Okei, olen hakenut apua, onnistunut vähentämään oksentamista mutta... jotenkin minusta ei tunnu yhtään paremmalta. Olen lihonut, stressaantunut, väsynyt ja kiireinen ja tunnen itseni pikemminkin epäonnistuneeksi. Lääkäri pisti myös pääni sisällä olevan pakan sekaisin selittämällä, että aikuisilla painoindeksin alipainon raja olisi 20. Hänen mukaansa olisi normaalimpaa, jos painaisin yli 50kg. En voi uskoa sitä. En ole uskaltanut käydä vaa'alla kuukauteen, mutta veikkaisin painoni olevan jotain 48:n tienoilla ja sekin on vaan niin liikaa. Voin melkein tuntea, kuinka syömishäiriöni hivuttaa kämmeniään silmieni eteen ja estää minua näkemästä selkeästi. "Koska kylkiluuni eivät enää törrötä, olen läski". Miksei minulle annettu vaan suoraan sitä lähetettä psykiatriselle polille??

Mikä järki... unelmoin laihuudesta. Näin siitä pari yötä sitten untakin, kuinka unelmaminäni hymyili minulle peilistä ja kysyi enkö haluaisi olla kaunis. Oli pienoinen pettymys kurkistaa aamulla todellisuudessa peiliin ja todeta olevansa samassa jamassa kuin eilenkin. Tavallaan tosi surullista. Että eikö minulla ole oikeasti suurempiakin murheita tai edes asioita mietittävänä kuin oma vyötärönympärykseni. No onhan minulla. Ehkä liikaakin, koska pakenen niitä asioita mittanauhan taakse. Olen pelkuri. Juuri nytkin, sen sijaan että tekisin rästihommia pois alta, suunnittelen lähteväni kävelylle puolikuntoisena, vain koska minua ahdistaa juuri syömäni lounas ja pääni räjähtää ihan justiinsa. Whhhfffum, ka-bouum pom pom.