Concealed dreams

Nyt riittää.

En jaksa enää epäonnistua. Olen kertakaikkisen täynnä tätä paskaa. Lintsasin jopa eilen koulusta, minä, se kaikista tunnollisin ja kiltein joka tulee joka tunnille puoli tuntia etuajassa! En vain jaksanut mennä kuulemaan kuinka mikään, mitä teen ei ole tarpeeksi. Vaikka tekisin mitä. Ryvin itsesäälissä aina japanin iltatunteihin saakka. Tuntien jälkeen jatkoin itsesäälissä ryömimistä.

Vielä tänä aamuna minulla oli jo parempi olo, nukuttuani yön yli. Tätä parempaa kesti kouluruokailuun asti. Koko viime viikon menin joka päivä sinne syömään. En tiedä mitä yritin, kai ottaa epätoivossani askelia parantumista kohti. Että jotain on syötävä, ettei olisi niin nälkä illalla. Vetosin rahatilanteeseeni, että se on nyt joulun jälkeen vähän parempi. Kestin sen, että parina ensimmäisenä päivänä sitä vähän ihmeteltiin ja naureskeltiin. Mutta se, että nyt siitä on tehty jokin numero, se on liikaa.

"Oho, katos katos, mitäs sinä täällä teet?"
"Tämähän alkaa jo olla ennätys, se on ollut täällä tosi monena päivänä"
"Mitäs sulla siinä on, keittoa?"
"Meinaatko syödä kaiken?"
"Se oli täällä viime viikollakin tosi monena päivänä".

Hymyilin vain. En minä osannut muutakaan. Söin keittoni samalla kun nieleskelin itkua. Todennäköisesti kukaan ei tuijottanut, mutta minusta tuntui siltä, kuin kaikkien katseet olisivat porautuneet läskeihini. Katsoneet, kuinka läski syö. Onkohan se todella ansainnut tuota keittoa? En usko. Pääsin tapahtuneesta jotenkuten yli. Iltapäivän tunnit kuluivat japanin läksyjä tehdessä, materiaaliluennon hukkuessa pääni sisällä olevaan meluun. Pääsimme tunnilta vähän aikaisemmin. Pakkaan laukkuni, puen takkini, sanon heippa kaikille ja lähden kävelemään ovea kohti.

"Meinaat sä tulla huomennakin syömään?"

Taas minä vain hymyilin. Sanoin että "katsoo huomenna". Mitä hittoa tuo oli? Mitä ihmettä, miksei se poika voinut vain sanoa "heippa" tai "huomiseen" tai ihan mitä tahansa muuta normaalia mitä ihmiset toisilleen sanovat lähtiessään kotiin koulusta. Joo, en meinaa mennä syömään. Anteeksi että yritin syödä kanssanne, olla normaali, kiitos ja kumarrus, tajuan viimeistään nyt olevani oikeasti läski. Antaa olla.

Minulla on ongelma. En voi kieltää sitä. Olen yrittänyt kyllä, mutta en voi. Minua väsyttää tapella ruoan kanssa, väsyttää koulu, raha-asiat, perhe-asiat, Nykänen, kaikki... mutta mikä minua eniten repii, on oma olemukseni. En kestä itseäni. En eilen, enkä etenkään tänään. Tavoitepainooni on 3-4kg. Jos vain pääsisin siihen, edes jokin olisi hyvin. En jaksa enää epäonnistua. Hei oikeasti hei, kuinka vaikeaa se voi olla pudottaa yks 3-4kg?! Se on niin lähellä! Ei se oikeasti ole niin kaukana. Nyt ei puhuta mistään 10:stä kilosta. Tämä on vain 3-4kg.

Paskat. Voisiko ihminen olla enää tämän kyllästyneempi itseensä ja elämäänsä? Here's what I'll do: Pistän elämäni järjestykseen. Teen, mitä olen aina halunnut tehdä. Minähän pudotan nuo 3-4kg, kesti minkä kesti ja vaikka menisi terveyskin samalla, minähän revin tuon läskimäärän ennen kesää irti itsestäni. Teen kaikkeni koulun eteen. Teen läksyt, en lintsaa, luonnostelen plansseja vaikka aamuyöhön asti. Piirrän kunnes käsi lähtee irti. Haen töitä, pikku liike, iso liike, ihan sama, mutta minähän saan töitä enkä jää ilman kesätyöpaikkaa. Ja paiskin siellä suu hymyssä kaikki tunnit mitkä vain saan.


En halua antaa itselleni aikaa ajatella. En halua pysähtyä itkemään. Jos pysähdyn... hajoan.