Kohti huomista.

Olen jälleen murehtinut itseni kipeäksi aivan turhasta. Löysin kuin löysinkin ajoissa paikan, jossa japanin kurssi pidettiin, puolitoista tuntia etuajassa. Taitaa olla ennätys tälle vuodelle tämän myöhästymisen pelkoni kanssa. Jumitin sitten puolet tuosta ajasta läheisessä kuppilassa, kahvia hörppien ja MeNaiset-lehteä lukien. Ensimmäinen japanin tuntini meni hyvin. Opettaja on sellainen symppis partaukko, joka jaksaa turista tarinoita opetuksen välissä, jaksaa pysyä kärryillä ja kiinnostus pysyy näin ollen yllä kun odottelee seuraavaa juttua. Olen iloinen, että uskalsin mennä. Ensi tiistaina uudestaan. Kotiin palatessani soitin isälleni rahatilanteestani, ja kerroin myös Nykäsestä. Ihan käsittämätön nyyhkypuheluhan siitä tuli, ainakin minun osaltani, mutta ihan sama. Isä laittoi myöhemmin illalla rahaa, ja nyt ei tarvitse murehtia kurssikirjoja tai leipomistarvikkeita viikonlopulle.

Tänään kävimme mieheni kanssa katsomassa äitiäni. Oli ihan ok reissu. Ajomatka tylsä ja pitkä, mutta äitiä oli kiva nähdä ja hänelle oli varmasti tärkeää nähdä meitä. Sain 2 kakkuvuokaa, mieheni sai työpöydälleen lampun ja parempia säitä odotellessa uuden veroiset lenkkarit. Ruoaksi oli uunissa kypsennettyjä peruna- ja porkkanalohkoja, sekä kanaa. Jälkkäriksi olisi ollut tarjolla marjarahkaa, riisisuklaata ja suklaakakkua, mutta niin uskomattomalta kuin se kuulostaakin, en sortunut mihinkään. Tähän saattaa vaikuttaa eilisilta. Hävettää kertoa, mutta illalliseksi oli ranskiksia ja nakkeja + puolikas konvehtirasia : D. Vielä samana iltana alkoi menkat joten... ehkä se vaan oli tarkoitettu näin.

Tekee mieli piirtää, leipoa, kirjoittaa, tanssia, järjestellä asioita, käydä suihkussa... puhkun energiaa ja intoa. Olo on jotenkin ihmeellisen kevyt (tosin vain henkisesti). Odotan viikonloppua ja ystävieni näkemistä kuin hullu puuroa. Juuri nyt en tahdo murehtia, en uhrata pienintäkään ajatusta surullisille asioille. Tahdon uskoa, edes hetken verran, että kaikki järjestyy.

Aamupäivän tunnelmia.

Olen kohtapuoliin lähdössä keskustaan. Japanin kurssi jännittää ja pelottaa, enimmäkseen tosiaan murehdin perille löytämistä ja myöhästymistä. Ulkona ei onneksi ole kauhean paljon pakkasta. Luulen, että joudun tänään soittamaan isälleni ja avautumaan hänelle rahatilanteestani. Inhottaa pyytää apua, mutta faktahan on, ettei opintotuella paljon hurrata jos siitä jää vuokran ja puhelinlaskun jälkeen kuukaudessa parikymppiä kouraan. Kurssimateriaalit tekevät vähintään sen 40€, toivon ettei enempää.

Kävin eilen illalla miettimään suhdettani ruokaan. Se on muuttunut. Nykäsen poismenon jälkeen en ole jaksanut enää listata ruoasta saatuja ja liikunnalla kulutettuja kaloreita ylös, vaan olen arvioinut niitä summittaisesti päässäni. Toki murehdin edelleen painoani ja ulkomuotoani, mutta en ole enää jaksanut rankaista itseäni niin armottomasti syytöksillä ja pakkoliikunnalla syötyäni. En sitten tiedä, onko tämä kenties askel taaksepäin, kohti terveempää ajattelua. Jotenkin en vain jaksa. Paino on ihmeellisesti pysynyt täysin paikoillaan. Se oli tänäkin aamuna sama kuin eilen, 46.8kg. Käsittämätöntä, mutta toisaalta olen helpottunut. Tahdon ajatella, että se todella on tuon verran, yleensä saa miettiä niiden heilahtelujen kanssa että onko tämä nyt läskiä, nestettä vai mitä, mikä on tarkka luku ja totuus.

Uudenvuodenlupaukset... en ole unohtanut niitä, vaikka ne ovatkin yllätys yllätys, ottaneet vähän takapakkia. En ole tehnyt lihaskuntoja ihan joka päivä, en vieläkään ole lopettanut tupakointia. Kyllä minä lopetan, kunhan kerkiän. Kunhan elämä palaa jotenkuten raiteilleen, asiat rutinoituvat eivätkä päivät enää tunnu niin epätodellisilta ja kaoottisilta. Kunhan pääsen Nykäsestä yli, tahdon kasvaa paremmaksi ihmiseksi.

Päivä tuli, päivä meni.

Ei varmaankaan pitäisi kirjoittaa tällaisia "joo ei mitään uutta"-postauksia, mutta menkööt, ihan vaan kirjoittamisen riemusta. Lähdetään liikkeelle aamusta. Paino sama kuin eilen, eli 46.8kg. Eihän se tuosta enää tipu ilman että siihen panostaa, näin luulen. Kunhan ei vaan nousis. Join kahvit, söin sämpylän, vein vanhoja sarjiksia ja DVD:itä divariin (jonka löytyminen oli "pienen" vaivan takana), sain kympin. Kotiinpäin palatessani kävin kaupassa, ostin salaattia, sipuleita, dödön, tupakkaa ja postimerkin, tekivät 10.20€. Aika mahtava reissu. No, tulipahan käveltyä kutakuinkin kaksi tuntia. Onneksi ei enää ollut niin kylmä.

Kotona sitten join lisää kahvia, viikkasin pyykkejä kaappiin, juttelin äidin kanssa puhelimessa, söin puolikkaan sämpylän ja kudoin kaulaliinaa. Iltaruoaksi luomujauhelihariisimössöä sipulin ja lantun kera. Jakso Criminal mindsia ja 2 erää Carcassonia (joka on joku paras lautapeli ikinä, unelmoin niistä lisäosista siihen) ja varmaan 5 kuppia teetä. Tsekkailin myös reseptejä viikonloppua varten. Juhlimme miehen synttäreitä ja tulee muutama kaveri kylään, ajattelin että leipominen tulisi halvemmaksi kuin valmiina ostaminen. Poden huonoa omaatuntoa siitä, että söin mössöä niin paljon, en saanut tänään piirrettyä, en liikuttua enempää, en tehtyä oikeastaan mitään kummempaa. Saamaton olo.

Soitin tosiaan eilen Nykäsestä ex-kämppikselleni. Tunnin itkupuheluksihan se meni, langan kummaltakin puolelta. Miksi tämän pitää olla näin vaikeaa? Ja yöllä odotin unta vain kaksi tuntia. Koulu alkaa virallisesti vasta ensi maanantaina, mutta olen ottanut valinnaiseksi japanin kielen, joka alkaa huomenna. Olen samaan aikaan innoissani ja kauhuissani. Kurssi pidetään keskustassa, minulla on osoite muttei mitään hajua millainen rakennus se on tms. Pelkään eksyväni, etten löydä paikalla, pelkään myöhästyväni ja sitä että minulla pitäisi olla jotain kurssimateriaaleja joista en kuitenkaan ole mistään löytänyt mitään mainintaa. Ahdistaa. Okei, voin heittäytyä kokeilemaan jotakin uutta tuosta noin vain, mutta pohjimmiltani pelkään uusia asioita. Jos rahatilanteeni olisi kehuttavampi, olisin varmaan tänään mennyt junalla keskustaan ja takaisin vain varmistamaan että löydän huomenna perille. Sellainen minä olen.

Uskomatonta, mutta totta.

Joulukilot on nyt joten kuten saatu kuosiin. Vaaka näytti aamulla tutun 46.8kg, eli painoni ennen joulua. Siitä huolimatta en jotenkin osaa olla niin iloinen siitä, kuin ehkä pitäisi. Pelkään yhä, että olen menettänyt lihasmassaa, ja että se on vaihtunut läskiksi. Ajattelen, että minulla on mennyt kuukausi hukkaan tavoitteeni saavuttamisessa. Mitä vaaka olisi tänään näyttänyt jos en olisi jouluna mässäillyt? Alunperin oli tarkoitus, että olisin painanut 45kg jouluun mennessä mutta en koskaan päässyt sinne asti. No, tänä vuonna. Kesti minkä kesti.

Näyttää myös siltä, että häviän mieheni kanssa lyömäni vedon. Hän oli varma siitä, että saavuttaisin tämän painon ennen hänen syntymäpäiväänsä (ensi viikolla), tai menisin sen alle. Jos paino pysyy nyt siihen asti samana tai laskee, minua odottaa kuukauden herkkulakko. Jos taas paino olisi enemmän kuin tuo 46.8, minulle pistettäisiin kesään asti 20€ joka kuukausi sivuun shoppailua varten. Vaikuttaa siltä, että joudun pitämään sen kuukauden karkkilakon. Either way, I win. Harmittaa vain ihan vähän, mutta varmasti karkkilakkokin tekee hyvää. Mikä upea veto.

Tänään pakkanen ilmeisesti alkaa vähän laskea. Suunnittelen kävelyreissua jossain vaiheessa päivää. Suunnitelmissa on myös sämpylöiden leipominen ja piirtäminen. Sain eilen pitkästä aikaa tartuttua kynän varteen, olen iloinen siitä. En ymmärrä miksi piirtämisestä on tullut minulle niin käsittämättömän vaikeaa. Onko kyseessä vain laiskuus vai puhtaan paperin kammo, en tiedä. Olen myös luvannut soittaa ex-kämppikselleni päivällä. Joudun kertomaan Nykäsestä. Aa, niin vaikeaa. Tekisi mieli livistää, mutta sitähän minä en tee.

Mitä parhainta sunnuntaita teille kaikille 22:lle. o/

I'm on road again...

Tsekkasin eilen keskellä päivää painoni. Se oli jotain järkyttävää, tai niin ainakin aluksi luulin. Heti punnituksen jälkeen kierin sohvalle, kudoin muutaman rivin kaulaliinaa ja kelailin että "ei oo mahdollista". Menin uudestaan vaa'alle, ilman vaatteita tällä kertaa ja lukema pieneni 1,5:llä kilolla. What?? Kyllä vaatteet on painavia, en käsitä. Viimeinen kerta kun yritän salata muotojani vaa'alta.

Aamupaino tänään 47.1kg. Eli minulla on enää 300g:n matka siihen, mitä painoin ennen joulua. Jotain käsittämättömintä ikinä, sillä joulunkin aikana painoni kävi 49:ssä. Pelkään kuitenkin, että tuo ääretön painonlasku johtuu myös siitä, että olen menettänyt lihasmassaa, silllä en enää ole liikkunut niin aktiivisesti kuin ennen joulua. Ei auta kuin korjata asia, alkaa taas liikkumaan. Tätä teoriaa tukee sekin, että aikaisemmin suht. väljät farkut tuntuvat tiukoilta. Ääää. >____<

Käytiin kirpparilla. Oli pieni ja aneeminen, eikä löydetty yhtään mitään. Tulipahan käytyä. Ajattelin että voisin tänään liikunnan lisäksi yrittää piirtää. Viime kerrasta on oikeasti niiiiiiin pitkä aika, hävettää kuinka en ole koko syksyn aikana saanut paljon mitään aikaan, ainakaan mitä tulee piirustuspöytääni. Tuntuu ettei aika riitä. Ei alkuunkaan. On niin paljon asioita mitä tehdä, ja se jotenkin lamaannuttaa... ja sitten en tee yhtään mitään. Weird? O____o No mutta, eipä ihmeempiä tästä päivästä. Rahatilanteeni on paska, ja se stressaa. En tiedä, mistä repisin lisätuloja, sillä en jaksa käydä töissä samaan aikaan kun opiskelen. Tämä on taas niitä hetkiä, jolloin tunnen itseni luuseriksi. Jaksaahan moni muukin, miksen minä? Minä vaan... olen.

Kylmä!

Tuolla on niin järjettömän kylmä. Kävelimme kirpparille J:n kanssa vain huomataksemme että se on auki la-su. Jes. Jatkoin yksin kävelyä kauppaan jossa joku humalainen leuhki kassajonossa kuinka ampuu kaikki nuoret jotka vielä tulevat hänen pihalleen. On 500 kutia kuulemma valmiina. Jäi vielä jatkamaan juttua peliautomaateille jossa oli joukko hupparipoikia, katsoivat vähän pitkään kun kassatyöntekijäkin alkoi jo ohjata kyseistä herraa kohti uloskäyntejä. "Mä vaan varotan niitä". Voi elämä. En tiedä jäikö pelkäksi uhoamiseksi, mutta toivon niin.

Palelee ihan hulluna, ja selkä on jumissa eilisestä lumen lapionnista. Meinaan vielä pyöräyttää imurilla koko talon jahka tästä ylös päästään, ja jos aikaa ja energiaa riittää sen jälkeen niin voisi ottaa muutaman tuhat askelta tanssimatolla. Jos jaksaa. Saas nähä. En oikeasti jaksa ajatella kahta tuntia pidemmälle. En vieläkään uskalla mennä vaa'alle. Miksi menisin, ei kuitenkaan ole alle 47:n. Kovaa pakkasta on luvattu koko viikonlopuksi, btw. Että se siitä lenkkeilystä. Jäätyy naama irti.

Oi joi joi...

Kyllä tämä arki on taas niin mukavaa. Lenkki jäi väliin tältä päivältä. Syy: lumityöt. Käytiin päivällä ostamassa se lumilapio. Kaitsoimme ensin Bauhaussista, Fiskarssin lumilapio oli päälle 20€. Citymarketissa 19.90€. Viimeisenä mentiin Biltemaan, puuvartinen rautalapio 9€. Kaupat tuli, ja nyt on vasen käsi ihan jojona lumen viskelystä. Mut hei, se oli ihan oikea valinta, ei sellaisella muoviläpyskällä olisi saanut millään irti etupihan jo tampatusta lumesta, plus liian pitkä varsi olisi ollut pelkästään hankala.

Olen jälleen pessyt koneellisen pyykkiä, ilmoittautunut kevätlukukauden kursseille, onnistunut (luultavasti) pitämään päivän kalorit alle tonnissa ja raatelemaan muovikassillisen aikakauslehtiä, eli leikkasin kuvia leikekirjaani varten. Huomenna... en tiedä. Minulla on yksi koulutehtävä joka pitää suorittaa tässä loman aikana, on tehtävä kuvakooste erään yrityksen tuotetarjonnasta. Voisi sitä kai katsella, ja oli puhe että kävisimme myös kirpputorilla katsomassa pienempää nojatuolia olohuoneeseemme.

Tunnen itseni iloiseksi, sillä pitkästä aikaa olen onnistunut saamaan otteen itsestäni, edes jonkin näköisen. Kyllä se tästä taas lähtee. Ruoka ei hallitse minua, vaan minä sitä, ja minun on opittava käsittelemään tunteitani muuten kuin syömällä. Luin jostakin että tunnesyöminen voisi olla jopa periytyvää O_____o. Jos se on totta, sitä suuremmalla syyllä minun on vahdittava itseäni. Herkuttelun aion sallia itselleni vasta viikonloppuna 16-17.1, sillä vietämme silloin mieheni synttäreitä. Until that, let's keep up the good work and keep the sugar in the closet. Nyt meen juomaan teetä ja kattomaan onko Flashforward mistään kotoisin. Ciao! (ps. edelliseen postaukseen tuli kommentteja, kiitos! Ootte mussukoita)

Löhöloppiainen

I'm back!! Saavuimme eilen takaisin Helsinkiin kotiimme mieheni kanssa. Jouduimme taistelemaan polvenkorkuista luminietosta vastaan, että pääsimme etuovelle ja hieman joutui sitäkin kaivamaan. Lunta on tullut ihan älyttömästi! Arvatkaa kaksi kertaa omistammeko lapiota. Yritimme myöhemmin illalla päästä takapihallekin, mutta yritykseksi jäi. Suurin osa huonekasveistani on kuollut pystyyn, jääkaappi haisee kuolemalta, pihaharjankin rikoimme taistelussa lunta vastaan mutta kaikesta huolimatta - kiva olla kotona. Positiivista se, että tietokone ja telkkari on edelleen tallella (ei ole murtauduttu), eikä jääkaappi/pakastin ole hajonnut (odotin sitä oikeasti, minun säkälläni näin olisi ihan hyvin voinut käydä).

En edelleenkään ole oikein saanut itsestäni niskapersotetta syömisten suhteen, mutta tilanne paranee päivä päivältä. Onhan minulla koko vuosi aikaa laihduttaa. Mitä hitaammin, sen varmemmin, tämän olen oppinut kantapään kautta. Kyllä tässä on nyt ollut ihan muuta ajateltavaa ja murhettakin, että jos oikeasti itkisin joulu- ja uudenvuodenkilojani niin hajoaisin siihen. Kotiinpaluu oli mukava, mutta kyllä se oli vaikeaa katsoa makuuhuonetta jossa Nykäsen häkin paikalla oli tyhjä tila. Itkimme jälleen yhdessä mieheni kanssa sängynreunalla eilen illalla. Matto on täynnä Nykäsen karvoja, joka ikinen sängynpeiton kulma on purtu kauniimmaksi ja sängyn päällä lepäävästä Tiikeri-pehmolelusta on pesulappu syöty parempiin suihin. Nämä pienet muistot ovat samaan aikaan sekä raastavia että siunaavia. Todennäköisesti en tule vaihtamaan sängynpeittoa pitkään aikaan.

Myöhemmin päästimme kaksi muuta kaniamme tähän samaan huoneeseen, jossa Nykänen asui. Ei enää suljettuja ovia. Vanhasta tottumuksesta, however, vedän sen kuitenkin perässäni aina kiinni. Joka tapauksessa, nyt noita kahta ei enää saa ulos täältä. Tykkäävät tästä ihan mielettömästi. Pomppivat sängyllä, ravaavat sen alla, nakertavat pahvilaatikkoa ja lötsivät matolla kuin mitkäkin tyhjäntoimittajat. Etenkin nyt, kun tänään laitoimme vessa- ja heinälaatikon huoneen yhteen nurkkaan, lienee turha odottaa että ne omatoimisesti pompottelisivat tiensä takaisin olohuoneeseen. Saas nähä.


Tämä päivä meni vähän niin kuin löhöillessäkin, tosin vasta illasta. Olen pessyt koneellisen pyykkiä (sitähän riittää), käynyt kävelemässä 40min. kun haimme postin ärrältä (teimme postinjakelun keskeytyksen reissumme ajaksi), purkanut laukut ja kassit, pessyt kanien kuljetuskopan, puistellut kaksi mattoa, tiskannut, kutonut kaulaliinaa, heittänyt tavaroita varastoon ja sieltä pois. Tämän kaiken jälkeen tunnen itseni laiskaksi, ja vähän syylliseksi siitä että en ole kävellyt 2-3 tuntia, tehnyt lihaskuntoja, tehnyt vielä jotain enemmän... no tein minä persoonallisuustestin, jonka mukaan olen ulospäinsuuntautunut neurootikko. Great.

Lisäksi söin aamulla enemmän kuin laki sallii, 2,5 dl Pirkan omena-päärynäjugurttia fitness-jugurttimurojen kanssa (äiti heitti minulle paketin mukaan viimeksi siellä käydessäni) ja ruissämpylän (2 puolikasta) juustolla ja salaatilla. Madness, ottaen huomioon että yleensä olen joko skipannut aamupalan/ syönyt hedelmän/ parhaimmassa tapauksessa vetänyt yhden annoksen tattaripuuroa mustikoilla. Ja päivällä kahvin kanssa mustikkamunkki o_____O. Ja vielä illalla aivan järjetön annos spagettia poronkäristyksen kanssa. Ja keksi. Napa ratkee 1, 2, 3...


Ai niin. Soitin vielä illalla ystävälleni, jonka kautta Nykänen oikeastaan meille tuli (kasvattaja on hänen ystävänsä). Ajattelin, että olisin jo tarpeeksi vahva että voisin kertoa hänelle Nykäsestä ilman tunteenpurkauksia mutta paskat. Siinä vaiheessa kun juttu siirtyi Nykäseen, kaikki sanat takertuivat kurkkuuni ja katosivat itkun tieltä. En tiennyt enää mitä sanoa, miten kertoa. Pystyin vain takeltelemaan nyyhkyttäen että "Nykänen ei enää ole kanssamme". Sain minä sitten kerrottua mitä oli käynyt ja muuta mutta... yllätyin itsekin. Että miten vaikea siitä on puhua, tai kertoa. Kyyneleet puskee läpi nytkin, tätä kirjoittaessa. Miten voikin kani olla näin rakas. Hajottaa, tämä alituinen tunteilu.

Huomenna pitää alkaa katsella koulujuttuja, kursseille ilmoittautumisia ja muita, ja katsoa mitä minun on tammikuun aikana kerettävä. Toisaalta se tuntuu vapauttavalta saada ajatukset johonkin muuhun, toisaalta väsyttää ja ahdistaa. Menen myös mieheni, J:n kanssa ostamaan sen hemmetin lumilapion, ja silmälasit hänelle. Tuo jälkimmäinen on semmoinen juttu, mikä olisi pitänyt saada aikaiseksi jo kuukausia ellei vuosia sitten :D. Imuroin jos jaksan. Meen lenkille jos ei oo liian kylmä. Pyyhin pölyt jos viitsin. Ja nyt meen saunaan.

Ps. Piti riemuita julkisesti tästä jo aikaisemmin, mutta parempi myöhään kuin ei milloinkaan. Uudet lukijat, tervetuloa!

Vuoden ensimmäiset päivät

...Eivät ole sujuneet niin hyvin kuin olin ajatellut. Oli minulla tässä yksi päivä jolloin söin alle peruskulutuksen mutta eilinen meni niin penkin alle, kiitos kahvipöydän. En silti aio lannistua. Tahdon iloita niistä pienistä onnistumisista, esim. että en ole sortunut suklaakonvehteihin vuodenvaihteen jälkeen. Nyt myös tiedän, että kahvipöytään istuminen saattaa käydä kohtalokkaaksi itsehillinnän puutteen vuoksi, mutta jos otan kahvit mukaan muualle, houkutuksen kestää. Eli näinpä vältämme kahvipöytää.

Tämä päivä on mennyt jo huomattavasti paremmin. Ei herkkuja, ja syömiset karkeasti arvioituna alle 1000kcal... luulen. Yksi uunissa kypsennetty kananrintafileepala, 1,5dl riisiä, puoli lautasellista sellaista perus salaattikurkkutomaattisalaattia, oululaisen jälkiuuniviipale + 1tl beceliä, 2 siivua oltermannia ja puolikas omena. Nykyisen tilanteeni huomioon ottaen en kyennyt parempaan. Ai niin, mukillinen sokeritonta glögiä illan päätteeksi. Ja kävelin 2 tuntia pakkasessa.

Tiistaina lähdemme mieheni kanssa ajamaan takaisin kotia kohti. Tuntemukseni ovat jälleen vähintäänkin sekavat, samaan aikaan olen todella innoissani, mutta samaan aikaan pettynyt ja hieman peloissani. Joudun kohtaamaan makuuhuoneen ilman Nykästä ja sen häkkiä siellä. En halua ajatella sitä kohtaamista vielä. Olen niin ikään huomannut, etteivät jotkut asiat parane paskan vertaa vaikka niitä kuinka pyörittelisi pienessä pääkopassaan.

Ää, mä haluun laihtua. Joulukiloja on oikeasti varmaan 1,5-2. Harmittaa, mutta en jaksa murehtia niitä. Olen niin väsynyt itseni pieksämiseen, ja tuntuu ettei minulla ole enää muuta vaihtoehtoa kuin koota päiväni sortumisten sijaan onnistumisista. Mä en jaksa. Olen väsynyt kieriskelemään itsesäälissä ja kuuntelemaan syytöksiä pääni sisällä. Elämäni on jotenkin sekavaa, olen vieläkin tolaltani Nykäsen kuolemasta (teille jotka ette lemmikkiä ole omistaneet, se ei ollut "vain kani"). Minulla on pakko olla jotain, mistä pitää kiinni.

Aika surullista luettavaa, eikö?

Uusi vuosi, uusi alku.

Niin se vuosi vaihtui, lautapelejä pelatessa ja yhteiseloa viettäessä. Tahdon, että tämä vuosi toisi tullessaan jotain aiempaa parempaa. Viime päivät ovat menneet itseäni kasaillessa. Ajattelin, että olisin jotenkin sujut Nykäsen poislähdön kanssa siinä vaiheessa kun äkilliset itkukohtaukset vähenivät, mutta tajusin parin illan päästä harrastavani jälleen surusyömistä. Ei auta kuin ottaa itseään niskasta kiinni ja käsitellä suru jollain muulla tapaa. En sitten vielä tiedä millä...

Uudenvuoden lupauksiakin olen tehnyt. Ensisijaisesti olen luvannut itselleni, että yrittäisin kovemmin. Aion lopettaa tupakoinnin, pitää mahdolliset herkuttelut karkkipäivässäni, tehdä tietyn lihaskunto-ohjelman päivittäin ja koko vuoden aikana saattaa loppuun ne monen monet kesken jääneet projektit, eli aikaansaada rukseja "To do"-listaani.

Olotilani on samaan aikaan sekä toiveikas, että alakuloinen. Aina hetkittäin tulee tyhjä olo, ihan niin kuin minusta ei olisi jäljellä muuta kuin kuori. Tämä tunnetila on kuitenkin toistaiseksi ollut ohimenevä, ja päiviini on mahtunut itkun lisäksi myös naurua. Mieheni teki juustokakkua toissailtana. Huomasi siinä puolen yön aikaan ettei ole liivatetta. Vailla järjen hiventä lähdimme sitten keskellä yötä kävelemään mieheni siskon asunnolle (n. 5min. kävelymatkan päässä) tätä liivatetta hakemaan. Oli jo nukkumassa. Kävi kyllä mielessä soittaakin, mutta anoppi oli sitä mieltä että "eikä mitä, sen kun menette avaimella sisään ja puhutte koiralle ettei se hermostu". No mentiin sitten avaimilla. Ei löydetty valokatkaisijaa. Koira tuli vastaan tunnistaessaan tutun hajun. Täti lähti sängystä perään, ajatellen että nyt se koira meni käytävään oksentamaan, tajuaa pimeässä että eteisessä seisoo joku.

No säikähtihän se, eikä syyttä :D. Olisin itse varmaan ollut ihan raivona jos tämä olisi tapahtunut omalle kohdalle, ja jo matkaan lähtiessä oli tajuttoman rikollinen olo. Mutta joo, naurettua tuli ja liivate tuotiin kädet täristen keittiöstä. Mietin myös mahdollisuutta, että mitä jos koira ei olisikaan tunnistanut meitä pimeässä. Olisi se ollut näky kun mieheni sisko olisi löytänyt veljensä keittiöstä keskellä yötä liivatepurkki kädessä ja koira housun puntissa kiinni.


Eilen illalla mieheni vei minut kelkkailemaan. Olen aikaisemmin ollut vain moottoripyörän kyydissä, tämä oli myös hauskaa. Ei tämä vanha moottorikelkka mennyt kuin 40km/t, mutta ei se haitannut, pimeässä metsässä. Oli kivaa. Rakettejakin näkyi välillä kylältä päin. Kyllä tästä vielä hyvä vuosi tehdään.