keskiviikko 6. tammikuuta 2010

Löhöloppiainen


I'm back!! Saavuimme eilen takaisin Helsinkiin kotiimme mieheni kanssa. Jouduimme taistelemaan polvenkorkuista luminietosta vastaan, että pääsimme etuovelle ja hieman joutui sitäkin kaivamaan. Lunta on tullut ihan älyttömästi! Arvatkaa kaksi kertaa omistammeko lapiota. Yritimme myöhemmin illalla päästä takapihallekin, mutta yritykseksi jäi. Suurin osa huonekasveistani on kuollut pystyyn, jääkaappi haisee kuolemalta, pihaharjankin rikoimme taistelussa lunta vastaan mutta kaikesta huolimatta - kiva olla kotona. Positiivista se, että tietokone ja telkkari on edelleen tallella (ei ole murtauduttu), eikä jääkaappi/pakastin ole hajonnut (odotin sitä oikeasti, minun säkälläni näin olisi ihan hyvin voinut käydä).

En edelleenkään ole oikein saanut itsestäni niskapersotetta syömisten suhteen, mutta tilanne paranee päivä päivältä. Onhan minulla koko vuosi aikaa laihduttaa. Mitä hitaammin, sen varmemmin, tämän olen oppinut kantapään kautta. Kyllä tässä on nyt ollut ihan muuta ajateltavaa ja murhettakin, että jos oikeasti itkisin joulu- ja uudenvuodenkilojani niin hajoaisin siihen. Kotiinpaluu oli mukava, mutta kyllä se oli vaikeaa katsoa makuuhuonetta jossa Nykäsen häkin paikalla oli tyhjä tila. Itkimme jälleen yhdessä mieheni kanssa sängynreunalla eilen illalla. Matto on täynnä Nykäsen karvoja, joka ikinen sängynpeiton kulma on purtu kauniimmaksi ja sängyn päällä lepäävästä Tiikeri-pehmolelusta on pesulappu syöty parempiin suihin. Nämä pienet muistot ovat samaan aikaan sekä raastavia että siunaavia. Todennäköisesti en tule vaihtamaan sängynpeittoa pitkään aikaan.

Myöhemmin päästimme kaksi muuta kaniamme tähän samaan huoneeseen, jossa Nykänen asui. Ei enää suljettuja ovia. Vanhasta tottumuksesta, however, vedän sen kuitenkin perässäni aina kiinni. Joka tapauksessa, nyt noita kahta ei enää saa ulos täältä. Tykkäävät tästä ihan mielettömästi. Pomppivat sängyllä, ravaavat sen alla, nakertavat pahvilaatikkoa ja lötsivät matolla kuin mitkäkin tyhjäntoimittajat. Etenkin nyt, kun tänään laitoimme vessa- ja heinälaatikon huoneen yhteen nurkkaan, lienee turha odottaa että ne omatoimisesti pompottelisivat tiensä takaisin olohuoneeseen. Saas nähä.



Tämä päivä meni vähän niin kuin löhöillessäkin, tosin vasta illasta. Olen pessyt koneellisen pyykkiä (sitähän riittää), käynyt kävelemässä 40min. kun haimme postin ärrältä (teimme postinjakelun keskeytyksen reissumme ajaksi), purkanut laukut ja kassit, pessyt kanien kuljetuskopan, puistellut kaksi mattoa, tiskannut, kutonut kaulaliinaa, heittänyt tavaroita varastoon ja sieltä pois. Tämän kaiken jälkeen tunnen itseni laiskaksi, ja vähän syylliseksi siitä että en ole kävellyt 2-3 tuntia, tehnyt lihaskuntoja, tehnyt vielä jotain enemmän... no tein minä persoonallisuustestin, jonka mukaan olen ulospäinsuuntautunut neurootikko. Great.

Lisäksi söin aamulla enemmän kuin laki sallii, 2,5 dl Pirkan omena-päärynäjugurttia fitness-jugurttimurojen kanssa (äiti heitti minulle paketin mukaan viimeksi siellä käydessäni) ja ruissämpylän (2 puolikasta) juustolla ja salaatilla. Madness, ottaen huomioon että yleensä olen joko skipannut aamupalan/ syönyt hedelmän/ parhaimmassa tapauksessa vetänyt yhden annoksen tattaripuuroa mustikoilla. Ja päivällä kahvin kanssa mustikkamunkki o_____O. Ja vielä illalla aivan järjetön annos spagettia poronkäristyksen kanssa. Ja keksi. Napa ratkee 1, 2, 3...



Ai niin. Soitin vielä illalla ystävälleni, jonka kautta Nykänen oikeastaan meille tuli (kasvattaja on hänen ystävänsä). Ajattelin, että olisin jo tarpeeksi vahva että voisin kertoa hänelle Nykäsestä ilman tunteenpurkauksia mutta paskat. Siinä vaiheessa kun juttu siirtyi Nykäseen, kaikki sanat takertuivat kurkkuuni ja katosivat itkun tieltä. En tiennyt enää mitä sanoa, miten kertoa. Pystyin vain takeltelemaan nyyhkyttäen että "Nykänen ei enää ole kanssamme". Sain minä sitten kerrottua mitä oli käynyt ja muuta mutta... yllätyin itsekin. Että miten vaikea siitä on puhua, tai kertoa. Kyyneleet puskee läpi nytkin, tätä kirjoittaessa. Miten voikin kani olla näin rakas. Hajottaa, tämä alituinen tunteilu.

Huomenna pitää alkaa katsella koulujuttuja, kursseille ilmoittautumisia ja muita, ja katsoa mitä minun on tammikuun aikana kerettävä. Toisaalta se tuntuu vapauttavalta saada ajatukset johonkin muuhun, toisaalta väsyttää ja ahdistaa. Menen myös mieheni, J:n kanssa ostamaan sen hemmetin lumilapion, ja silmälasit hänelle. Tuo jälkimmäinen on semmoinen juttu, mikä olisi pitänyt saada aikaiseksi jo kuukausia ellei vuosia sitten :D. Imuroin jos jaksan. Meen lenkille jos ei oo liian kylmä. Pyyhin pölyt jos viitsin. Ja nyt meen saunaan.

Ps. Piti riemuita julkisesti tästä jo aikaisemmin, mutta parempi myöhään kuin ei milloinkaan. Uudet lukijat, tervetuloa!

8 kommenttia:

Kauris kirjoitti...

tervetuloa takaisin ja pärjäämistä surun kanssa ♥.

Ja ihanasti on ollut lumisateista aikaa, matkaajien onneksi.

Nounou kirjoitti...

Jasperw, kiitos. Jaksan vieläkin ihmetellä tätä lumen paljoutta. Missä vaiheessa nää oikeen putos tänne? O_____o

Jessica kirjoitti...

Ihana toi kuva! :D

Ps tännekki on muutanu joku lumimyrsky, lunta on polvenkorkuudelle ja ensyönä on tulossa LISÄÄ lunta, kova tuuli ja kovempi pakkanen vaikka tääl on nyt jo -18 astettaa..

Nounou kirjoitti...

Jessica, kuva on kivaakin kivempi minustakin, kiitos! Onneksi ei täällä näytä tulevan lisää lunta. Ois vaan lämpimät ilmat ni vois olla tuo lenkillelähtökynnys matalampi.

Jaksamista elämääsi. o/

Aviendha kirjoitti...

Musta toi on upeeta et oot pystyny kaikesta huolimatta käsittelemään Nykäsen menetystä. Itselläni kun on paha taipumus mennä ikävissä asioissa ainoastaan täysin lukkoon.

Voimien rutistus sulle ja paljon jaksamisia! Kyllä sä vielä vauhtiin pääset!

Nounou kirjoitti...

Aviendha, kiitos. Menetyksen käsittely ei tietenkään ole helppoa, ja se kaiketi tapahtuu tällä lailla vähitellen. Paljon voimia ja jaksamista sinullekin, oot murukka o/

Sara kirjoitti...

Hei tosi paljon anteeksi<3 mä en ole vastannu sulle ties koska viimeks, vaik luen sun blogia aina ku tulee uus teksti

Musta tulee tosi surullinen kun luen sun juttua Nykäsestä, lemmikin menettäminen on aina kauheeta. Mä en kans käsitä ihmisiä jotka ei sure niitten lemmikkejä, mulle meiän hauvat on niinku perheenjäseniä ja tuntuu ku ne ymmärtäis kun niille puhuu ja niin, tiiät mitä meinaan :)

Voimia ja jaksamisia ja tsemppihaleja ja onnitteluja siitä että syömisetkin alkaa pikkuhiljaa menemään paremmin<3

Nounou kirjoitti...

Sentsu, hei ei mitään tarvista pyydellä anteeksi. Itsekin hyvin usein (joko kiireen, laiskuuden tai tietokoneiden toimimattomuuden vuoksi) jätän kommentoimatta vaikka kaikkia seuraamiani blogeja luenkin.

Olen ehdottomasti sitä mieltä, että eläimet ovat paljon viisaampia kuin antavat ymmärtää/ihminen käsittää. Siitä voi sitten olla montaa mieltä, että kuinka einstein oma elukka on.

Voimia ja jaksamisia sinullekin, olet urhea!! :)