Minä pystyn, minä voin.

Minä tulen onnistumaan. 44kg, minä sinut saavutan. Minun pitää vain liikkua, syödä järkevästi ja relata. Vaa'an tuijottaminen ei saa senttejä kaikkoamaan, liikunta kylläkin. Jokin järki tähän touhuun.

Väsyttää.

Peruskulutuksessa on pysytty. On liikuttukin, enempi ja vähempi. Väsyttää. Hirveästi kouluhommia. Huomenna on eka työpäivä ja minua jännittää ihan simona... tai pelottaa. En ole ihan varma. Hyvin epävarma kylläkin. Kaikesta. Että miten tästä eteenpäin. Pelkään, että syömisten karsiminen aiheuttaa säästöliekin ja että reiteni leviävät entisestään. Ja jos syön, niin ne leviävät sittenkin. Ruoka tekee minut hulluksi. Olisipa minulla kaikki aika maailmassa. Kaipaan tylsyyttä, sitä että ei tarvitsisi tehdä mitään. Tästä pääsemmekin siihen, mitä todella tarvitsee? Kuinka paljon on sellaista ylimääräistä painolastia mitä vain kerään harteilleni aikani tapoksi? Ei ihme etteivät ihmiset selviä elämästä hengissä.

No ni.

Onneks on huominen ja voi taas aloittaa alusta. Luulen, että elimistöni alkaa toipua nikotiinistopin aiheuttamasta shokista. Turhan monta tuhatta kaloria siihen shokin hoitoon menikin tämän viikon aikana, eli enemmän kuin laki sallii. Nyt olen kuitenkin taas tullut järkiini, ja huomenna lähtee lopputalven superkuuri käyntiin. Tavallaan uudestaan, mutta tuo tupakoinnin lopettaminen oli aivan pakko vaan hoitaa nyt, kun päätös siitä tehtiin jo joulun jälkeen miehen kanssa. Ei ollut helppoa, mutta olen vielä elossa. Nyt kun on nikotiiniriippuvuudesta päästy niin on aika panostaa ruokailu- ja liikuntatottumuksiin, eli pistää läskille lähtöpassit. Superkevätsiivous. Olen jopa motivoitunut.

Kuluneesta viikosta ihan yleensä ottaen ei ole paljon kerrottavaa. Suurimman osan aikaa vaan hajoilin, tupakoiden loppuessa. Itkin, söin, itkin lisää ja söin sitäkin enemmän, lintsasin koko loppuviikon koulusta ja näytti siltä kuin elämältä olisi lähtenyt pohja tyystin. Sitten masennuin ja ahdistuin vain entistä enemmän lintsaamisesta ja syömisestä ja kasaantuvista koulutöistä. Huomasin aikani kuluksi, että jopa mieheni kärsivällisyydellä on rajansa. Se, että syömisvammailuni ja itsetunto-ongelmani satuttavat häntä, saa minut vihaamaan itseäni entistä enemmän. En voi jatkaa näin. Mitkä ovat vaihtoehdot? Niitä on käsittääkseni kaksi. Joko myönnän itselleni rehellisesti, että minulla on ihan oikea ongelma enkä pääse tästä itse yli, ja haen apua, tai sitten muutun supersankariksi: Paiskin töitä valonnopeudella, juoksen läskini veks enkä syö niitä takaisin ja näin ollen olen tyytyväinen itseeni, en valita enkä väsy ja vedän itseni keväästä läpi kunnialla. Arvatkaa vaan kumpaan vaihtoehtoon päädyin. Armoahan ei tunnetusti anneta - ainakaan itselleen. En vain voi hyväksyä itseäni näin... ja vaikka kuinka mieheni yrittää minulle sanoa että olen kaunis, olen aina ollut eikä minun tarvitse tehdä mitään ansaitakseni hänen rakkauttaan, että riittää kun olen olemassa... se on uskomaton ajatus. Että kelpaisin näin. Maistelen tätä ajatusta päivittäin, mutten miellä sitä todeksi. Kuinka voisin?

Argh.

Jo yli vuorokausi ilman tupakkaa. Hajoan. En jaksa liikkua, kaikki voimani menevät nyt tähän lopettamiseen ja siihen, että hillitsen itseni syömästä. Laihdutus saa odottaa, minun pitää ensin päästä tästä myrkystä irti. Olen niin väsynyt... kirjoitan sitten taas, kun väsymys ja hajotus helpottaa.

Yksi murhe vähemmän.

Arvatkaa mitä? Sain kesätyöpaikan. Kävin tosiaan viime viikolla paikallisessa Seppälässä kysymässä sivumennen, olisiko heillä tarvetta osa-aikaisella ja/tai kesätyöntekijälle. Käynti kannatti sillä kyseisen puljun myymäläpäällikkö soitti tänään minulle ja kyseli milloin haluan tulla allekirjoittamaan työsopimuksen :D. Oi joi, olen niin onnellinen!! En tiedä vielä, miten rankaksi se tulee käydä töissä samaan aikaan opiskelun lomassa, aloitan 1-2 vuorolla viikossa, eli suhteellisen kevyt lasku takaisin työelämään. Minulla on sellainen kutina, ettei se kävisi liian rankaksi, Seppälä kuitenkin on yksi suurimpia lemppareitani, mitä tulee vaatekauppoihin. Ihan mahtava juttu. Minun ei tarvitse nyt huolehtia kesän vuokranmaksusta, kun en saa siltä ajalta opintotukea. Oi joi. Hyvä minä! Parempaa päivänpiristystä ei olisi voinut toivoa ikävän ja puisevan koulupäivän jälkeen.

Painonpudotus etenee. Vaa'alla en ole käynyt, mutta liikunnasta ei ole tingitty ja lauantaita (taas kerran) lukuunottamatta kalorit ovat pysyneet alle peruskulutuksen. En tiedä pitäisikö minun tänään jotenkin juhlistaa tätä uutta työpaikkaani O_____o. Uu, tekisi hirveästi mieli. Ei nyt mitään övereitä, mutta jotenkin. Ette usko, miten helpottunut olen... mutta toisaalta, tämä tarkoittaa että kouluhommien kanssa tulee oikeasti kiire. ... ... Ihan sama. En jaksa välittää juuri nyt. Teen mitä jaksan, ja se on siinä. Kakku kirsikan päälle vielä: Yritän lopettaa tupakoinnin. Viimeistä askia viedään. Että näin on minun helmikuuni startannut, vauhdikkaasti. Oi joi joi. Lujaa mennään. Ja uudet lukijat, lämpimästi tervetuloa! Vanhoille kiitos kun jaksatte vielä roikkua mukana.

En olisi uskonut.

Viime postaukseni jälkeen olen skarpannut ja panostanut. Liikkunut joka päivä yli 600kcal:n edestä, vaikka yön pikkutunneille asti jos koulussa on mennyt iltaan saakka. Syömiset enemmän ja vähemmänkin 1000kcal/päivä. En tosissani uskonut, että tuloksia tulisi niin nopeasti. Vaaka näytti aamulla 46.5kg, eli -300g siitä alimmasta painostani mitä koskaan olen painanut. Minua väsyttää, kouluhommille ei näy loppua, kesätyöpaikat näyttävät piiloutuneen kivien alle ja aika kiitää valon nopeudella eteenpäin, mutta olen entistä varmempi siitä, että pystyn tähän ja aion jatkaa.

Katsoin herättyäni kännykkää, äiti oli laittanut kolmen aikaan yöllä tekstiviestin: "Tarvitsetko rahaa tai jotain muuta? Onko kaikki hyvin?" :D. Olosuhteisiin nähden kaikki on hyvin, onhan? Mutta oikeasti kaikki ei ole hyvin. Miten minä voisin kertoa ylihuolehtivalle ja lujilla olevalle äidilleni jotain sellaista? En vain pysty. Hänellä on niin paljon murhetta muutenkin. Tahdon viedä häneltä edes yhden huolen pois, itseni. En sitten tiedä, onko tapani toimia itsekäs vai mitä mutta... jostain syystä en ole vuosiin osannut olla äidilleni rehellinen. Se tulee jo automaattisesti, aurinkoinen hymy ja "kaikki on hyvin, olen vain vähän väsynyt". Paska. Kailotan aina kovaan ääneen rehellisyyden perään, ja sitten kuitenkin olen itse kaksinaamainen. On liian helppoa vaan vetää hymyilevä naamio kasvoille vaikka syvällä sisimmässäsi itkisi ja huutaisi.

Tämä viikonloppu ei tule tekemään poikkeusta arjesta muuten, kuin koulun osalta. Ylös, ulos ja lenkille, sen jälkeen kouluprojektien pariin ja jos kerkeän, niin kertaan japania myös. Tuntuu siltä, kuin tuolla ei tänään olisi ihan hirveästi pakkasta. Olisipa noin. Olen myös miettinyt, olenko kuinka luuseri kun kukaan ei enää kommentoi kirjoituksiani ;______;. En itsekään tosin ole kommentoinut kenenkään juttuja. En tiedä, johtuuko se selaimesta vai mistä, mutta kotikoneeni ei jostain syystä anna minun jättää kommentteja kuin joihinkin blogeihin. Kirjoitan kommentin, mutta lähettäessäni sen, se katoaa vaan ilmaan. Ei oo reilua.

Nyt riittää.

En jaksa enää epäonnistua. Olen kertakaikkisen täynnä tätä paskaa. Lintsasin jopa eilen koulusta, minä, se kaikista tunnollisin ja kiltein joka tulee joka tunnille puoli tuntia etuajassa! En vain jaksanut mennä kuulemaan kuinka mikään, mitä teen ei ole tarpeeksi. Vaikka tekisin mitä. Ryvin itsesäälissä aina japanin iltatunteihin saakka. Tuntien jälkeen jatkoin itsesäälissä ryömimistä.

Vielä tänä aamuna minulla oli jo parempi olo, nukuttuani yön yli. Tätä parempaa kesti kouluruokailuun asti. Koko viime viikon menin joka päivä sinne syömään. En tiedä mitä yritin, kai ottaa epätoivossani askelia parantumista kohti. Että jotain on syötävä, ettei olisi niin nälkä illalla. Vetosin rahatilanteeseeni, että se on nyt joulun jälkeen vähän parempi. Kestin sen, että parina ensimmäisenä päivänä sitä vähän ihmeteltiin ja naureskeltiin. Mutta se, että nyt siitä on tehty jokin numero, se on liikaa.

"Oho, katos katos, mitäs sinä täällä teet?"
"Tämähän alkaa jo olla ennätys, se on ollut täällä tosi monena päivänä"
"Mitäs sulla siinä on, keittoa?"
"Meinaatko syödä kaiken?"
"Se oli täällä viime viikollakin tosi monena päivänä".

Hymyilin vain. En minä osannut muutakaan. Söin keittoni samalla kun nieleskelin itkua. Todennäköisesti kukaan ei tuijottanut, mutta minusta tuntui siltä, kuin kaikkien katseet olisivat porautuneet läskeihini. Katsoneet, kuinka läski syö. Onkohan se todella ansainnut tuota keittoa? En usko. Pääsin tapahtuneesta jotenkuten yli. Iltapäivän tunnit kuluivat japanin läksyjä tehdessä, materiaaliluennon hukkuessa pääni sisällä olevaan meluun. Pääsimme tunnilta vähän aikaisemmin. Pakkaan laukkuni, puen takkini, sanon heippa kaikille ja lähden kävelemään ovea kohti.

"Meinaat sä tulla huomennakin syömään?"

Taas minä vain hymyilin. Sanoin että "katsoo huomenna". Mitä hittoa tuo oli? Mitä ihmettä, miksei se poika voinut vain sanoa "heippa" tai "huomiseen" tai ihan mitä tahansa muuta normaalia mitä ihmiset toisilleen sanovat lähtiessään kotiin koulusta. Joo, en meinaa mennä syömään. Anteeksi että yritin syödä kanssanne, olla normaali, kiitos ja kumarrus, tajuan viimeistään nyt olevani oikeasti läski. Antaa olla.

Minulla on ongelma. En voi kieltää sitä. Olen yrittänyt kyllä, mutta en voi. Minua väsyttää tapella ruoan kanssa, väsyttää koulu, raha-asiat, perhe-asiat, Nykänen, kaikki... mutta mikä minua eniten repii, on oma olemukseni. En kestä itseäni. En eilen, enkä etenkään tänään. Tavoitepainooni on 3-4kg. Jos vain pääsisin siihen, edes jokin olisi hyvin. En jaksa enää epäonnistua. Hei oikeasti hei, kuinka vaikeaa se voi olla pudottaa yks 3-4kg?! Se on niin lähellä! Ei se oikeasti ole niin kaukana. Nyt ei puhuta mistään 10:stä kilosta. Tämä on vain 3-4kg.

Paskat. Voisiko ihminen olla enää tämän kyllästyneempi itseensä ja elämäänsä? Here's what I'll do: Pistän elämäni järjestykseen. Teen, mitä olen aina halunnut tehdä. Minähän pudotan nuo 3-4kg, kesti minkä kesti ja vaikka menisi terveyskin samalla, minähän revin tuon läskimäärän ennen kesää irti itsestäni. Teen kaikkeni koulun eteen. Teen läksyt, en lintsaa, luonnostelen plansseja vaikka aamuyöhön asti. Piirrän kunnes käsi lähtee irti. Haen töitä, pikku liike, iso liike, ihan sama, mutta minähän saan töitä enkä jää ilman kesätyöpaikkaa. Ja paiskin siellä suu hymyssä kaikki tunnit mitkä vain saan.


En halua antaa itselleni aikaa ajatella. En halua pysähtyä itkemään. Jos pysähdyn... hajoan.

Minun elämäni, mitä se on?

Valituspostaus tulossa, paetkaa! Väsymys painaa päälle. Viikonlopun syömiset näin jälkeenpäin katsottuna olivat aivan liian suuret. Tänään kaloreita kertynyt melkein 800, saavat jäädä siihen. Masentaa. Esittelimme tänään koulussa idealuonnoksia, eikä omani tehnyt vaikutusta. Pitäisi pystyä parempaan. Tuntuu etten pysty. Saamani palaute on saanut minut tuntemaan itseni mielikuvituksettomaksi, kyvyttömäksi ja rumaksi. En jaksa uskoa että pystyisin vielä laihtumaan. Olen epävarma kaikesta tekemisestäni, opiskelenko oikealla alalla vai olenko totaalisen väärässä paikassa. Osaanko ylipäätäänsä mitään? Masennus on tullut takaisin ja repii minua aggression vallassa.

Missä on minun paikkani? Mitä minun pitäisi tehdä, mihin aikani käyttää? Näin viime yönä jotain todella sekavaa unta. Muistan siitä vain kohdan, jossa katsoin jalkojani, joiden tilalla oli vain luut. Ne törröttivät nahan läpi, ihan kuin minulla ei olisi ollut enää lainkaan lihaksia tai läskiä. Olin kauhistunut, muistan ajatelleeni "en minä tätä halunnut". Oliko uni enneuni? Varoitus? Vai vain alitajunnan tuottama sekava oksennus?

Tunnen kadottaneeni todellisen minäni ja vihaan sitä, mikä on jäljellä. Tämä ei ole minun päiväni. Mitä sitten vaikka saavuttaisinkin unelmavartaloni? Mitä väliä sillä loppujen lopuksi on, kun elämä on niin lyhyt ja mitä merkitystä sillä todella olisi? En enää tiedä mihin minun pitäisi käyttää aikani. Kaikki tuntuu yhtäkkiä niin turhalta, sitten loppujen lopuksi. Mitä tämä on?

Peilissäni on valas.

Viime päivinä olen miettinyt yhtälöä "olen laihempi kuin koskaan, mutta tunnen itseni myös lihavammaksi kuin ikinä". Peilikuvani on kuin toisesta todellisuudesta. En tunnista itseäni. Painonpudotus etenee suhteellisen hyvin. Tai mistä minä tiedän, vaa'alla en aio käydä vasta kuin helmikuussa. Olen kuutena päivänä viikossa liikkunut 250-650kcal:n edestä, syömiset joka päivä 500-1000kcal (paitsi eilen, karkkipäivänä. En tiedä kaloreista enkä edes halua).

Eilinen meni digipoxin sisältöä läpikäydessä ja herkutellessa iltasella. Nom nom nom. Ja poltin kitalakeni pitsan kanssa, ei kiva. Tänään päiväni on käynnistynyt etsimällä myytävää tavaraa huuto.nettiin. Tahdon päästä eroon turhasta roinasta ja rahakin olisi kieltämättä tarpeen. Haaveilemme mieheni kanssa A3-kokoisesta skannerista mutta mokoma on siinä kolmen huntin paikkeilla joten... haaveilu jatkuu. Kun pääsen tästä tavararumbasta, jatkan koulutehtävillä. On tehtävä luonnoksia koskien erästä tuoteprojektia, luettava japania ja jos minulle jää aikaa niin päivitän kuvapäivistäni. Tässähän tämä viikonloppu menee, rattoisasti.

Sinnittelen.

Koulukiireet painavat päälle enkä todellakaan ole saanut liikuttua niin paljon kuin olisin halunnut. Joka päivä kuitenkin vähintään 300kcal:n edestä. Syömiset, ihme ja kumma ovat pysyneet alle tonnin. Jatketaan samaan malliin siis. Lauantaina pidän karkkipäivän. Olisihan se hienoa jos osaisi olla ilman, mutta olen herkkufantti. Ihan turha jäädä odottelemaan että milloin iskee kahtakin kauheampi mättökohtaus jos skippaan.

Väsyttää. Ulkona on niin kylmä ettei ole tehnyt kauheasti mieli lenkille. Muistelin eilen Nykästä ja itkin... mutta kyllä tämä kai tästä. Ensi viikolla siitä on jo kuukausi. Ihan sairasta miten nopeasti aika oikeasti menee. Se saa miettimään, että mihin minä elämäni oikeasti käytän. Kaloreiden laskemiseen, läskieni puristeluun. Aika surullista. Ei tämän pitäisi mennä näin. Aina välillä tuntuu että olisi ihanaa olla terve. Ettei tarvitsisi ajatella ruokaa koko ajan. En tiedä siitä. Tiedän vain, että tahdon laihtua.