En olisi uskonut.

Viime postaukseni jälkeen olen skarpannut ja panostanut. Liikkunut joka päivä yli 600kcal:n edestä, vaikka yön pikkutunneille asti jos koulussa on mennyt iltaan saakka. Syömiset enemmän ja vähemmänkin 1000kcal/päivä. En tosissani uskonut, että tuloksia tulisi niin nopeasti. Vaaka näytti aamulla 46.5kg, eli -300g siitä alimmasta painostani mitä koskaan olen painanut. Minua väsyttää, kouluhommille ei näy loppua, kesätyöpaikat näyttävät piiloutuneen kivien alle ja aika kiitää valon nopeudella eteenpäin, mutta olen entistä varmempi siitä, että pystyn tähän ja aion jatkaa.

Katsoin herättyäni kännykkää, äiti oli laittanut kolmen aikaan yöllä tekstiviestin: "Tarvitsetko rahaa tai jotain muuta? Onko kaikki hyvin?" :D. Olosuhteisiin nähden kaikki on hyvin, onhan? Mutta oikeasti kaikki ei ole hyvin. Miten minä voisin kertoa ylihuolehtivalle ja lujilla olevalle äidilleni jotain sellaista? En vain pysty. Hänellä on niin paljon murhetta muutenkin. Tahdon viedä häneltä edes yhden huolen pois, itseni. En sitten tiedä, onko tapani toimia itsekäs vai mitä mutta... jostain syystä en ole vuosiin osannut olla äidilleni rehellinen. Se tulee jo automaattisesti, aurinkoinen hymy ja "kaikki on hyvin, olen vain vähän väsynyt". Paska. Kailotan aina kovaan ääneen rehellisyyden perään, ja sitten kuitenkin olen itse kaksinaamainen. On liian helppoa vaan vetää hymyilevä naamio kasvoille vaikka syvällä sisimmässäsi itkisi ja huutaisi.

Tämä viikonloppu ei tule tekemään poikkeusta arjesta muuten, kuin koulun osalta. Ylös, ulos ja lenkille, sen jälkeen kouluprojektien pariin ja jos kerkeän, niin kertaan japania myös. Tuntuu siltä, kuin tuolla ei tänään olisi ihan hirveästi pakkasta. Olisipa noin. Olen myös miettinyt, olenko kuinka luuseri kun kukaan ei enää kommentoi kirjoituksiani ;______;. En itsekään tosin ole kommentoinut kenenkään juttuja. En tiedä, johtuuko se selaimesta vai mistä, mutta kotikoneeni ei jostain syystä anna minun jättää kommentteja kuin joihinkin blogeihin. Kirjoitan kommentin, mutta lähettäessäni sen, se katoaa vaan ilmaan. Ei oo reilua.

Nyt riittää.

En jaksa enää epäonnistua. Olen kertakaikkisen täynnä tätä paskaa. Lintsasin jopa eilen koulusta, minä, se kaikista tunnollisin ja kiltein joka tulee joka tunnille puoli tuntia etuajassa! En vain jaksanut mennä kuulemaan kuinka mikään, mitä teen ei ole tarpeeksi. Vaikka tekisin mitä. Ryvin itsesäälissä aina japanin iltatunteihin saakka. Tuntien jälkeen jatkoin itsesäälissä ryömimistä.

Vielä tänä aamuna minulla oli jo parempi olo, nukuttuani yön yli. Tätä parempaa kesti kouluruokailuun asti. Koko viime viikon menin joka päivä sinne syömään. En tiedä mitä yritin, kai ottaa epätoivossani askelia parantumista kohti. Että jotain on syötävä, ettei olisi niin nälkä illalla. Vetosin rahatilanteeseeni, että se on nyt joulun jälkeen vähän parempi. Kestin sen, että parina ensimmäisenä päivänä sitä vähän ihmeteltiin ja naureskeltiin. Mutta se, että nyt siitä on tehty jokin numero, se on liikaa.

"Oho, katos katos, mitäs sinä täällä teet?"
"Tämähän alkaa jo olla ennätys, se on ollut täällä tosi monena päivänä"
"Mitäs sulla siinä on, keittoa?"
"Meinaatko syödä kaiken?"
"Se oli täällä viime viikollakin tosi monena päivänä".

Hymyilin vain. En minä osannut muutakaan. Söin keittoni samalla kun nieleskelin itkua. Todennäköisesti kukaan ei tuijottanut, mutta minusta tuntui siltä, kuin kaikkien katseet olisivat porautuneet läskeihini. Katsoneet, kuinka läski syö. Onkohan se todella ansainnut tuota keittoa? En usko. Pääsin tapahtuneesta jotenkuten yli. Iltapäivän tunnit kuluivat japanin läksyjä tehdessä, materiaaliluennon hukkuessa pääni sisällä olevaan meluun. Pääsimme tunnilta vähän aikaisemmin. Pakkaan laukkuni, puen takkini, sanon heippa kaikille ja lähden kävelemään ovea kohti.

"Meinaat sä tulla huomennakin syömään?"

Taas minä vain hymyilin. Sanoin että "katsoo huomenna". Mitä hittoa tuo oli? Mitä ihmettä, miksei se poika voinut vain sanoa "heippa" tai "huomiseen" tai ihan mitä tahansa muuta normaalia mitä ihmiset toisilleen sanovat lähtiessään kotiin koulusta. Joo, en meinaa mennä syömään. Anteeksi että yritin syödä kanssanne, olla normaali, kiitos ja kumarrus, tajuan viimeistään nyt olevani oikeasti läski. Antaa olla.

Minulla on ongelma. En voi kieltää sitä. Olen yrittänyt kyllä, mutta en voi. Minua väsyttää tapella ruoan kanssa, väsyttää koulu, raha-asiat, perhe-asiat, Nykänen, kaikki... mutta mikä minua eniten repii, on oma olemukseni. En kestä itseäni. En eilen, enkä etenkään tänään. Tavoitepainooni on 3-4kg. Jos vain pääsisin siihen, edes jokin olisi hyvin. En jaksa enää epäonnistua. Hei oikeasti hei, kuinka vaikeaa se voi olla pudottaa yks 3-4kg?! Se on niin lähellä! Ei se oikeasti ole niin kaukana. Nyt ei puhuta mistään 10:stä kilosta. Tämä on vain 3-4kg.

Paskat. Voisiko ihminen olla enää tämän kyllästyneempi itseensä ja elämäänsä? Here's what I'll do: Pistän elämäni järjestykseen. Teen, mitä olen aina halunnut tehdä. Minähän pudotan nuo 3-4kg, kesti minkä kesti ja vaikka menisi terveyskin samalla, minähän revin tuon läskimäärän ennen kesää irti itsestäni. Teen kaikkeni koulun eteen. Teen läksyt, en lintsaa, luonnostelen plansseja vaikka aamuyöhön asti. Piirrän kunnes käsi lähtee irti. Haen töitä, pikku liike, iso liike, ihan sama, mutta minähän saan töitä enkä jää ilman kesätyöpaikkaa. Ja paiskin siellä suu hymyssä kaikki tunnit mitkä vain saan.


En halua antaa itselleni aikaa ajatella. En halua pysähtyä itkemään. Jos pysähdyn... hajoan.

Minun elämäni, mitä se on?

Valituspostaus tulossa, paetkaa! Väsymys painaa päälle. Viikonlopun syömiset näin jälkeenpäin katsottuna olivat aivan liian suuret. Tänään kaloreita kertynyt melkein 800, saavat jäädä siihen. Masentaa. Esittelimme tänään koulussa idealuonnoksia, eikä omani tehnyt vaikutusta. Pitäisi pystyä parempaan. Tuntuu etten pysty. Saamani palaute on saanut minut tuntemaan itseni mielikuvituksettomaksi, kyvyttömäksi ja rumaksi. En jaksa uskoa että pystyisin vielä laihtumaan. Olen epävarma kaikesta tekemisestäni, opiskelenko oikealla alalla vai olenko totaalisen väärässä paikassa. Osaanko ylipäätäänsä mitään? Masennus on tullut takaisin ja repii minua aggression vallassa.

Missä on minun paikkani? Mitä minun pitäisi tehdä, mihin aikani käyttää? Näin viime yönä jotain todella sekavaa unta. Muistan siitä vain kohdan, jossa katsoin jalkojani, joiden tilalla oli vain luut. Ne törröttivät nahan läpi, ihan kuin minulla ei olisi ollut enää lainkaan lihaksia tai läskiä. Olin kauhistunut, muistan ajatelleeni "en minä tätä halunnut". Oliko uni enneuni? Varoitus? Vai vain alitajunnan tuottama sekava oksennus?

Tunnen kadottaneeni todellisen minäni ja vihaan sitä, mikä on jäljellä. Tämä ei ole minun päiväni. Mitä sitten vaikka saavuttaisinkin unelmavartaloni? Mitä väliä sillä loppujen lopuksi on, kun elämä on niin lyhyt ja mitä merkitystä sillä todella olisi? En enää tiedä mihin minun pitäisi käyttää aikani. Kaikki tuntuu yhtäkkiä niin turhalta, sitten loppujen lopuksi. Mitä tämä on?

Peilissäni on valas.

Viime päivinä olen miettinyt yhtälöä "olen laihempi kuin koskaan, mutta tunnen itseni myös lihavammaksi kuin ikinä". Peilikuvani on kuin toisesta todellisuudesta. En tunnista itseäni. Painonpudotus etenee suhteellisen hyvin. Tai mistä minä tiedän, vaa'alla en aio käydä vasta kuin helmikuussa. Olen kuutena päivänä viikossa liikkunut 250-650kcal:n edestä, syömiset joka päivä 500-1000kcal (paitsi eilen, karkkipäivänä. En tiedä kaloreista enkä edes halua).

Eilinen meni digipoxin sisältöä läpikäydessä ja herkutellessa iltasella. Nom nom nom. Ja poltin kitalakeni pitsan kanssa, ei kiva. Tänään päiväni on käynnistynyt etsimällä myytävää tavaraa huuto.nettiin. Tahdon päästä eroon turhasta roinasta ja rahakin olisi kieltämättä tarpeen. Haaveilemme mieheni kanssa A3-kokoisesta skannerista mutta mokoma on siinä kolmen huntin paikkeilla joten... haaveilu jatkuu. Kun pääsen tästä tavararumbasta, jatkan koulutehtävillä. On tehtävä luonnoksia koskien erästä tuoteprojektia, luettava japania ja jos minulle jää aikaa niin päivitän kuvapäivistäni. Tässähän tämä viikonloppu menee, rattoisasti.

Sinnittelen.

Koulukiireet painavat päälle enkä todellakaan ole saanut liikuttua niin paljon kuin olisin halunnut. Joka päivä kuitenkin vähintään 300kcal:n edestä. Syömiset, ihme ja kumma ovat pysyneet alle tonnin. Jatketaan samaan malliin siis. Lauantaina pidän karkkipäivän. Olisihan se hienoa jos osaisi olla ilman, mutta olen herkkufantti. Ihan turha jäädä odottelemaan että milloin iskee kahtakin kauheampi mättökohtaus jos skippaan.

Väsyttää. Ulkona on niin kylmä ettei ole tehnyt kauheasti mieli lenkille. Muistelin eilen Nykästä ja itkin... mutta kyllä tämä kai tästä. Ensi viikolla siitä on jo kuukausi. Ihan sairasta miten nopeasti aika oikeasti menee. Se saa miettimään, että mihin minä elämäni oikeasti käytän. Kaloreiden laskemiseen, läskieni puristeluun. Aika surullista. Ei tämän pitäisi mennä näin. Aina välillä tuntuu että olisi ihanaa olla terve. Ettei tarvitsisi ajatella ruokaa koko ajan. En tiedä siitä. Tiedän vain, että tahdon laihtua.

Mitä pidätte?

Vaihdoin ulkoasua vaikka pitäisi jo nukkumassa olla. O______o Nyt menen kyllä ihan oikeasti nukkumaan. Huomenna koulupäivä. Aikainen herätys. Tappoa. Öitä.

Taistele tyttö!

Projektit, kouluhommat yms. estävät minua liikkumasta niin paljon kuin alunperin suunnittelin. Esimerkiksi tiistaisin, olen kotona vasta 18.30 jälkeen ja torstaisin 21.00 kieppeillä, sillä olen ottanut valinnaisia iltapäiville (japani ja elävän mallin piirustus). Koska tämä on nyt taas niitä asioita joille ei vaan voi mitään (no voisi, mutta ei ole sen arvoista), ei auta taas muuta kuin elää sen faktan kanssa että vuorokaudessa on vain se valitettavat 24 tuntia. Liikun minkä kerkeän, mutta minulle täytyy jäädä aikaa keskittyä myös opintoihini, ne ovat etusijalla. Ruoan suhteen jatkan samaa linjaa, pidän kalorit parhaani mukaan alle tonnin. Sekä maanantaina että eilen ne jäivät alle 700:n. Ihan hyvin. Maanantain liikunnat yli 600kcal, eilinen yli 400kcal. Tänään olen syönyt jonkun 300kcal:n edestä: Linssisosekeittoa, salaattia, kurkkua, omena, laittoman paljon kahvia. Vielä on iltaruoka tulossa. Liikuntaa yli 200kcal:n edestä, aion vielä kovistella tanssimattoa kunhan saan vedettyä naamaan vielä yhden mukillisen kahvia.

Koulussa on kamalan ahdistavaa ja tylsää. Stressaan aivan hirveästi, ja huomaan vilkuilevani kelloa lähes tauotta. Olen vainoharhainen ja yritän parhaani mukaan mennä normaali ihmisestä. Ainoa mistä todella tykkään koulussa on nuo japanin kielen tunnit, ai ai <3.>

I'll win.

Kiloklubin mukaan päivän liikunnat tekevät -681kcal. Syömiset alle tonni. Tästä se lähtee, yhden bikinifantin tilaus. Olen niin kertakaikkisen turhautunut itseeni, siihen etteivät iltasyömiset ja suklaanmussutukset voineet jäädä sinne jouluun vaan ei, piti vielä jatkaa näinkin pitkälle. Voisin yrittää vältellä vaakaa helmikuuhun asti. Jotain hyvääkin tässä on, sillä syötyäni itseni ihan nollaksi viikonloppuna minulla oli niin kertakaikkisen paha olo, henkisesti ja fyysisesti. En enää ikinä halua kokea moista. Ylensyönti antoi kipinän, ja nyt olen liekeissä. Muodonmuutosmatka jatkukoon. Pyrin kuluttamaan liikunnalla 5-6:na päivänä viikossa yli 600kcal (6x600=3600kcal). Luulisi sillä läskien lähtevän, ennemmin tai myöhemmin. Syömiset keskityn pitämään peruskulutuksen alla, mieluusti alle tonnin.

Miettikää nyt. Ei se oikeasti voi olla niin ylitsepääsemättömän vaikeaa rutistaa pois 3-4 kiloa. Ei se oikeasti ole niin paljon. Suunnittelen palkitsevani itseni uusilla farkuilla kun sinne asti pääsen. Ihan hurja palkinto. No on se minulle. Sen lisäksi että siinä vaiheessa näytän unelmalta.

Koulu alkoi taas tänään. Olen shokissa. Loma loppui ihan kuin kesken ja yhtäkkiä olen hukkua projekteihin. Hajottaa ja ahdistaa. Haluaisin vain olla kotona ja piirtää, voittaa lotossa ja palkata personal trainerin. Tästä ei voi mennä kuin ylöspäin. Minä pystyn. Minä onnistun.

Viikonloppu, siitä on selvitty.

Ja kuinka siitä selvittiin, muuten kuin syömällä. Siis, miehen synttärit oli aivan mahtavat, tekemäni kakku onnistui, nähtiin ystäviämme joita olen viimeksi tavannut syksyllä, katsottiin leffaa ja juteltiin ummet ja lammet. On ollut tosi rentoa ja olen nauttinut näistä viimeisistä päivistä ennen koulun alkamista... jos ei oteta mukaan syömisiä.

Nyt olen vihdoin motivoitunut sanomaan heippa niille 3-4:lle ylimääräiselle kilolle jotka istuvat minun ja tavoitepainoni välissä. Ne saavat lähteä, niin pian kuin mahdollista. Karkkipäivä-käytäntö otetaan jälleen käytäntöön, ja yritetään pitää se herkuttelu jossain järkevissä lukemissa. Nyt joulukuu-tämä päivä en ole listannut kaloreita ylös, mutta aloitan jälleen huomenna. Epäonnistuminen ei ole vaihtoehto. En aio pistää mitään aikarajaa laihtumiselle, koska siihen vaikuttaa niin moni seikka, mutta uskon että saan kilot kutistettua ainakin kesään mennessä. Onhan siinäkin sitten oma haasteensa kun koittaa pysyä tavoitepainossaan.

Minä onnistun. Tällä kertaa ei ole tulossa mitään joulua sekoittamaan suunnitelmiani kesken kaiken, ei sukulaisvierailuja eikä paljon synttäreitäkään enää. Minä onnistun. Minä pystyn. Minä todella tahdon tätä.

Kohti huomista.

Olen jälleen murehtinut itseni kipeäksi aivan turhasta. Löysin kuin löysinkin ajoissa paikan, jossa japanin kurssi pidettiin, puolitoista tuntia etuajassa. Taitaa olla ennätys tälle vuodelle tämän myöhästymisen pelkoni kanssa. Jumitin sitten puolet tuosta ajasta läheisessä kuppilassa, kahvia hörppien ja MeNaiset-lehteä lukien. Ensimmäinen japanin tuntini meni hyvin. Opettaja on sellainen symppis partaukko, joka jaksaa turista tarinoita opetuksen välissä, jaksaa pysyä kärryillä ja kiinnostus pysyy näin ollen yllä kun odottelee seuraavaa juttua. Olen iloinen, että uskalsin mennä. Ensi tiistaina uudestaan. Kotiin palatessani soitin isälleni rahatilanteestani, ja kerroin myös Nykäsestä. Ihan käsittämätön nyyhkypuheluhan siitä tuli, ainakin minun osaltani, mutta ihan sama. Isä laittoi myöhemmin illalla rahaa, ja nyt ei tarvitse murehtia kurssikirjoja tai leipomistarvikkeita viikonlopulle.

Tänään kävimme mieheni kanssa katsomassa äitiäni. Oli ihan ok reissu. Ajomatka tylsä ja pitkä, mutta äitiä oli kiva nähdä ja hänelle oli varmasti tärkeää nähdä meitä. Sain 2 kakkuvuokaa, mieheni sai työpöydälleen lampun ja parempia säitä odotellessa uuden veroiset lenkkarit. Ruoaksi oli uunissa kypsennettyjä peruna- ja porkkanalohkoja, sekä kanaa. Jälkkäriksi olisi ollut tarjolla marjarahkaa, riisisuklaata ja suklaakakkua, mutta niin uskomattomalta kuin se kuulostaakin, en sortunut mihinkään. Tähän saattaa vaikuttaa eilisilta. Hävettää kertoa, mutta illalliseksi oli ranskiksia ja nakkeja + puolikas konvehtirasia : D. Vielä samana iltana alkoi menkat joten... ehkä se vaan oli tarkoitettu näin.

Tekee mieli piirtää, leipoa, kirjoittaa, tanssia, järjestellä asioita, käydä suihkussa... puhkun energiaa ja intoa. Olo on jotenkin ihmeellisen kevyt (tosin vain henkisesti). Odotan viikonloppua ja ystävieni näkemistä kuin hullu puuroa. Juuri nyt en tahdo murehtia, en uhrata pienintäkään ajatusta surullisille asioille. Tahdon uskoa, edes hetken verran, että kaikki järjestyy.