Concealed dreams

Between the worlds.

Tämä on ehdottomasti yksi niistä maanantai-päivistä jotka olisin halunnut aloittaa alusta retry-nappia painamalla. Ensinnäkin, mokasin eilen, söin liikaa, en voinut olla oksentamatta (no, tajusin vähän ajan päästä mitä oikein teen ja lopetin mutta silti). Morkkis jatkui aamulla, ja peilissäni murjotti tympeän näköinen mursu. Koulussa ei mistään tullut oikein yhtään mitään väsymykseltäni. Tuntui kuin viimeisetkin vuorovaikutustaitojeni rippeet olivat tehneet elämänsä päätöksen ja lähteneet lätkimään ovet paukkuen. Kukaan ei ottanut selvää mitä yritin sanoa, enkä minä tajunnut mitään mitä minulle yritettiin kertoa. Lisäksi unohdin useamman kerran mitä oikein olin tekemässä. Siis oikeasti. Tein varmasti ennätyksen tänään. Enkä edes saanut mitään aikaan. Ahdistuin ja masennuin vaan lisää.

Kotona kiukuttelin kuin väsynyt lapsi, mikään ei kelvannut, ei huvittanut. Ei ehdi nukkua, ei myöskään saa tehdyksi mitään. Mikään ei varsinaisesti ole hätänä mutta silti kaikki on päin helvettiä, itkettää vaan. Jossain vaiheessa J:llä loppuu (taas) kärsivällisyys kuunnella valitustani. Ei mikään ihme jos hän ei jaksa. Minäkään en jaksa. Hän ei ole vihainen. Väsynyt vain. Jossain vaiheessa kysyn miksei hän puhu minulle. Sanoo, ettei jaksa toistaa taas samoja asioita. Että voin muistella mitä hän on monet kerrat tässä samassa tilanteessa sanonut aiemminkin. Minusta tuntuu taas niin pahalta. Olen satuttanut häntä taas, olen vähintään yhtä väsynyt tähän kuin hänkin.

Minusta tuntuu, että otteeni todellisuudesta on lipeämässä. Kaikki on kuin pahaa unta. Tänään en jaksa yrittää parantua. Itkin itkuni, lähdin ulos ja kävelin loskassa melkein kaksi tuntia. En ole enää varma onko se juuri syömishäiriö, joka uhkaa viedä minulta mieheni ja onnen elämästä. Ehkä syypää onkin minä itse. Väsyttää niin paljon. Ehkä minun pitäisi ottaa vähän etäisyyttä mieheeni. Pelkään satuttavani häntä taas. Minun pitäisi vaan olla hiljaa. Uppoan syvemmälle tummaan utuun. Kaikki oli niin paljon helpompaa ennen. Ei tarvinnut miettiä mitä syödä, kuinka paljon ja milloin kun periaatteessa jokainen suupala oli liikaa. Ihan sama mitä tapahtui, kaikki oli niin hyvin jos vain sain urheiltua 3 tuntia päivässä ja pidettyä syömiseni alle 1000kcal:n. Minulla on niin ikävä noita aikoja jolloin edes jokin oli hyvin. Tupakkaa kanssa. Ja kylkiluitani.

Todennäköisesti huomenna on parempi päivä. No en tiedä todennäköisestä, mut ois kiva.