Ees sun taas.

Joo, pitänee unohtaa se faktapostaus, kommenttiraidan perusteella olen liian kiinnostava tyyppi. Anyway. Viikonlopusta on selvitty ja arki lätkii avokämmenellä poskia. Kuinka te jaksatte itseänne? Jaksatteko? Lauantaina olin niin varma että ei väliä vaikka olisikin pari kiloa lisää painoa sinne sun tänne, että pitää oppia hyväksymään itsensä juuri tämmöisenä kuin on. En ottanut pahaa mieltä syömisistä, ei hetkauttanut äidinkään sunnuntaina tuoma murukakku mielialaa suuntaan sun toiseen vaikka söin varmasti ainakin 3 palaa.

Nyt on maanantai. Olen aamusta asti taas vihannut itseäni. Olo on painava, turvonnut, ällöttävä, farkut kiristää, naama kukkii, en käsitä miten olen taas tässä täsmälleen samassa pisteessä kuin aikaisemminkin. En kestä, en vain kestä. Vihaan itseäni myös sen vuoksi, että minun on myönnettävä olevani perso makealle ja tunnesyöppö. Muistutan äitiäni. Pelottavan paljon, joissain asioissa. Se repii minua lisää. Mutta kuinka iso osa tästä kaikesta on vain pääni sisällä?

Koulun jälkeen poikkesin rintaliivi-ostoksilla. Olen 99% varma, että sovituskopeissa on hoikentavat peilit. En ollut tunnistaa itseäni. Se oli jotain ihan käsittämätöntä, miten erilainen kuvajainen oli kotipeileihini verrattuna. Näytin melkein ihmiseltä. Ostin kahdet liivit ja kaksi kasvonaamiota. Kävelin kotiin, olen tänään kävellyt melkein kolme tuntia. Tuntui kummalliselta ostaa jotain itselleen, ikäänkuin hemmottelua. Siis jotain muuta kuin suklaata. Tottakai mörköni selitti etten millään muotoa ole ansainnut mitään, mutta olin liian väsynyt jaksaakseni välittää.

Olen niin julma itselleni, ruumiilleni. Se on vuoroin kaatopaikka, vuoroin autiomaa. Ruoskin sen jaksamaan, jätän sen huomiotta samalla kun ajattelen sitä lakkaamatta. Ei ihme, että tuntuu oudolta kun se yhtäkkiä, kuritus lakkaa ja ruumis saa lahjan. Jotain niinkin turhaa, yksinkertaista ja käytännöllistä kuin ruohonvihreät uudet rintaliivit, missä on vähän pitsiä. Ja kasvonaamio illaksi. Itkettää.

Vihaan sinua, syömisvamma.

Minua ottaa päähän. Ensinnäkin, olen jälleen syönyt laittoman paljon leipää. Toiseksi, himoni ruokaa kohtaan tuntuu aivan suunnattomalta tällä hetkellä. Minulla ei ollut edes nälkä, ja silti olisin halunnut viedä puoli ruokakauppaa mukanani, kun kävimme siellä hetki sitten mieheni kanssa (ja yhden kaverin, joka tuli käymään). En sitten ostanut itselleni mitään namia, ja nyt lähinnä puren huulta ja pidättelen itkua. No pain, no gain. Kauppaan mennessäni suunnittelin ostavani pullon light-limua. Kaupassa tajusin sen olevan vaikkakin kaloriton, äärimmäisen epäterveellinen. Sitä paitsi, keinotekoiset makeutusaineet olisivat varmasti pahentaneet vain asiaa. Vaihdoin limun pullolliseen kivennäisvettä. Kassajonossa kävin kelaamaan että mitä hittoa, tähänkö minä olen nyt pistämässä melkein 2€, jostain vedestä jonka muka pitäisi kompensoida limunhimoa. Tulee vain paha mieli tuommoisesta. Vein veden pois. Nyt on paha mieli.

Viikonlopun suunnitelmat ovat seuraavat: tänään koulujuttuja, huomenna koulujuttuja, sunnuntaina koulujuttuja. Huomenna myös töihin ja talon suursiivous illalla, sunnuntaina tulee äiti käymään ja minua hajottaa jo nyt. Olen niin väsynyt hymyilemään ja näyttelemään vahvaa, mutta kuinka voisin olla oma itseni, ja tuottaa äidilleni lisää huolta? En voi. Minun on pakko jaksaa. Itkettää. Koko päivän on taas itkettänyt. En jaksaisi. Pitäisi kai ottaa päikkärit.

Mietin tänään, pitäisikö minun tehdä sellainen faktapostaus itsestäni. En ole varma, kuinka paljon olen jauhanut niistä oleellisista faktoista itsestäni tässä blogissa (enemmänkin vain itkenyt syömisiäni). Jos teillä on kysymyksiä, siis ihan mitä vain, voisin yrittää vastata niihin seuraavassa postauksessa. Ask me, anything. (and at least something...). Nostetaan kakku pöydälle.

Väsynyt.

Herään joka aamu vain paiskiakseni niska limassa kouluhommia, töitä ja taistellakseni kiusauksia vastaan. Onko tässä mitään järkeä? Vielä pari päivää sitten hehkutin että kyllä nyt syödään terveellisesti, säännöllisin väliajoin ja vähän, mutta näemmä se ei ole ihan yks kaks helppo homma. Kaikki lähti kouluruokailusta tänään. Okei, en kehdannut ottaa pelkkää salaattia koska siitä olisi noussut kysymystulva. Minun oli tehtävä valinta kinkkukiusauksen, uppopaistettujen punajuurikrokettien, juusto-oliivisalaatin ja riisipuuron väliltä. Riisipuuro, valitsen sinut. Kaksi kauhallista. Ja 2 rkl sokerikanelisekoitusta. 2 jättiviipaletta vaaleaa leipääkin, voilla. Miksi tämä aina lähtee käsistä...

Välipalaksi vedin 2 isoa porkkanaa ja kahvin. Iltatunneilla meni myöhään, ja minulle tuli 6:n tunnin tauko välipalasta illalliseen. Maha veti 4dl villiriisiä+paistettuja vihanneksia (punajuuri, peruna, sipuli, porkkana, paprika). Oksensin satsista varmaan puolet ja olen siitä lähtien taas vihannut itseäni. Minua väsyttää, tunnen itseni rumaksi, vaaka herjaa 48:a ja eteenpäin pitäisi vain jaksaa painella.

Hyviä uutisia: Luokallani on yksi tyttö, joka jaksaa jutella kanssani ja olla kaverini ihan oikeasti. En jaksaisi varmasti mennä huomenna tunneille ilman, että tietäisin tämän ihmisen olevan siellä. Aina välillä minulla on hemmetin yksinäinen olo. Sen jälkeen, kun muutin Lahdesta, minulla ei oikeastaan ole ollut ketään "oikeaa ystävää", jota näkisin aktiivisesti ja jolle uskaltaisin kertoa asioita, joita en muille kerro. Totta kai minulla on mieheni, ja voin puhua hänelle kaikesta mutta... luulen, että hän on väsynyt kuuntelemaan ainaista jankkaustani ongelmistani. Ne kun ovat vielä samoja ongelmia päivästä toiseen. Ja sitten on ns. "girl stuff", juttuja mistä tulee hölötettyä vain tyttöseurassa. Toivon, että minulla olisi tällainen ystävä jonka kanssa jakaa tämä kaikki.

Ai niin, vielä jotain. Minusta tuntuu, että minulla kasvaa alaselässä lanugo-karvoja. Mitä ihmettä, normaalipainossakin pyöritään ja muuta, mikä järki??? No ei sitä turkkia paljon ollut, mutta sen verran että tuli ihmeteltyä ja kirottua. Voisinko kuvitella koko homman?

Kuulumisia.

Ja niin jatkuu elämänlankavyyhdin setviminen. Mihin jäinkään? Niin, olen nyt tullut siihen päätökseen, etten enää yritä tiputtaa painoa syömättömyydellä, vaan keskityn siihen, että syön 3-4 kertaa päivässä ja terveellisesti, pitäen hiilarit ja sokerin minimissä. Annoskoot ovatkin sitten toinen juttu. Yritän parhaani mukaan soveltaa japanilaista hara hachibunme -sääntöä, eli "syö kunnes olet 80% täynnä". Myös iltasyöminen saa luvan loppua. Tämä päivä ainakin on mennyt hyvin:) Tai, kelpuutettavasti.

Aamiainen: 2 haarukallista paistettua kananmunaa sipulilla (en sitten pystynyt syömään enempää koska en näemmä osaa annostella suolaa), 3 parsakaalin "oksaa" kukkineen, keskikokoinen porkkana, kahvi.

Lounas: 2 juurespihviä, 1/4 lautasellista lantturaastetta ja 1/2 lautasellista jäävuorisalaattia.

Välipala: Keskikokoinen porkkana ja kahvi.

Illallinen: Itse maustettu possupihvi ja uunikasvikset (porkkana, lanttu, parsa, paprika, herkkusieni), nokare pähkinätahnaa. Jälkiruoaksi kuppi vihreää teetä.

Eikä o0 muuten yhtään nälkä. Katsotaan, miten tämä lähtee tästä sujumaan. No sitten koulu... se on todella väsyttävää ja rasittavaa. Minulla on yhä hirveästi tekemistä opintojen kanssa, niihin voisi kuluttaa kokonaisen eliniän. En tiedä miten selviän kaikesta, mutta sinnittelen mukana. Kompastelen kovasti matkallani eteenpäin, mutta pysähtyä en aio. Luovuttaminen ei kuulu sanavarastooni. Koulun ohella yritän sitten ehtiä piirtää, niitä piirustusprojekteja on myös useampi työn alla.

Töissä... olen nyt ollut useamman illan kassalla (tosin vain kerran yksin) ja eiköhän se tuosta lähde menemään. On aivan huisin erilaista työskennellä vaatekaupassa kuin lähikaupassa. Ensimmäinen palkkani tulee joskus kuun puolessa välissä, mutta en yhtään tiedä meneekö se kokonaan elämiseen, vai liikeneekö siitä hummailurahaa... ja samantien, kun olen kirjoittanut sanan "hummailu" iskee syyllisyys nyrkillä takaraivoon "sinä mitään hummailuja ansaitse" :D. No en kyl. Syöty on ainakin seuraavan viiden vuoden edestä. Mutta hei, kuukausi ilman tupakkaa! En minä ihan turha plikka ole.

Ei elämästä selviä hengissä.

Hei kaikki. Tiedän, en ole kirjoittanut pitkään aikaan ja olen pahoillani siitä. Kävi kyllä monta kertaa mielessä, ja yritinkin, mutta en sitten vaan saanut aikaiseksi. En kuitenkaan halua lopettaa tänne kirjoittamista, enkä kiusata lukijoitani ylipitkillä postausväleillä. Nyt tai ei koskaan - tilannekatsaus:

Olen viime aikoina yrittänyt saada elämääni kuntoon, ja yrittäjänä jatkan vieläkin. Itselleni asettamat tiukat säännöt ja kiellot paljastuivat erittäin huonoksi laihdutusmetodiksi ja nyt olen viimeiset kaksi viikkoa kärsinyt aivan järkyttävästä ahmimiskierteestä. Välillä on muutama päivä, että menee ihan hyvin, kunnes iltapala karkaa jälleen käsistä. Joka tapauksessa, en ole luovuttamassa. Jos vaakaan on katsominen, olen tienannut 1,5kg. Se voisi olla paljon pahempi.

Minulla on paljon ajatuksia. Yksi niistä on karppaus. Hiilareiden minimointi itse asiassa toimi kohdallani, sen kaksi päivää, siihen asti kunnes söin niitä taas (perunaa... O__o). No mutta main point oli se, että noina kahtena päivänä, jolloin en vetänyt nassuun hiilarin carbohydraattia, vaan vedin ihan hulluna vihreitä vihanneksia, raejuustoa ja lihaa, minulla ei ollut nälkä, verensokeri pysyi tasaisena ja minun oli helpompi vastustaa mättöviettiä. Hyvä homma, otetaan tulevaisuudessa huomioon. Olisi varmasti kokeilun arvoista ryhtyä kokoaikakarpiksi, mutta ajatukseksi jää: mieheni ei lähde menoon mukaan, joten ruoanlaitto menisi liian työlääksi. Hiilareita voin joka tapauksessa vähentää vaikka en kokopäiväkarpiksi ryhtyisikään.

No mitä minä nyt teen? Taas vaihteeksi, olen kaavaillut japanilaisen ruoanlaiton soveltamista omaan keittiööni. Nyt joku osoittaa sormella ja älähtää että sehän vasta hiilaripohjainen ruokavalio onkin. No onhan se, mutta kyllä riisi silti on minusta järkevämpi lähde hiilareille kuin esim. leipä, makeiset, pullat, pasta jne. On vielä gluteenitonkin, joten ei pitäisi käydä vatsalle. Eikä sitä tarvitse mättää kuppitolkulla. Siis se, mihin minä nyt yritän syömiseni perustaa on tämä:

1) Syön 3 kertaa päivässä (+ pieni välipala jos tarvis). Ei päästetä verensokeria liian alas eikä anneta aineenvaihdunnan stopata.
2) Annoskoot: Pelin henkeen kuuluu syödä, kunnes on 80% täysi. Vähempi on enempi, mutta kuitenkin tarpeeksi.
3) Syö aamulla kuin kuningas, päivällä kuin prinssi ja illalla kuin kerjäläinen. Tykkään erityisesti tuosta kuningas-osiosta.
4) Nassuun vedetään vähintään puoli kiloa kasviksia (eli vihanneksia, ei hedelmiä!) joka päivä. Joka aterialla pyrin pitämään vihannesten osuuden suurimpana, jopa aamupalalla.
5) Enemmän kalaa. Siis useammin.
6) Vältän leipää, herkkuja, yms. mutta periaatteessa en nyt kiellä niitä totaalisesti, koska tiedän mihin se johtaa. Voisin yrittää selvitä viikonloppuun asti, jolloin sallisin itselleni esim. jälkkäriksi jonkun rahka-annoksen tai jotain.
7) Juo vettä. Juo lisää. Pitkin päivää. Ja vihreää teetä kans, heti kun valkoinen ja keltainen loppuvat.
8) Syödään hitaasti ja pureskellaan, syödään myös pöydän ääressä; ei sohvalla, sängyllä, töllön edessä, koneella eikä kävellä lautasen kanssa pitkin kämppää. Keskitytään kerrankin siihen, mitä ollaan tekemässä.
9) Ruoan pyrin pitämään mahdollisimman luonnonmukaisena ja esim. kasvikset minimalistisesti kypsennettyinä.
10) Järkeilyni mukaan tämän on pakko toimia, jos se pitää kerta nipponilaisetkin vauhdissa ja superkunnossa, kaiken lisäksi vielä huipputerveinä.

Lisää kuulumisia huomenna. Nyt pakko mennä nukkumaan että pysyy huomenna hereillä. Öitä.

Minä pystyn, minä voin.

Minä tulen onnistumaan. 44kg, minä sinut saavutan. Minun pitää vain liikkua, syödä järkevästi ja relata. Vaa'an tuijottaminen ei saa senttejä kaikkoamaan, liikunta kylläkin. Jokin järki tähän touhuun.

Väsyttää.

Peruskulutuksessa on pysytty. On liikuttukin, enempi ja vähempi. Väsyttää. Hirveästi kouluhommia. Huomenna on eka työpäivä ja minua jännittää ihan simona... tai pelottaa. En ole ihan varma. Hyvin epävarma kylläkin. Kaikesta. Että miten tästä eteenpäin. Pelkään, että syömisten karsiminen aiheuttaa säästöliekin ja että reiteni leviävät entisestään. Ja jos syön, niin ne leviävät sittenkin. Ruoka tekee minut hulluksi. Olisipa minulla kaikki aika maailmassa. Kaipaan tylsyyttä, sitä että ei tarvitsisi tehdä mitään. Tästä pääsemmekin siihen, mitä todella tarvitsee? Kuinka paljon on sellaista ylimääräistä painolastia mitä vain kerään harteilleni aikani tapoksi? Ei ihme etteivät ihmiset selviä elämästä hengissä.

No ni.

Onneks on huominen ja voi taas aloittaa alusta. Luulen, että elimistöni alkaa toipua nikotiinistopin aiheuttamasta shokista. Turhan monta tuhatta kaloria siihen shokin hoitoon menikin tämän viikon aikana, eli enemmän kuin laki sallii. Nyt olen kuitenkin taas tullut järkiini, ja huomenna lähtee lopputalven superkuuri käyntiin. Tavallaan uudestaan, mutta tuo tupakoinnin lopettaminen oli aivan pakko vaan hoitaa nyt, kun päätös siitä tehtiin jo joulun jälkeen miehen kanssa. Ei ollut helppoa, mutta olen vielä elossa. Nyt kun on nikotiiniriippuvuudesta päästy niin on aika panostaa ruokailu- ja liikuntatottumuksiin, eli pistää läskille lähtöpassit. Superkevätsiivous. Olen jopa motivoitunut.

Kuluneesta viikosta ihan yleensä ottaen ei ole paljon kerrottavaa. Suurimman osan aikaa vaan hajoilin, tupakoiden loppuessa. Itkin, söin, itkin lisää ja söin sitäkin enemmän, lintsasin koko loppuviikon koulusta ja näytti siltä kuin elämältä olisi lähtenyt pohja tyystin. Sitten masennuin ja ahdistuin vain entistä enemmän lintsaamisesta ja syömisestä ja kasaantuvista koulutöistä. Huomasin aikani kuluksi, että jopa mieheni kärsivällisyydellä on rajansa. Se, että syömisvammailuni ja itsetunto-ongelmani satuttavat häntä, saa minut vihaamaan itseäni entistä enemmän. En voi jatkaa näin. Mitkä ovat vaihtoehdot? Niitä on käsittääkseni kaksi. Joko myönnän itselleni rehellisesti, että minulla on ihan oikea ongelma enkä pääse tästä itse yli, ja haen apua, tai sitten muutun supersankariksi: Paiskin töitä valonnopeudella, juoksen läskini veks enkä syö niitä takaisin ja näin ollen olen tyytyväinen itseeni, en valita enkä väsy ja vedän itseni keväästä läpi kunnialla. Arvatkaa vaan kumpaan vaihtoehtoon päädyin. Armoahan ei tunnetusti anneta - ainakaan itselleen. En vain voi hyväksyä itseäni näin... ja vaikka kuinka mieheni yrittää minulle sanoa että olen kaunis, olen aina ollut eikä minun tarvitse tehdä mitään ansaitakseni hänen rakkauttaan, että riittää kun olen olemassa... se on uskomaton ajatus. Että kelpaisin näin. Maistelen tätä ajatusta päivittäin, mutten miellä sitä todeksi. Kuinka voisin?

Argh.

Jo yli vuorokausi ilman tupakkaa. Hajoan. En jaksa liikkua, kaikki voimani menevät nyt tähän lopettamiseen ja siihen, että hillitsen itseni syömästä. Laihdutus saa odottaa, minun pitää ensin päästä tästä myrkystä irti. Olen niin väsynyt... kirjoitan sitten taas, kun väsymys ja hajotus helpottaa.

Yksi murhe vähemmän.

Arvatkaa mitä? Sain kesätyöpaikan. Kävin tosiaan viime viikolla paikallisessa Seppälässä kysymässä sivumennen, olisiko heillä tarvetta osa-aikaisella ja/tai kesätyöntekijälle. Käynti kannatti sillä kyseisen puljun myymäläpäällikkö soitti tänään minulle ja kyseli milloin haluan tulla allekirjoittamaan työsopimuksen :D. Oi joi, olen niin onnellinen!! En tiedä vielä, miten rankaksi se tulee käydä töissä samaan aikaan opiskelun lomassa, aloitan 1-2 vuorolla viikossa, eli suhteellisen kevyt lasku takaisin työelämään. Minulla on sellainen kutina, ettei se kävisi liian rankaksi, Seppälä kuitenkin on yksi suurimpia lemppareitani, mitä tulee vaatekauppoihin. Ihan mahtava juttu. Minun ei tarvitse nyt huolehtia kesän vuokranmaksusta, kun en saa siltä ajalta opintotukea. Oi joi. Hyvä minä! Parempaa päivänpiristystä ei olisi voinut toivoa ikävän ja puisevan koulupäivän jälkeen.

Painonpudotus etenee. Vaa'alla en ole käynyt, mutta liikunnasta ei ole tingitty ja lauantaita (taas kerran) lukuunottamatta kalorit ovat pysyneet alle peruskulutuksen. En tiedä pitäisikö minun tänään jotenkin juhlistaa tätä uutta työpaikkaani O_____o. Uu, tekisi hirveästi mieli. Ei nyt mitään övereitä, mutta jotenkin. Ette usko, miten helpottunut olen... mutta toisaalta, tämä tarkoittaa että kouluhommien kanssa tulee oikeasti kiire. ... ... Ihan sama. En jaksa välittää juuri nyt. Teen mitä jaksan, ja se on siinä. Kakku kirsikan päälle vielä: Yritän lopettaa tupakoinnin. Viimeistä askia viedään. Että näin on minun helmikuuni startannut, vauhdikkaasti. Oi joi joi. Lujaa mennään. Ja uudet lukijat, lämpimästi tervetuloa! Vanhoille kiitos kun jaksatte vielä roikkua mukana.