Pääsiäisfiiliksiä.

Pari viimeistä päivää on sujunut paremmin. Kaipa jokainen päivä pitäisi ottaa omana seikkailunaan, tai taistelunaan. Vaikka välillä käydäänkin lähempänä pohjaa, en voi luovuttaa. En voi vain antaa periksi sairaudelle, sillä vaikka voisinkin saavuttaa sen kontrollin tunteen, laihuuden, koko paskan oravanpyörän luoman melankolisen ja armottoman maailman, minulla ei ole varaa menettää terveyttäni, ystäviäni, miestäni, opintojani... koko elämääni. Tuo sairaus riuduttaa niin ruumiin kuin mielenkin, kunnes kaikesta on jäljellä vain kuori. Elämä on annettu elettäväksi.

Pääsiäinen. En ole ihan varma miten minun pitäisi suhtautua siihen. Toisaalta olen ihan tipupupusuklaamunafiiliksissä, mutta toisaalta, tahdon muistaa myös se alkuperäisen merkityksen. Miten minä haluan viettää pääsiäistä... hiljaisuus. Vapaus. Suklaamunat. Kiitollisuus. Hei, mä ihan oikeasti haluan tehdä jotain tällä elämälläni. Oli se sitten sarjakuvia tai jotain vaatimattomampaa, mahdollisuudethan ovat periaatteessa rajattomat. Munarikasta ja sitäkin mukavampaa pääsiäistä jokaiselle <3

Between the worlds.

Tämä on ehdottomasti yksi niistä maanantai-päivistä jotka olisin halunnut aloittaa alusta retry-nappia painamalla. Ensinnäkin, mokasin eilen, söin liikaa, en voinut olla oksentamatta (no, tajusin vähän ajan päästä mitä oikein teen ja lopetin mutta silti). Morkkis jatkui aamulla, ja peilissäni murjotti tympeän näköinen mursu. Koulussa ei mistään tullut oikein yhtään mitään väsymykseltäni. Tuntui kuin viimeisetkin vuorovaikutustaitojeni rippeet olivat tehneet elämänsä päätöksen ja lähteneet lätkimään ovet paukkuen. Kukaan ei ottanut selvää mitä yritin sanoa, enkä minä tajunnut mitään mitä minulle yritettiin kertoa. Lisäksi unohdin useamman kerran mitä oikein olin tekemässä. Siis oikeasti. Tein varmasti ennätyksen tänään. Enkä edes saanut mitään aikaan. Ahdistuin ja masennuin vaan lisää.

Kotona kiukuttelin kuin väsynyt lapsi, mikään ei kelvannut, ei huvittanut. Ei ehdi nukkua, ei myöskään saa tehdyksi mitään. Mikään ei varsinaisesti ole hätänä mutta silti kaikki on päin helvettiä, itkettää vaan. Jossain vaiheessa J:llä loppuu (taas) kärsivällisyys kuunnella valitustani. Ei mikään ihme jos hän ei jaksa. Minäkään en jaksa. Hän ei ole vihainen. Väsynyt vain. Jossain vaiheessa kysyn miksei hän puhu minulle. Sanoo, ettei jaksa toistaa taas samoja asioita. Että voin muistella mitä hän on monet kerrat tässä samassa tilanteessa sanonut aiemminkin. Minusta tuntuu taas niin pahalta. Olen satuttanut häntä taas, olen vähintään yhtä väsynyt tähän kuin hänkin.

Minusta tuntuu, että otteeni todellisuudesta on lipeämässä. Kaikki on kuin pahaa unta. Tänään en jaksa yrittää parantua. Itkin itkuni, lähdin ulos ja kävelin loskassa melkein kaksi tuntia. En ole enää varma onko se juuri syömishäiriö, joka uhkaa viedä minulta mieheni ja onnen elämästä. Ehkä syypää onkin minä itse. Väsyttää niin paljon. Ehkä minun pitäisi ottaa vähän etäisyyttä mieheeni. Pelkään satuttavani häntä taas. Minun pitäisi vaan olla hiljaa. Uppoan syvemmälle tummaan utuun. Kaikki oli niin paljon helpompaa ennen. Ei tarvinnut miettiä mitä syödä, kuinka paljon ja milloin kun periaatteessa jokainen suupala oli liikaa. Ihan sama mitä tapahtui, kaikki oli niin hyvin jos vain sain urheiltua 3 tuntia päivässä ja pidettyä syömiseni alle 1000kcal:n. Minulla on niin ikävä noita aikoja jolloin edes jokin oli hyvin. Tupakkaa kanssa. Ja kylkiluitani.

Todennäköisesti huomenna on parempi päivä. No en tiedä todennäköisestä, mut ois kiva.

Matka mielenrauhaan.

Oli ihana herätä aamulla ilman kännykkään ajastettua kaameaa herätysmusiikkia. Sai nousta ihan rauhassa, ilman kiirettä. Jotenkin olen entistä väsyneempi kaikkeen kiireeseen, stressiin ja siihen, että pitäisi koko ajan olla tekemässä jotain. Kun en kuitenkaan ehdi, aika ei vain yksinkertaisesti riitä. Samaan aikaan olen rakastunut uudestaan viikonloppuihin. En aio pilata viikon ainoaa vapaapäivääni stressaamalla itseäni kipeäksi rästissä olevista kouluhommista. Minun on pakko levätä jotta pysyn järjissäni. Vain tämä yksi päivä.

Herääminen käynnistyi verigreipillä ja luomukahvilla. Jälkimmäinen oli ihan mielenkiintoinen tuttavuus, se kieltämättä maistui nimensä mukaisesti.. no, orgaaniselta. Jotenkin sellainen vähän multainen ja tuore maku, ei ollenkaan paha. Mikään ei peittoa aamukahveja sängyssä, jos vielä saa samaan aikaan katsoa koneelta animea. Tämä sunnuntai on niin <3. Ylös päästyäni siivosimme J:n kanssa kanien häkin ja kävimme kaupassa. Kerkesin myös lukemaan japania (sillä sen opiskelu on stressitöntä ja kivaa) ja leipomaan pellillisen kaurakeksejä. Pääni sisällä käy jokin ihmeellinen humina. Ihan kuin joku imuroisi siellä. Ihmeellisen levollinen olo, tämä on melkein pelottavaa.

Onpa ihanaa vain olla.

Elävä robotti.

Sekunnit välähtävät. Minuutit kiitävät eteenpäin tuntien hurahtaessa tiehensä. Päivä on jälleen pulkassa, hyvä kun ehti silmiään räpäyttää. Huomenna on varmaan jo kesä. Viime päivät tuntuvat ihan unelta, ja nyt olen herännyt viikonloppuun. Koulupäivät ovat menneet 3d-mallinnusta opetellessa (oikeasti olen ihan käsi sen ohjelman kanssa) ja stressatessa. Olen jo kahdesti jättäytynyt pois elävän mallin piirustuskurssilta, ja asia häiritsee minua. Toisaalta, olisi helpotus jos saisin torstai-iltapäivät vapaaksi, mutta toisaalta taas en vaan kehtaisi jättää sitä kurssia kesken. Kolmannesta vinkkelistä katsottaessa, suoritusteni puitteissa (kasa todella ryppyisiä ja säälittäviä töherryksiä) kehtaanko suorittaa kurssia loppuunkaan. Minulla on jotenkin vainoharhainen tunne, ettei kyseisen kurssin pitäjä pidä minusta. Tai sitten se on juuri toisinpäin. Minä en pidä hänestä.

Töissä on mennyt ihan hyvin. Pakko sanoa, että nautin siitä, kun saan viikkailla, järjestellä ja pistää vaatteita ojennukseen. Aina niin kauan, kunnes jälleen tajuan ettei sille tule koskaan loppua. Juuri kun saat yhden osaston edustuskuntoon, vyöryy sinne lauma ihmisiä. Ei mene montaa minuuttia, ihmiset vyöryvät ulos kaupasta, pöly laskeutuu ja tuntien työ on jälleen aloitettava alusta. Turhauttavaa, mutta hey, that's my job. -____- .

Vielä puolitoista viikkoa sinne kunnan lääkärille. Kyllästyin odotukseen jo viime viikolla. Syömiset... no, sitä on hyviä ja huonoja päiviä. Harvinaista, mutta olen suhteellisen tyytyväinen itseeni. Olen onnistunut lopettamaan oksentelun melkein täysin. Aluksi se oli vaikeaa, mutta nyt se on alkanut olla helpompaa. Olen myös kiinnittänyt enemmän huomiota syömisiini, määrän sijasta huomaan panostavani laatuun. Syön useammin, mutta vähemmän ja kasvisvoittoisemmin. Paino sahaa 47:n puolin ja toisin. Juuri nyt en jaksa välittää, tuo riittää toistaiseksi.

Tälläkin hetkellä olen todella väsynyt, mutta pitkästä aikaa minulla on hyvä olo. Funkkimusiikki saa positiiviset ajatukset tanssimaan päässäni: Saan huomenna nukkua pitkään. Alkuviikosta ihon kosteutukseen ostamani manteliöljy on tehnyt ihmeitä kasvoilleni, tätä en vaihda. Pyykit on pesty. Aion tehdä pääsiäisenä kevytpashaa. Olen koukuttunut Amyn lailla-sarjaan, se saa minut jotenkin hyvälle tuulelle. Luomumantelit on nameja. Aion ostaa seuraavasta palkastani multapussin ja tehdä huonekasvini iloisiksi (lue: yritän pelastaa ne melko varmalta kuolemalta). Mieheni leipoi eilen sämpylöitä ja söin liikaa, mutta tänään ystävystyin verigreipin kanssa ja söin siis kevyemmin. Joku päivä, minulla ei ole ongelmia. Joku päivä, pidän itsestäni juuri sellaisena kuin olen ja minun ei tarvitse yrittää olla jotain muuta. Joku päivä kelpaan itselleni. Joku päivä, herään ja itken, koska kaikki on kerrankin hyvin.

Ei enää niin uusi alku.

Syömishäiriö.. se todellakin tuntuu imevän minusta aivan kaiken energian. Vielä torstaina olin ihan hypetyksissä että jes, nyt loppu syömisvammailu ja kyllä nyt lähtee elämä käyntiin, en varmasti oksenna enää kertaakaan jne. Paskat. Viimeinen tikki perjantaille oli kaverin tuoma vastaleivottu pulla. Olisi pitänyt vain arvata, mihin se johti. Ja miten se pelästytti. Että mitä ihmettä, minähän päätin että ei enää tätä, mitä ihmettä, tein sen taas, oksensin. Enkö yritäkään oikeasti? Enkö pystykään hallitsemaan tätä? Enkö voikaan lopettaa sitä? Olo oli helpottunut ja epäonnistunut... ja kauhistunut.

Eilen lauantaina menimme Tampere Kuplii-sarjisfestareille. Mitä syömisiin tuli, olin yksinkertaisesti kauhuissani. Söin aina vähäsen, sen verran että pysyin pystyssä. Pelotti niin paljon, että menisin vain taas oksentamaan jos söisin itseni vahingossa enemmän kuin kylläiseksi, tai edes kylläiseksi. Muuten oli ihan kiva reissu, näin H:ta, entistä kämppistäni.

Illalla kuitenkin sitten ratkesin syömään kunnolla, viimein. Omena, ½ hunajameloni, 3 palaa kauraleipää juustolla, kanasalaatin jämät, pulla taas, 6 hedelmäkarkkia ja kourallinen juustonaksuja. En kuitenkaan oksentanut. Kävin myös vaa'alla. Luulin lukemien huitovan jossain 48:n tai 49:n paikkeilla, mutta 46.9kg?! En voi uskoa että olen jo alle kilon päässä siitä missä olin alimmillani. Mitä ihmettä... en tajua miten se voi olla noin alhaalla. Näin huonostiko (..."hyvin", kuiskaa ääni päässäni) minulla menee. Olen sekä helpottunut, että kauhuissani. Varmaan enemmän helpottunut. En tiedä mitä mieltä minun pitäisi olla.

Olo on sekava. Saattaa johtua siitäkin, että heräsin alle kaksi tuntia sitten ja olen roikkunut koneella koko aamun ja käynyt sähköpostejani läpi. Rasittavaa, kun pitkin viikkoa on tippunut viestejä ja sitten niihin ei ole ehtinyt vastaamaan. Ensi viikosta tulee vieläkin rankempi, kaikki projektit ovat kasautuneet sille ja 4 vuoroa töitä vielä siihen päälle. Todennäköisesti otan vaarit terveydenhoitajan vinkistä ja jätän elävän mallin piirustuskurssin kesken. Minun on pakko karsia aikatauluani ja ottaa aikaa itselleni. Onneksi ensi viikon jälkeen helpottaa.

Aamupäivän ajatuksia: Tahtoisin kirjoittaa tänne useammin. Tahdon piirtää. Tahdon piirtää sarjakuvia, julkaista oman albumin. Tehdä jotain, mikä liikuttaa ihmisiä. Tahdon saada heidät itkemään, nauramaan, edes hymyilemään. Herättää heidät unesta, avata heidän silmänsä näkemään jotain uutta. Tahdon olla vapaa. Tahdon hoitaa kouluni ja työni hyvin, saada nämä hommat tehdyksi pois alta ja keskittyä siihen, mikä oikeasti on tärkeää. Parantuminen, elämä, rakkaani. On ihanaa kun kesä tulee. Jotenkin olen aina vierastanut ja jopa vihannut aurinkoa, koska palan todella helposti. Tänä keväänä olen kuitenkin iloinnut paisteisista päivistä. Pimeyttä on ihan riittävästi pään sisällä.

Tehdäpä tästä hyvä päivä. Tekisi mieli lähteä kirpparille, mutta ei ole aikaa, rahaa ja se ei ole yksin niin kivaa kuin kaverin kanssa. Nu, toisena päivänä :3 Ai niin. Polttamisenhan lopetin (taas) helmikuun alussa. Viime viikosta asti on vaivannut ihan hirvittävä himo. Pelkään sortuvani jälleen polttamaan. En voi, mitä J sanoisi? Voi ei, voi ei, voi ei. Ää.

Uusi alku?

Mitä suurimmalla todennäköisyydellä pääsen terapiaan. Olen sekä innoissani, että kauhuissani sillä nyt olen viimein hakenut apua. On myöhäistä perääntyä. Minun on pakko saada elämäni järjestykseen, kaikilta osa-alueilta. Olen väsynyt olemaan väsynyt kaiken aikaa. Inhottaa, kun en ole enempää jaksanut tännekään kirjoitella, vaikka olisi ollut vaikka ja mitä kerrottavaa. No, pikkuhiljaa, kun saa taas jostain kiinni. Main point on nyt se, että tahdon elää ilman että vihaan itseäni ja ajattelen ruokaa 24/7. On elämässä oltava muutakin merkitystä kuin mittanauhan lukema. Minä ainakin haluan toisenlaisen elämän.

Apua.

Minulla on huomenaamulla aika koulun terveydenhoitajalle. Ajattelin pyytää apua tähän syömisongelmaani. Pelottaa. Tahtoisin kieltää koko ongelman, jättää käynnin väliin, mutta en voi. Minua pelottaa vielä enemmän se, että menetän jotain minulle tärkeää. Terveyteni, mieheni, elämäni. Minä en jaksa elää ajatellen ruokaa kaiken aikaa. En enää.

Kevät tulee.

Ja se tekee minut jotenkin toiveikkaaksi. Viime viikko on mennyt ihan uskomattoman nopeasti, asioita tehdessä. Tänään oli joku upein päivä ikinä. Sain yhdeltä työkaverilta ilmaiseksi kolmet parit farkkuja. Jääneet kuulemma pieneksi hänen tytöilleen, sanoi että mieluummin minulle antaa kuin kiikuttaa uffille. Nyt vaatekaapissani asustavat kahdet Linkin 34-koon farkut ja yhdet Blendin 26:set. Mikä jotenkin hauskinta, jälkimmäiseksi mainitut olivat aavistuksen verran väljät jalassa kun taas linkit menivät juuri ja juuri O_____o. Mitäköhän kokoa minä nyt sitten olen? Ei että sillä olisi oikeasti minulle mitään merkitystä, mutta farkut eivät edes näytä käytetyiltä, vaan ihan uusilta. Käsittämätöntä. I feel so blessed <3.

Ja kotiin kun pääsin niin J oli imuroinnut ja tehnyt superhyvää ruokaa jota mussutimme kynttilänvalossa. Illan kruunasi vielä sauna, jonne melkein nukahdin kun oli niin hyvä olla. Minulla on ensi viikolla aika varattuna terveydentarkastukseen koululla. Yritän kerätä rohkeutta kertoa... että suhteeni ruokaan ei ole normaali. Että vaikka on välillä parempiakin päiviä niin tarvitsen apua. Sitä on ihan ylivoimaista myöntää - että omistaa ongelman.

Joka tapauksessa, juuri nyt minulla on hyvä mieli, ja olen kiitollinen asioista mitä minulla on, mukaan lukien tämä blogi.

Ees sun taas.

Joo, pitänee unohtaa se faktapostaus, kommenttiraidan perusteella olen liian kiinnostava tyyppi. Anyway. Viikonlopusta on selvitty ja arki lätkii avokämmenellä poskia. Kuinka te jaksatte itseänne? Jaksatteko? Lauantaina olin niin varma että ei väliä vaikka olisikin pari kiloa lisää painoa sinne sun tänne, että pitää oppia hyväksymään itsensä juuri tämmöisenä kuin on. En ottanut pahaa mieltä syömisistä, ei hetkauttanut äidinkään sunnuntaina tuoma murukakku mielialaa suuntaan sun toiseen vaikka söin varmasti ainakin 3 palaa.

Nyt on maanantai. Olen aamusta asti taas vihannut itseäni. Olo on painava, turvonnut, ällöttävä, farkut kiristää, naama kukkii, en käsitä miten olen taas tässä täsmälleen samassa pisteessä kuin aikaisemminkin. En kestä, en vain kestä. Vihaan itseäni myös sen vuoksi, että minun on myönnettävä olevani perso makealle ja tunnesyöppö. Muistutan äitiäni. Pelottavan paljon, joissain asioissa. Se repii minua lisää. Mutta kuinka iso osa tästä kaikesta on vain pääni sisällä?

Koulun jälkeen poikkesin rintaliivi-ostoksilla. Olen 99% varma, että sovituskopeissa on hoikentavat peilit. En ollut tunnistaa itseäni. Se oli jotain ihan käsittämätöntä, miten erilainen kuvajainen oli kotipeileihini verrattuna. Näytin melkein ihmiseltä. Ostin kahdet liivit ja kaksi kasvonaamiota. Kävelin kotiin, olen tänään kävellyt melkein kolme tuntia. Tuntui kummalliselta ostaa jotain itselleen, ikäänkuin hemmottelua. Siis jotain muuta kuin suklaata. Tottakai mörköni selitti etten millään muotoa ole ansainnut mitään, mutta olin liian väsynyt jaksaakseni välittää.

Olen niin julma itselleni, ruumiilleni. Se on vuoroin kaatopaikka, vuoroin autiomaa. Ruoskin sen jaksamaan, jätän sen huomiotta samalla kun ajattelen sitä lakkaamatta. Ei ihme, että tuntuu oudolta kun se yhtäkkiä, kuritus lakkaa ja ruumis saa lahjan. Jotain niinkin turhaa, yksinkertaista ja käytännöllistä kuin ruohonvihreät uudet rintaliivit, missä on vähän pitsiä. Ja kasvonaamio illaksi. Itkettää.

Vihaan sinua, syömisvamma.

Minua ottaa päähän. Ensinnäkin, olen jälleen syönyt laittoman paljon leipää. Toiseksi, himoni ruokaa kohtaan tuntuu aivan suunnattomalta tällä hetkellä. Minulla ei ollut edes nälkä, ja silti olisin halunnut viedä puoli ruokakauppaa mukanani, kun kävimme siellä hetki sitten mieheni kanssa (ja yhden kaverin, joka tuli käymään). En sitten ostanut itselleni mitään namia, ja nyt lähinnä puren huulta ja pidättelen itkua. No pain, no gain. Kauppaan mennessäni suunnittelin ostavani pullon light-limua. Kaupassa tajusin sen olevan vaikkakin kaloriton, äärimmäisen epäterveellinen. Sitä paitsi, keinotekoiset makeutusaineet olisivat varmasti pahentaneet vain asiaa. Vaihdoin limun pullolliseen kivennäisvettä. Kassajonossa kävin kelaamaan että mitä hittoa, tähänkö minä olen nyt pistämässä melkein 2€, jostain vedestä jonka muka pitäisi kompensoida limunhimoa. Tulee vain paha mieli tuommoisesta. Vein veden pois. Nyt on paha mieli.

Viikonlopun suunnitelmat ovat seuraavat: tänään koulujuttuja, huomenna koulujuttuja, sunnuntaina koulujuttuja. Huomenna myös töihin ja talon suursiivous illalla, sunnuntaina tulee äiti käymään ja minua hajottaa jo nyt. Olen niin väsynyt hymyilemään ja näyttelemään vahvaa, mutta kuinka voisin olla oma itseni, ja tuottaa äidilleni lisää huolta? En voi. Minun on pakko jaksaa. Itkettää. Koko päivän on taas itkettänyt. En jaksaisi. Pitäisi kai ottaa päikkärit.

Mietin tänään, pitäisikö minun tehdä sellainen faktapostaus itsestäni. En ole varma, kuinka paljon olen jauhanut niistä oleellisista faktoista itsestäni tässä blogissa (enemmänkin vain itkenyt syömisiäni). Jos teillä on kysymyksiä, siis ihan mitä vain, voisin yrittää vastata niihin seuraavassa postauksessa. Ask me, anything. (and at least something...). Nostetaan kakku pöydälle.