Elävä robotti.

Sekunnit välähtävät. Minuutit kiitävät eteenpäin tuntien hurahtaessa tiehensä. Päivä on jälleen pulkassa, hyvä kun ehti silmiään räpäyttää. Huomenna on varmaan jo kesä. Viime päivät tuntuvat ihan unelta, ja nyt olen herännyt viikonloppuun. Koulupäivät ovat menneet 3d-mallinnusta opetellessa (oikeasti olen ihan käsi sen ohjelman kanssa) ja stressatessa. Olen jo kahdesti jättäytynyt pois elävän mallin piirustuskurssilta, ja asia häiritsee minua. Toisaalta, olisi helpotus jos saisin torstai-iltapäivät vapaaksi, mutta toisaalta taas en vaan kehtaisi jättää sitä kurssia kesken. Kolmannesta vinkkelistä katsottaessa, suoritusteni puitteissa (kasa todella ryppyisiä ja säälittäviä töherryksiä) kehtaanko suorittaa kurssia loppuunkaan. Minulla on jotenkin vainoharhainen tunne, ettei kyseisen kurssin pitäjä pidä minusta. Tai sitten se on juuri toisinpäin. Minä en pidä hänestä.

Töissä on mennyt ihan hyvin. Pakko sanoa, että nautin siitä, kun saan viikkailla, järjestellä ja pistää vaatteita ojennukseen. Aina niin kauan, kunnes jälleen tajuan ettei sille tule koskaan loppua. Juuri kun saat yhden osaston edustuskuntoon, vyöryy sinne lauma ihmisiä. Ei mene montaa minuuttia, ihmiset vyöryvät ulos kaupasta, pöly laskeutuu ja tuntien työ on jälleen aloitettava alusta. Turhauttavaa, mutta hey, that's my job. -____- .

Vielä puolitoista viikkoa sinne kunnan lääkärille. Kyllästyin odotukseen jo viime viikolla. Syömiset... no, sitä on hyviä ja huonoja päiviä. Harvinaista, mutta olen suhteellisen tyytyväinen itseeni. Olen onnistunut lopettamaan oksentelun melkein täysin. Aluksi se oli vaikeaa, mutta nyt se on alkanut olla helpompaa. Olen myös kiinnittänyt enemmän huomiota syömisiini, määrän sijasta huomaan panostavani laatuun. Syön useammin, mutta vähemmän ja kasvisvoittoisemmin. Paino sahaa 47:n puolin ja toisin. Juuri nyt en jaksa välittää, tuo riittää toistaiseksi.

Tälläkin hetkellä olen todella väsynyt, mutta pitkästä aikaa minulla on hyvä olo. Funkkimusiikki saa positiiviset ajatukset tanssimaan päässäni: Saan huomenna nukkua pitkään. Alkuviikosta ihon kosteutukseen ostamani manteliöljy on tehnyt ihmeitä kasvoilleni, tätä en vaihda. Pyykit on pesty. Aion tehdä pääsiäisenä kevytpashaa. Olen koukuttunut Amyn lailla-sarjaan, se saa minut jotenkin hyvälle tuulelle. Luomumantelit on nameja. Aion ostaa seuraavasta palkastani multapussin ja tehdä huonekasvini iloisiksi (lue: yritän pelastaa ne melko varmalta kuolemalta). Mieheni leipoi eilen sämpylöitä ja söin liikaa, mutta tänään ystävystyin verigreipin kanssa ja söin siis kevyemmin. Joku päivä, minulla ei ole ongelmia. Joku päivä, pidän itsestäni juuri sellaisena kuin olen ja minun ei tarvitse yrittää olla jotain muuta. Joku päivä kelpaan itselleni. Joku päivä, herään ja itken, koska kaikki on kerrankin hyvin.

Ei enää niin uusi alku.

Syömishäiriö.. se todellakin tuntuu imevän minusta aivan kaiken energian. Vielä torstaina olin ihan hypetyksissä että jes, nyt loppu syömisvammailu ja kyllä nyt lähtee elämä käyntiin, en varmasti oksenna enää kertaakaan jne. Paskat. Viimeinen tikki perjantaille oli kaverin tuoma vastaleivottu pulla. Olisi pitänyt vain arvata, mihin se johti. Ja miten se pelästytti. Että mitä ihmettä, minähän päätin että ei enää tätä, mitä ihmettä, tein sen taas, oksensin. Enkö yritäkään oikeasti? Enkö pystykään hallitsemaan tätä? Enkö voikaan lopettaa sitä? Olo oli helpottunut ja epäonnistunut... ja kauhistunut.

Eilen lauantaina menimme Tampere Kuplii-sarjisfestareille. Mitä syömisiin tuli, olin yksinkertaisesti kauhuissani. Söin aina vähäsen, sen verran että pysyin pystyssä. Pelotti niin paljon, että menisin vain taas oksentamaan jos söisin itseni vahingossa enemmän kuin kylläiseksi, tai edes kylläiseksi. Muuten oli ihan kiva reissu, näin H:ta, entistä kämppistäni.

Illalla kuitenkin sitten ratkesin syömään kunnolla, viimein. Omena, ½ hunajameloni, 3 palaa kauraleipää juustolla, kanasalaatin jämät, pulla taas, 6 hedelmäkarkkia ja kourallinen juustonaksuja. En kuitenkaan oksentanut. Kävin myös vaa'alla. Luulin lukemien huitovan jossain 48:n tai 49:n paikkeilla, mutta 46.9kg?! En voi uskoa että olen jo alle kilon päässä siitä missä olin alimmillani. Mitä ihmettä... en tajua miten se voi olla noin alhaalla. Näin huonostiko (..."hyvin", kuiskaa ääni päässäni) minulla menee. Olen sekä helpottunut, että kauhuissani. Varmaan enemmän helpottunut. En tiedä mitä mieltä minun pitäisi olla.

Olo on sekava. Saattaa johtua siitäkin, että heräsin alle kaksi tuntia sitten ja olen roikkunut koneella koko aamun ja käynyt sähköpostejani läpi. Rasittavaa, kun pitkin viikkoa on tippunut viestejä ja sitten niihin ei ole ehtinyt vastaamaan. Ensi viikosta tulee vieläkin rankempi, kaikki projektit ovat kasautuneet sille ja 4 vuoroa töitä vielä siihen päälle. Todennäköisesti otan vaarit terveydenhoitajan vinkistä ja jätän elävän mallin piirustuskurssin kesken. Minun on pakko karsia aikatauluani ja ottaa aikaa itselleni. Onneksi ensi viikon jälkeen helpottaa.

Aamupäivän ajatuksia: Tahtoisin kirjoittaa tänne useammin. Tahdon piirtää. Tahdon piirtää sarjakuvia, julkaista oman albumin. Tehdä jotain, mikä liikuttaa ihmisiä. Tahdon saada heidät itkemään, nauramaan, edes hymyilemään. Herättää heidät unesta, avata heidän silmänsä näkemään jotain uutta. Tahdon olla vapaa. Tahdon hoitaa kouluni ja työni hyvin, saada nämä hommat tehdyksi pois alta ja keskittyä siihen, mikä oikeasti on tärkeää. Parantuminen, elämä, rakkaani. On ihanaa kun kesä tulee. Jotenkin olen aina vierastanut ja jopa vihannut aurinkoa, koska palan todella helposti. Tänä keväänä olen kuitenkin iloinnut paisteisista päivistä. Pimeyttä on ihan riittävästi pään sisällä.

Tehdäpä tästä hyvä päivä. Tekisi mieli lähteä kirpparille, mutta ei ole aikaa, rahaa ja se ei ole yksin niin kivaa kuin kaverin kanssa. Nu, toisena päivänä :3 Ai niin. Polttamisenhan lopetin (taas) helmikuun alussa. Viime viikosta asti on vaivannut ihan hirvittävä himo. Pelkään sortuvani jälleen polttamaan. En voi, mitä J sanoisi? Voi ei, voi ei, voi ei. Ää.

Uusi alku?

Mitä suurimmalla todennäköisyydellä pääsen terapiaan. Olen sekä innoissani, että kauhuissani sillä nyt olen viimein hakenut apua. On myöhäistä perääntyä. Minun on pakko saada elämäni järjestykseen, kaikilta osa-alueilta. Olen väsynyt olemaan väsynyt kaiken aikaa. Inhottaa, kun en ole enempää jaksanut tännekään kirjoitella, vaikka olisi ollut vaikka ja mitä kerrottavaa. No, pikkuhiljaa, kun saa taas jostain kiinni. Main point on nyt se, että tahdon elää ilman että vihaan itseäni ja ajattelen ruokaa 24/7. On elämässä oltava muutakin merkitystä kuin mittanauhan lukema. Minä ainakin haluan toisenlaisen elämän.

Apua.

Minulla on huomenaamulla aika koulun terveydenhoitajalle. Ajattelin pyytää apua tähän syömisongelmaani. Pelottaa. Tahtoisin kieltää koko ongelman, jättää käynnin väliin, mutta en voi. Minua pelottaa vielä enemmän se, että menetän jotain minulle tärkeää. Terveyteni, mieheni, elämäni. Minä en jaksa elää ajatellen ruokaa kaiken aikaa. En enää.

Kevät tulee.

Ja se tekee minut jotenkin toiveikkaaksi. Viime viikko on mennyt ihan uskomattoman nopeasti, asioita tehdessä. Tänään oli joku upein päivä ikinä. Sain yhdeltä työkaverilta ilmaiseksi kolmet parit farkkuja. Jääneet kuulemma pieneksi hänen tytöilleen, sanoi että mieluummin minulle antaa kuin kiikuttaa uffille. Nyt vaatekaapissani asustavat kahdet Linkin 34-koon farkut ja yhdet Blendin 26:set. Mikä jotenkin hauskinta, jälkimmäiseksi mainitut olivat aavistuksen verran väljät jalassa kun taas linkit menivät juuri ja juuri O_____o. Mitäköhän kokoa minä nyt sitten olen? Ei että sillä olisi oikeasti minulle mitään merkitystä, mutta farkut eivät edes näytä käytetyiltä, vaan ihan uusilta. Käsittämätöntä. I feel so blessed <3.

Ja kotiin kun pääsin niin J oli imuroinnut ja tehnyt superhyvää ruokaa jota mussutimme kynttilänvalossa. Illan kruunasi vielä sauna, jonne melkein nukahdin kun oli niin hyvä olla. Minulla on ensi viikolla aika varattuna terveydentarkastukseen koululla. Yritän kerätä rohkeutta kertoa... että suhteeni ruokaan ei ole normaali. Että vaikka on välillä parempiakin päiviä niin tarvitsen apua. Sitä on ihan ylivoimaista myöntää - että omistaa ongelman.

Joka tapauksessa, juuri nyt minulla on hyvä mieli, ja olen kiitollinen asioista mitä minulla on, mukaan lukien tämä blogi.

Ees sun taas.

Joo, pitänee unohtaa se faktapostaus, kommenttiraidan perusteella olen liian kiinnostava tyyppi. Anyway. Viikonlopusta on selvitty ja arki lätkii avokämmenellä poskia. Kuinka te jaksatte itseänne? Jaksatteko? Lauantaina olin niin varma että ei väliä vaikka olisikin pari kiloa lisää painoa sinne sun tänne, että pitää oppia hyväksymään itsensä juuri tämmöisenä kuin on. En ottanut pahaa mieltä syömisistä, ei hetkauttanut äidinkään sunnuntaina tuoma murukakku mielialaa suuntaan sun toiseen vaikka söin varmasti ainakin 3 palaa.

Nyt on maanantai. Olen aamusta asti taas vihannut itseäni. Olo on painava, turvonnut, ällöttävä, farkut kiristää, naama kukkii, en käsitä miten olen taas tässä täsmälleen samassa pisteessä kuin aikaisemminkin. En kestä, en vain kestä. Vihaan itseäni myös sen vuoksi, että minun on myönnettävä olevani perso makealle ja tunnesyöppö. Muistutan äitiäni. Pelottavan paljon, joissain asioissa. Se repii minua lisää. Mutta kuinka iso osa tästä kaikesta on vain pääni sisällä?

Koulun jälkeen poikkesin rintaliivi-ostoksilla. Olen 99% varma, että sovituskopeissa on hoikentavat peilit. En ollut tunnistaa itseäni. Se oli jotain ihan käsittämätöntä, miten erilainen kuvajainen oli kotipeileihini verrattuna. Näytin melkein ihmiseltä. Ostin kahdet liivit ja kaksi kasvonaamiota. Kävelin kotiin, olen tänään kävellyt melkein kolme tuntia. Tuntui kummalliselta ostaa jotain itselleen, ikäänkuin hemmottelua. Siis jotain muuta kuin suklaata. Tottakai mörköni selitti etten millään muotoa ole ansainnut mitään, mutta olin liian väsynyt jaksaakseni välittää.

Olen niin julma itselleni, ruumiilleni. Se on vuoroin kaatopaikka, vuoroin autiomaa. Ruoskin sen jaksamaan, jätän sen huomiotta samalla kun ajattelen sitä lakkaamatta. Ei ihme, että tuntuu oudolta kun se yhtäkkiä, kuritus lakkaa ja ruumis saa lahjan. Jotain niinkin turhaa, yksinkertaista ja käytännöllistä kuin ruohonvihreät uudet rintaliivit, missä on vähän pitsiä. Ja kasvonaamio illaksi. Itkettää.

Vihaan sinua, syömisvamma.

Minua ottaa päähän. Ensinnäkin, olen jälleen syönyt laittoman paljon leipää. Toiseksi, himoni ruokaa kohtaan tuntuu aivan suunnattomalta tällä hetkellä. Minulla ei ollut edes nälkä, ja silti olisin halunnut viedä puoli ruokakauppaa mukanani, kun kävimme siellä hetki sitten mieheni kanssa (ja yhden kaverin, joka tuli käymään). En sitten ostanut itselleni mitään namia, ja nyt lähinnä puren huulta ja pidättelen itkua. No pain, no gain. Kauppaan mennessäni suunnittelin ostavani pullon light-limua. Kaupassa tajusin sen olevan vaikkakin kaloriton, äärimmäisen epäterveellinen. Sitä paitsi, keinotekoiset makeutusaineet olisivat varmasti pahentaneet vain asiaa. Vaihdoin limun pullolliseen kivennäisvettä. Kassajonossa kävin kelaamaan että mitä hittoa, tähänkö minä olen nyt pistämässä melkein 2€, jostain vedestä jonka muka pitäisi kompensoida limunhimoa. Tulee vain paha mieli tuommoisesta. Vein veden pois. Nyt on paha mieli.

Viikonlopun suunnitelmat ovat seuraavat: tänään koulujuttuja, huomenna koulujuttuja, sunnuntaina koulujuttuja. Huomenna myös töihin ja talon suursiivous illalla, sunnuntaina tulee äiti käymään ja minua hajottaa jo nyt. Olen niin väsynyt hymyilemään ja näyttelemään vahvaa, mutta kuinka voisin olla oma itseni, ja tuottaa äidilleni lisää huolta? En voi. Minun on pakko jaksaa. Itkettää. Koko päivän on taas itkettänyt. En jaksaisi. Pitäisi kai ottaa päikkärit.

Mietin tänään, pitäisikö minun tehdä sellainen faktapostaus itsestäni. En ole varma, kuinka paljon olen jauhanut niistä oleellisista faktoista itsestäni tässä blogissa (enemmänkin vain itkenyt syömisiäni). Jos teillä on kysymyksiä, siis ihan mitä vain, voisin yrittää vastata niihin seuraavassa postauksessa. Ask me, anything. (and at least something...). Nostetaan kakku pöydälle.

Väsynyt.

Herään joka aamu vain paiskiakseni niska limassa kouluhommia, töitä ja taistellakseni kiusauksia vastaan. Onko tässä mitään järkeä? Vielä pari päivää sitten hehkutin että kyllä nyt syödään terveellisesti, säännöllisin väliajoin ja vähän, mutta näemmä se ei ole ihan yks kaks helppo homma. Kaikki lähti kouluruokailusta tänään. Okei, en kehdannut ottaa pelkkää salaattia koska siitä olisi noussut kysymystulva. Minun oli tehtävä valinta kinkkukiusauksen, uppopaistettujen punajuurikrokettien, juusto-oliivisalaatin ja riisipuuron väliltä. Riisipuuro, valitsen sinut. Kaksi kauhallista. Ja 2 rkl sokerikanelisekoitusta. 2 jättiviipaletta vaaleaa leipääkin, voilla. Miksi tämä aina lähtee käsistä...

Välipalaksi vedin 2 isoa porkkanaa ja kahvin. Iltatunneilla meni myöhään, ja minulle tuli 6:n tunnin tauko välipalasta illalliseen. Maha veti 4dl villiriisiä+paistettuja vihanneksia (punajuuri, peruna, sipuli, porkkana, paprika). Oksensin satsista varmaan puolet ja olen siitä lähtien taas vihannut itseäni. Minua väsyttää, tunnen itseni rumaksi, vaaka herjaa 48:a ja eteenpäin pitäisi vain jaksaa painella.

Hyviä uutisia: Luokallani on yksi tyttö, joka jaksaa jutella kanssani ja olla kaverini ihan oikeasti. En jaksaisi varmasti mennä huomenna tunneille ilman, että tietäisin tämän ihmisen olevan siellä. Aina välillä minulla on hemmetin yksinäinen olo. Sen jälkeen, kun muutin Lahdesta, minulla ei oikeastaan ole ollut ketään "oikeaa ystävää", jota näkisin aktiivisesti ja jolle uskaltaisin kertoa asioita, joita en muille kerro. Totta kai minulla on mieheni, ja voin puhua hänelle kaikesta mutta... luulen, että hän on väsynyt kuuntelemaan ainaista jankkaustani ongelmistani. Ne kun ovat vielä samoja ongelmia päivästä toiseen. Ja sitten on ns. "girl stuff", juttuja mistä tulee hölötettyä vain tyttöseurassa. Toivon, että minulla olisi tällainen ystävä jonka kanssa jakaa tämä kaikki.

Ai niin, vielä jotain. Minusta tuntuu, että minulla kasvaa alaselässä lanugo-karvoja. Mitä ihmettä, normaalipainossakin pyöritään ja muuta, mikä järki??? No ei sitä turkkia paljon ollut, mutta sen verran että tuli ihmeteltyä ja kirottua. Voisinko kuvitella koko homman?

Kuulumisia.

Ja niin jatkuu elämänlankavyyhdin setviminen. Mihin jäinkään? Niin, olen nyt tullut siihen päätökseen, etten enää yritä tiputtaa painoa syömättömyydellä, vaan keskityn siihen, että syön 3-4 kertaa päivässä ja terveellisesti, pitäen hiilarit ja sokerin minimissä. Annoskoot ovatkin sitten toinen juttu. Yritän parhaani mukaan soveltaa japanilaista hara hachibunme -sääntöä, eli "syö kunnes olet 80% täynnä". Myös iltasyöminen saa luvan loppua. Tämä päivä ainakin on mennyt hyvin:) Tai, kelpuutettavasti.

Aamiainen: 2 haarukallista paistettua kananmunaa sipulilla (en sitten pystynyt syömään enempää koska en näemmä osaa annostella suolaa), 3 parsakaalin "oksaa" kukkineen, keskikokoinen porkkana, kahvi.

Lounas: 2 juurespihviä, 1/4 lautasellista lantturaastetta ja 1/2 lautasellista jäävuorisalaattia.

Välipala: Keskikokoinen porkkana ja kahvi.

Illallinen: Itse maustettu possupihvi ja uunikasvikset (porkkana, lanttu, parsa, paprika, herkkusieni), nokare pähkinätahnaa. Jälkiruoaksi kuppi vihreää teetä.

Eikä o0 muuten yhtään nälkä. Katsotaan, miten tämä lähtee tästä sujumaan. No sitten koulu... se on todella väsyttävää ja rasittavaa. Minulla on yhä hirveästi tekemistä opintojen kanssa, niihin voisi kuluttaa kokonaisen eliniän. En tiedä miten selviän kaikesta, mutta sinnittelen mukana. Kompastelen kovasti matkallani eteenpäin, mutta pysähtyä en aio. Luovuttaminen ei kuulu sanavarastooni. Koulun ohella yritän sitten ehtiä piirtää, niitä piirustusprojekteja on myös useampi työn alla.

Töissä... olen nyt ollut useamman illan kassalla (tosin vain kerran yksin) ja eiköhän se tuosta lähde menemään. On aivan huisin erilaista työskennellä vaatekaupassa kuin lähikaupassa. Ensimmäinen palkkani tulee joskus kuun puolessa välissä, mutta en yhtään tiedä meneekö se kokonaan elämiseen, vai liikeneekö siitä hummailurahaa... ja samantien, kun olen kirjoittanut sanan "hummailu" iskee syyllisyys nyrkillä takaraivoon "sinä mitään hummailuja ansaitse" :D. No en kyl. Syöty on ainakin seuraavan viiden vuoden edestä. Mutta hei, kuukausi ilman tupakkaa! En minä ihan turha plikka ole.

Ei elämästä selviä hengissä.

Hei kaikki. Tiedän, en ole kirjoittanut pitkään aikaan ja olen pahoillani siitä. Kävi kyllä monta kertaa mielessä, ja yritinkin, mutta en sitten vaan saanut aikaiseksi. En kuitenkaan halua lopettaa tänne kirjoittamista, enkä kiusata lukijoitani ylipitkillä postausväleillä. Nyt tai ei koskaan - tilannekatsaus:

Olen viime aikoina yrittänyt saada elämääni kuntoon, ja yrittäjänä jatkan vieläkin. Itselleni asettamat tiukat säännöt ja kiellot paljastuivat erittäin huonoksi laihdutusmetodiksi ja nyt olen viimeiset kaksi viikkoa kärsinyt aivan järkyttävästä ahmimiskierteestä. Välillä on muutama päivä, että menee ihan hyvin, kunnes iltapala karkaa jälleen käsistä. Joka tapauksessa, en ole luovuttamassa. Jos vaakaan on katsominen, olen tienannut 1,5kg. Se voisi olla paljon pahempi.

Minulla on paljon ajatuksia. Yksi niistä on karppaus. Hiilareiden minimointi itse asiassa toimi kohdallani, sen kaksi päivää, siihen asti kunnes söin niitä taas (perunaa... O__o). No mutta main point oli se, että noina kahtena päivänä, jolloin en vetänyt nassuun hiilarin carbohydraattia, vaan vedin ihan hulluna vihreitä vihanneksia, raejuustoa ja lihaa, minulla ei ollut nälkä, verensokeri pysyi tasaisena ja minun oli helpompi vastustaa mättöviettiä. Hyvä homma, otetaan tulevaisuudessa huomioon. Olisi varmasti kokeilun arvoista ryhtyä kokoaikakarpiksi, mutta ajatukseksi jää: mieheni ei lähde menoon mukaan, joten ruoanlaitto menisi liian työlääksi. Hiilareita voin joka tapauksessa vähentää vaikka en kokopäiväkarpiksi ryhtyisikään.

No mitä minä nyt teen? Taas vaihteeksi, olen kaavaillut japanilaisen ruoanlaiton soveltamista omaan keittiööni. Nyt joku osoittaa sormella ja älähtää että sehän vasta hiilaripohjainen ruokavalio onkin. No onhan se, mutta kyllä riisi silti on minusta järkevämpi lähde hiilareille kuin esim. leipä, makeiset, pullat, pasta jne. On vielä gluteenitonkin, joten ei pitäisi käydä vatsalle. Eikä sitä tarvitse mättää kuppitolkulla. Siis se, mihin minä nyt yritän syömiseni perustaa on tämä:

1) Syön 3 kertaa päivässä (+ pieni välipala jos tarvis). Ei päästetä verensokeria liian alas eikä anneta aineenvaihdunnan stopata.
2) Annoskoot: Pelin henkeen kuuluu syödä, kunnes on 80% täysi. Vähempi on enempi, mutta kuitenkin tarpeeksi.
3) Syö aamulla kuin kuningas, päivällä kuin prinssi ja illalla kuin kerjäläinen. Tykkään erityisesti tuosta kuningas-osiosta.
4) Nassuun vedetään vähintään puoli kiloa kasviksia (eli vihanneksia, ei hedelmiä!) joka päivä. Joka aterialla pyrin pitämään vihannesten osuuden suurimpana, jopa aamupalalla.
5) Enemmän kalaa. Siis useammin.
6) Vältän leipää, herkkuja, yms. mutta periaatteessa en nyt kiellä niitä totaalisesti, koska tiedän mihin se johtaa. Voisin yrittää selvitä viikonloppuun asti, jolloin sallisin itselleni esim. jälkkäriksi jonkun rahka-annoksen tai jotain.
7) Juo vettä. Juo lisää. Pitkin päivää. Ja vihreää teetä kans, heti kun valkoinen ja keltainen loppuvat.
8) Syödään hitaasti ja pureskellaan, syödään myös pöydän ääressä; ei sohvalla, sängyllä, töllön edessä, koneella eikä kävellä lautasen kanssa pitkin kämppää. Keskitytään kerrankin siihen, mitä ollaan tekemässä.
9) Ruoan pyrin pitämään mahdollisimman luonnonmukaisena ja esim. kasvikset minimalistisesti kypsennettyinä.
10) Järkeilyni mukaan tämän on pakko toimia, jos se pitää kerta nipponilaisetkin vauhdissa ja superkunnossa, kaiken lisäksi vielä huipputerveinä.

Lisää kuulumisia huomenna. Nyt pakko mennä nukkumaan että pysyy huomenna hereillä. Öitä.