Concealed dreams

Huomenta.

Käsittämätöntä kirjoittaa tähän aikaan. Siis, kellohan on jo mitä, 9.12 mutta yleensä kirjoitan vasta iltamyöhään. Työt alkavat vasta klo 12.00, mieheni on huristellut pääsykokeisiin ja minä nyt istun tässä ja vedän kohta kolmatta kuppia kahvia. Tiskikone hurraa keittiössä, tietokone pitää sellaista hiljaista huminaa ja näppäimistön pitämä napsutus kirjoitettaessa ovat ainoat kuultavat äänet talossa. Toisinsanoen, suhteellisen hiljainen aamu. Nyppii, kun en osaa nukkua pidempään, vaikka voisin ja pitäisi, sillä minulla on univelkoja ties kuinka pitkän ajan takaa. Tummat silmänaluset vahvistavat, etten kuvittele fyysistä väsymystäni.

Viime viikko... tuntui että se meni todella hyvin. Ei ahmimisia tms, olo oli ok, jne. Ehdin jo luulla, että elämän pienet palaset ovat loksahtaneet kohdalleen, kaikki on järjestynyt ja minä mitään terapiaa tarvi kun ei itketäkään. "Aurinko paistaa ja kaikilla meillä on niin mukavaa"-harhakuvitelmaa? En minä tiedä. Eilen illalla jotenkin taas vain... romahdin henkisesti. En tiedä söinkö illalla liikaa, ehkä se jugurtti oli sitten vaan ylimääräistä, sillä palautin sen viemäriin. Luulen, että stressaan torstaita (jo ylihuomenna!!!) Olen silloin menossa sinne psykiatrian polille ensimmäistä kertaa. Taisin nähdä jo untakin, että eksyin ja myöhästyin sieltä. Pelottaa ihan suunnattomasti. Minua aina pelottaa kaikki tällainen uusi.


Myös lääkkeet. Minähän sain silloin n. kaksi viikkoa sitten reseptin masennuslääkkeisiin ja jopa sellaisen 10 tabletin näyte/aloituspakkauksen. Olen pyöritellyt tabuliuskaa iltaisin käsissäni, lukenut tuoteselosteen alusta loppuun varmaan viisi kertaa, mutta minua pelottaa ja epäilyttää, enkä jotenkin vain tunne olevani "tarpeeksi huonossa kunnossa" jotta minun pitäisi turvautua lääkkeisiin. Suspicious Nounou is suspicious.

Tiivistettynä: olen väsynyt, henkisesti ja fyysisesti. Ei kai siinä sen kummempaa. Mehut riittävät juuri ja juuri töissä käymiseen mutta muuten kaiketi vain koomailen ja jumitan. En jaksa innostua/kiinnostua juuri mistään ja murehdin vielä rahatilannetta. Yritän kovasti uskoa, että se ei ole tuhlaamista jos syö jotain hedelmiä tukevampaa ruokatunnilla töissä, niin kuin purkin raejuustoa. Jotenkin ihan uskomatonta, että sitä tuntee syyllisyyttä jostain hiton raejuustopurkin ostamisesta päivittäin. Kävin muuten vaa'alla sunnuntaina. 47.8kg. En voinut uskoa. Kävin tänä aamuna taas. 47.7kg. Helpottaa ja ahdistaa, samaan aikaan. Ja sen jälkeen ei tunnu, ei niin yhtään miltään.

Laihtuminen ei tee onnelliseksi, miksi sitä on niin vaikea uskoa? <--- Jäin miettimään tuota hetkeksi, ja nyt on kulunut jo 20 minuuttia kun aloitin kirjoittamaan. Kooma, kooma! Se ei auta muuta, kuin räpiköidä vaan eteenpäin ja yrittää ottaa rennommin. Nimenomaan yrittää, kun sitä ei ainakaan kylmiltään osaa. Uusia lukijoitakin on hivuttautunut joukkoon, salakavalasti. Yhtä vaivihkaa toivotan teidät tervetulleeksi. Kyllä tämä tästä, pikkuhiljaa. Vaikka olo on mitä on, olen salaa iloinen kesästä.

Ja pähkinät on kauhean hyviä.