Concealed dreams

Se etenee sittenkin.

Oi voi. Mistäköhän sitä edes alottaisi... noh, vaikka laihduttaminen on vihoviimeinen asia mitä minun kannattaa parantuessani lähteä tekemään, niin kai minä yritän sitä. Ehkä tämä on sellainen ohimenevä päähänpisto, ja pian syön taas kuin ennenkin. Todellisuudessa homma on karannut käsistä. Olen alkanut taas jumppaamaan ja venyttelemään iltaisin. Hyötyliikun minkä kerkeän. Syön säännöllisesti, mutta vähemmän. Oksentelen (tai pikemminkin yökkäilen) pitkin päivää. Nyt en enää tee sitä kotona, vaan jo koulussa ja työpaikalla. Ällötän itseäni jaksamatta todella todella taistella syömishäiriötä vastaan. En vain kestä itseäni.

Tänään näin taas psykiatrista sairaanhoitajaa (ja sain uuden ajan jo ensi perjantaille). Hän pisti minut tekemään sen saman masennustestin uudestaan, lapun jonka täytin viime kerrallakin. Minulla oli ihan ok aamu ja silti scoretin taas 30 pistettä. En tajua. Selitin hänelle ainakin 15 minuuttia, kuinka olen yhä vain väsynyt kaiken aikaa ja turhautunut kaikkeen. Että kun vertaa tilannetta viime vuoden lokakuuhun, niin kyllä minä yhä ajattelen ruokaa 24/7 ja vihaan itseäni. Ettei mikään ole muuttunut, muu kuin että olen kovin yrittänyt parantua, mutta ahminut ja lihonut vain. Että ei paljon naurata. Että vaikka haluankin parantua, elää elämääni sen sijaan että suoritan sitä, niin en vain jaksa yrittää. Olen yrittänyt niin paljon, koko elämäni vaan yrittänyt kelvata ja olla onnellinen. Että ei minulla ole työkaluja siihen, että voisin muuttaa jotain syvällä tasolla, ajatusmalleissa jotka ovat vääristyneet.

Ja mikä on tulos? Hän pisti lähetteen psykiatriselle polille alulle, ja pyytää lääkäriltä reseptin masennuslääkkeisiin. Niitä ei ole pakko syödä, mutta suosittelee kuulemma vakavissaan. Minä en tiedä vielä, miten vakavissani minä olen. Siis apua. Yhtäkkiä asiat alkoivatkin mennä eteenpäin ja nyt olen ihan sekaisin että mitä tapahtuu. Tai no, en minä tiedä, miten nopeasti ne etenevät. Kuitenkin... missään vaiheessa en jää kuulemma ihan omilleni, että lykättäisiin vaan reseptiä kouraan ja sanottaisiin heippa. Ja onhan minulla nyt ollut kerta viikkoon, että näen joko lääkäriä, terkkaria tai molempia. Ensi viikolla jopa aika ravitsemusterapeutille.

Tekee mieli juosta, mutta kello on jo yli 22.30. Minua pelottaa. Pelkkä ajatuskin siitä, että elämäni muuttuisi radikaalisti saa minut hyperventiloimaan. Mitä kaikkea elämäni voisi olla... Ai niin. Uskaltauduin vihdoinkin vaa'alle, viime kerrasta onkin monen monta viikkoa. 49.2 kg. Se on vähemmän, mitä odotin. Silti olen surullinen. En taaskaan tyytyväinen. "Miten olen päästänyt itseni tähän kuntoon", "Ajatella, eihän se ole kuin 3kg... äkkiäkös ne tiputtaa..." "minä pystyn" "minusta tulee kaunis"... Tunnistaako kukaan kutsua oravanpyörään? 'ttu se vaa'an lukema ole koskaan tarpeeksi vähän.


Mä oon tosi pahoillani. Jotenkin... tunnen pettäneeni teidätkin, lukijani. En tajua, mutta minusta ihan oikeasti tuntuu siltä, että kaikki ovat odottaneet peukut pystyssä että jes, nyt se paranee ja kaikki järjestyy. Minua vainoaa syyllisyys siitä, että olen näin väsynyt etten jaksa juuri nyt yrittää, siitä huolimatta että te olette kannustaneet ja tukeneet minua. Tuntuu, että petän odotuksenne, tunnen itseni heikoksi, epäonnistuneeksi ja ällöksi. Olen pahoillani... ja vilpittömästi kiitollinen kaikesta tuesta ja kannustuksesta. Olette tärkeitä.

Ps. Uusi lukija, lämpimästi tervetuloa. <3