Concealed dreams

Ja uudestaan.

Mitä muutakaan minä voin? Hajoan, jos jään rypemään epäonnistumisiini. Niitä on niin liikaa. Minun on vaan pakko painaa reset-nappia ja aloittaa terveellinen, uusi elämäni alusta. Näin tein, mutta en silti kyennyt ihan nappisuoritukseen. Kas tässä:

Aamupala: 200g maustamatonta jugurttia, desi pakastemansikoita, satsuma, 2rkl gojeja ja 1rkl hampunsiemeniä. Kahvi.
Töissä: banaani ja satsuma, kahvi.
Töiden jälkeen: Omena, 3 parapähkinää, 1 manteli, 1 juuressipsilastu, 2 palaa tummaa suklaata.
Välipala kotona: 2 palaa luomu jälkiuunitäysjyväruisleipää voilla ja juustolla, omena, kahvi.
Illallinen: Pomelo-mango-kivennäisvettä, 50g paistettua kanafileetä, paistettuja vihanneksia 250g (punajuuri, parsa, sipuli, lanttu) ja yksi annos täysjyvänuudeleita.

Koen epäonnistuneeni päivän syömisissä, kohdissa sipsilastu, suklaa, leipä ja nuudeleita puoli annosta liikaa. Jossain todella pölyisessä kolkassa aivojani tiedostan, että tämä on järjetöntä. En pyyhi pölyjä, en vain jaksa.

Pyöräilin töistä juna-aseman suuntaan tosi väsyneenä. Minulla oli takin huppu vedetty tuulensuojaksi, ja sen vuoksi en nähnyt sivuilleni kovin hyvin. Poljin tasaiseen tahtiin radan vieressä kulkevalla hiekkatiellä kun yhtäkkiä havahdun jarrutuksen ääniin ja kovaääniseen kiroiluun vasemmalta puoleltani. Olin niin väsynyt, etten tajunnut katsoa sivuilleni kahden pyörätien risteyksessä. Poljin vain eteenpäin. Kiroilu ja jopa perään huutelu vaimenee. Se toinen pyöräilijä sai jarrutettua tarpeeksi ajoissa, jotta törmäystä ei tapahtunut. Minulla on paha mieli. Ehdin polkea eteenpäin jonkun 3 minuuttia, kunnes näen edessäni oikealla, seuraavassa risteyksessä, nyrkkiään heristävän viiksekkään miehen pyörän kanssa. Tämä huutaa ja kiroaa minulle silmät leimuten jotain väistämisestä. Hiljennän vauhtia, katson miestä sekunnin murto-osan silmiin ja sanon "anteeksi" itkua nieleskellen. En pysähdy, jatkan polkemista. Mies jatkaa vaahtoamista tien reunassa, erotan vain "sietääkin pyytää". Kyllä minä olin ihan oikeasti pahoillani.

Käynti keskustassa kuitenkin piristi hieman. Ostin viimeisillä rahoillani itselleni Ruohonjuuresta kosteusvoiteen (sain mukaan näytteen sinkkivoiteesta), pussillisen parapähkinöitä, gojimarjoja sekä sellaisen 35g levyn 70% tummaa suklaata. Matkan varrella allekirjoitin vetoomuksen turkistarhattoman Suomen puolesta. Alunperin olin menossa sinne mielenosoitukseen ydinvoimaa vastaan, mutta taisin myöhästyä. Ei siellä ollut enää ketään.

Junalla takaisin päin ja lähikauppaan, ettei vaan jugurtti lopu. Pulju yllätti iloisesti, sillä lakon vuoksi valikoimasta löytyi koivulan leipomon 100% täysjyväruis luomu jälkiuunileipä. Se on oikeasti jotain parasta leipää ikinä. Äiti soitti kaupassa ollessani. Kysyi olenko tulossa huomenna käymään. En ole menossa. Pyysin anteeksi ja sanoin, että tunnen itseni hirviöksi. Onhan sentään äitienpäivä, enkä saanut korttiakaan tai mitään postiin. Ja nyt en tule edes käymään. Kun en jaksa. Eikä ole rahaa, ei tämän leivän jälkeen. Kavereita tulee kylään ja minun pitäisi sitten mennä julkisilla yksin ja siihen menisi koko päivä. Enkä jaksa vieläkään. Äiti sanoi, ettei haittaa, eihän hänkään koskaan muista minun synttäreitäni tai laita korttia. Itki sitten kun on niin väsynyt ja yksinäinen ja niin paljon hommia tekemättä. Sanoi, että yrittää kovemmin rakastaa itseään ja hyväksyä itsensä juuri sellaisena kuin on. Mitäpä tuohon nyt sanoisi, muuta kuin omenapuu ja sen hedelmä.