...
Vaikka haluni parantua onkin 9+, olen väsynyt yrittämään. Juuri nyt, päässäni ei ole tilaa juuri muulle, kuin pakkomielteelle laihtua. Huomaan pudonneeni askel askeleelta takaisin alas päin sysimustassa porraskäytävässä. En jaksa kivuta. Jos katson puoli vuotta taaksepäin, ajatusmaailmani ei ole juuri muuttunut ruoan tiimoilta: ajattelen sitä yhä 24/7. Ainoa ero on vain se, että syön enemmän, ahmin useammin ja lihon vaan, vaikka tästä piti tulla sellainen romanttinen bikinikesä. Muistutan enemmän rannalle ajatunutta valasta. Teen mahdollisesti karhunpalveluksen itselleni, mutta yritän laihtua. Hitaammin, nopeammin, ihan sama. Kunhan vain peilit lakkaavat särkymästä.
Viime yönä kannatti valvoa. Sade piiskasi kattoa ja maata ihan mielipuolisesti ja taisin kuulla ukkosenkin jylisevän jossain etäällä. Rakastan sateen ääntä ja olin todella onnellinen että sain nukahtaa siihen. Aina välillä on selkeitä hetkiä, jolloin voin maistaa vapauden ja tuntea minua sitovien kahleiden löystyvän. Vain hetki, ja istun jälleen pilkkopimeässä huoneessa ja katselen elämää sälekaihtimien välistä. Hieman hajottavaa. Olen myös alkanut unohdella asioita sen lisäksi, että olen kovin väsynyt.
Ps. Kaikki uudet lukijat, tervetuloa. Vanhat, ootte ihan parhaita <3
5 kommenttia:
alku on kauheaa alamäkien ja ylämäkien sekamelskaa, kun yrittää parantua ja etenemistä on vaikea huomata lyhyellä aikavälillä. Mutta sitten kun pystyy katsomaan kuukausia takaperin, voi nähdä miten paljon paremmaksi elämä on muuttunut. Kun pystyy syömään tarpeeksi kauan oikein, kroppa vihdoin toipuu ja ruokailut helpottuvat. Mutta se vie aikaa ja vähäruokaiset päivät pitkittävät parantumista. Päivät jolloin syö 'liikaa'... No ei niistä haittaa ole. Kroppa oppii käyttämään energiaansa ja pyytämään oikeita määriä, mutta kunnon ruoka on aina paras keino. Jos pystyisit siirtämään hallinnan tunteen johonkin muuhun kuin syömiseen, syöminen helpottuisi. Mutta tee niin kuin milläkin hetkellä parhaalta tuntuu. <3
Nojaa, enpä tiedä suloisesta ^^'' Kiitos♥
Älä laihduta. Kiltti. Se ei oo laisinkaan sen arvoista - olen kaiken lisäksi ihan varma, ettei sulla ole siihen edes tarvetta.
Komppaan Jasperwia! Paranemisen tie on aina kivikkoinen, vaikka kuinka hyvin sujuis, ja harvoin se ees niin hyvin sujuu. Kyllä me yhessä tää paska sairaus päihitetään, eiks je!
Paljon tsemppiä sulle, ihan oikeesti. Me ollaan sitkeämpiä kuin syömishäiriö. Näytä säkin sille!
Juuri niin. Elämä voittaa! <3
This is madness!!!
Olen aina ollut niin iloinen, jos olen löytänyt yhdenkin kommentin, mutta tämä on jo suoranainen ihme.
Olen miltei sanaton. Kiitollinen, hyvin liikuttunut ja onnellinen. Samalla hämmentynyt, että niin moni viitsii kannustaa, välittää.
Hitto kun ootte ihania. Kiitos!
Sanon "kyllä" elämälle, joka tuo tullessaan näin upeita ihmisiä.
Lähetä kommentti