...

Vaikka haluni parantua onkin 9+, olen väsynyt yrittämään. Juuri nyt, päässäni ei ole tilaa juuri muulle, kuin pakkomielteelle laihtua. Huomaan pudonneeni askel askeleelta takaisin alas päin sysimustassa porraskäytävässä. En jaksa kivuta. Jos katson puoli vuotta taaksepäin, ajatusmaailmani ei ole juuri muuttunut ruoan tiimoilta: ajattelen sitä yhä 24/7. Ainoa ero on vain se, että syön enemmän, ahmin useammin ja lihon vaan, vaikka tästä piti tulla sellainen romanttinen bikinikesä. Muistutan enemmän rannalle ajatunutta valasta. Teen mahdollisesti karhunpalveluksen itselleni, mutta yritän laihtua. Hitaammin, nopeammin, ihan sama. Kunhan vain peilit lakkaavat särkymästä.

Viime yönä kannatti valvoa. Sade piiskasi kattoa ja maata ihan mielipuolisesti ja taisin kuulla ukkosenkin jylisevän jossain etäällä. Rakastan sateen ääntä ja olin todella onnellinen että sain nukahtaa siihen. Aina välillä on selkeitä hetkiä, jolloin voin maistaa vapauden ja tuntea minua sitovien kahleiden löystyvän. Vain hetki, ja istun jälleen pilkkopimeässä huoneessa ja katselen elämää sälekaihtimien välistä. Hieman hajottavaa. Olen myös alkanut unohdella asioita sen lisäksi, että olen kovin väsynyt.

Ps. Kaikki uudet lukijat, tervetuloa. Vanhat, ootte ihan parhaita <3

Nounoun aakkoset!

Mitä tulee mieleen kirjaimesta...

A - Ahdistus. Son toinen nimeni.
B - Brittikomediat. Black Books ja It Crowd saavat minut nauramaan joka kerran. Eikä niihin vaan kyllästy.
C - Cocovi. Sieltä Nounou tilaa kookosöljynsä aina kun on varoissaan. Kookosöljyä käytän niin ihonhoidossa kuin ruoanlaitossakin.
D - D-vitamiini. Minusta tuntuu, että saantisuositukset ovat pahasti alakantissa. Kärsin varmasti vajeesta, mutta olen aika huono syömään lisäravinteita, unohdan ne aina ja sitten niitä tulee napsittua vain silloin tällöin.
E - Eskapismi. Silloin tällöin minulla on hyvinkin epätodellinen olo. Uskon vakaasti, että näkemämme maailman lisäksi on olemassa myös ns. näkymätön/hengellinen todellisuus. Yritän alituiseen sulkea silmäni totuudelta ja paeta- siinä onnistumatta. Asiat eivät ole sitä, miltä ne näyttävät.
F - Fiilis. Se on tällä hetkellä ihan okei. Vaihtelee monta kertaa päivän mittaan.
G - Gojimarjat. Ne on superhyviä.
H - Hyväksyntä. Haen sitä jatkuvasti...
I - Itseinho. Se on pohjaton.
J - Jumala. Uskon Häneen. Olen varmasti maailman huonoin kristitty, epäonnistunut siis uskiksenakin, mutta olen 100% varma että Jumala on olemassa!! Ja koska olen vielä elossa, Hän kaiketi ei ole menettänyt toivoaan suhteeni ihan täysin.
K - Kiristys. Seuraavaksi, lahjonta. En minä kiristä, mutta mieltäisin itseni hyvin katkeraksi.
L - Lahjonta. En voi väittää harrastavani sitä, mutta tykkään kyllä lahjoista. Niiden saamisesta ja antamisesta. L niin kuin laihuus! ( en sitten voinut olla kirjoittamatta sitä... )
M - Matkustelu. Se pelottaa, mutta unelmoin siitä.
N - Nykänen. Maailman ihanin kani, joka otettiin minulta pois viime jouluna. En vieläkään ole päässyt yli siitä. Taas nousee pala kurkkuun.
O - Ongelmat. En muista, että minulla olisi koskaan ollut elämää, joka ei olisi ollut täynnä niitä.
P - Pakkomielteet. Maustepurkkien etikettien täytyy osoittaa samaan suuntaan. Matot eivät saa olla vinossa. Salaatti ja kastike eivät saa koskettaa toisiaan. Jos lenkille lähtee, takaisin ei ole tulemista ennen kuin on kävelty vähintään tunti.
R - Rakkaus. Suurin voima maailmassa.
S - Sarjakuvat. Olen sarjakuvapiirtäjä, joka ei koskaan saa piirretyksi mitään. S niin kuin surullista.
T - Tarkoitus. En usko sattumaan, en kohtaloon vaan tarkoitukseen. Everything happens for a reason.
U - Usko. Se tekee eläväksi.
V - Viha. Olen täynnä sitä. Useamman ongelmaopuksen lukeneena olen entistä varmempi siitä, etten osaa/uskalla ilmaista tunteitani, etenkään vihaa. Kysyin mieheltäni niistä parista kerrasta, millainen olin kun vihastuin. Kuulemma kuin täysin toinen ihminen. Muistan vielä hillinneeni itseäni.
X - Xbox. Sillä voi pelata Katamari Damacya <3. style="font-weight: bold; color: rgb(255, 153, 102);">
Y - Ymmärrys. Lisääntyy henkisen kasvun myötä.
Z - Zoo. Niinku eläintarha. Eläimet on kivoja.
Ä - Äiti. Hän on vaikuttanut elämääni paljon.
Ö - Öttiäiset ja ölliäiset. Piirtelen niitä välillä.

Lähtöruudussa, jälleen?

Nyt se on ohi, tapaamiseni psykiatrisen sairaanhoitajan kanssa. On jotenkin todella epätodellinen ja hämmentynyt olo. Tein lääkärissä ollessani uudestaan sen masennustestin minkä täytin jo 2 kuukautta sitten terveydenhoitajan luona. Vedellessäni ympyröitä mielialojani kuvaavien numeroarvojen ympärille mietin, että olen tänään ehkä pirteämpi kuin silloin, ja että ehkä testi ei tällä kertaa kuulosta niin hurjalta. No niin varmaan, scoretin 4 pistettä enemmän O_____o. "Joo ei tää sun tilantees näytä yhtään parantuneen kahden kuukauden sisään". No ei.

Tulen näkemään tätä tätiä noin kuusi kertaa. Hän analysoi parhaansa mukaan tilannettani ja tekee sitten päätöksen, mitä tapahtuu seuraavaksi. Tuttavuutemme siis tulee jäämään lyhyeksi. Siitä huolimatta tuntuu, ettei tilanteeni oikeasti etene yhtään minnekään. Tai ehkä se olen vain minä, joka junnaa ja pyörii samassa kuopassa. Mitä jäi käteen tästä päivästä? Minun pitäisi olla armollisempi itselleni. Olen kuulemma suorastaan armoton. Että pitäisi olla hellä itselleni, myös niille kohdille mistä en pidä. Olen pohtinut tätä koko illan ja homma tekee järkeä teoriassa, mutta on käytännössä toteuttamiskelvoton. Kuvotan itseäni aivan liikaa. Sitten minun piti miettiä että mitä haluan elämältä: Mikä on minua? Mitä otan mukaani menneisyydestä, mikä on turhaa painolastia ja minkä haluan jättää taakseni? Mitä tulevaisuus voisi tuoda tullessaan?

Paras oli kuitenkin ihan lopussa: "Mä haluaisin, että miettisit ensi kerraksi suhtautumistasi lääkkeisiin. Puhutaan siitä sitten lisää. Mieti asiaa." O_____o. Sain myös sellaisen puolueettoman lääketehtaan esitteen masennuksesta ja sen hoidosta (mahtuuko ne edes samaan lauseeseen, puolueeton ja lääketehdas...). En minä oikein tiedä. Jotenkin ahdistaa, ja pelottaa. Se kuulostaa niin vakavalta, jotenkin niin lopun alulta jos alkaisin syömään lääkkeitä masennukseen. Periaatteessa olen sitä mieltä, että lääkkeet hoitavat enemmän oiretta kuin ongelmaa, mutta en tiedä. Tulee sellainen leimattu olo. Tuntuu, että minulla olisi ihan oikea ongelma. En siis todellakaan tiedä mitään masennuslääkkeistä, mutta heti herää sarja kysymyksiä: Voiko niihin jäädä koukkuun? Paljonko ne maksavat? Lihottaako ne? Pääsenkö ylös sängystä? Entä muut sivuvaikutukset? Mitä jos joku saa tietää? Mitä jos vain sekoan?

Sanotaan nyt sitten, että ajatus lääkityksestä kuulostaa suhteellisen masentavalta. Joka tapauksessa, aion yrittää tehdä listaa, mikä on minua, mistä pidän ja mitä haluan. Se on varmaan ihan tervettä touhua miettiä, mitä oikeasti haluan, kun olen tällainen mielistelijä ja menen ensisijaisesti muiden ehdoilla.

Eli kuka mä oon? Missä mä oon? Kenen koti tämä on...?

Muh.

Löysin blogin, josta ei meinaa saada silmiään irti. Luin ensin silmäillen vain vähän. Jossain syvällä sisimmässäni heräsi pieni toivon kipinä. Luin vähän lisää. Sitten vähän enemmän lisää. Kipinä roihahtaa.

Onko se mahdollista? Parantua kokonaisvaltaisesti ja elää riippumattomasti? Miltä se tuntuisi saavuttaa unelmansa, jokin sellainen jota piti saavuttomana?

inspiraatiota täältä---> http://www.viidakkomies.com/

Ja uudestaan.

Mitä muutakaan minä voin? Hajoan, jos jään rypemään epäonnistumisiini. Niitä on niin liikaa. Minun on vaan pakko painaa reset-nappia ja aloittaa terveellinen, uusi elämäni alusta. Näin tein, mutta en silti kyennyt ihan nappisuoritukseen. Kas tässä:

Aamupala: 200g maustamatonta jugurttia, desi pakastemansikoita, satsuma, 2rkl gojeja ja 1rkl hampunsiemeniä. Kahvi.
Töissä: banaani ja satsuma, kahvi.
Töiden jälkeen: Omena, 3 parapähkinää, 1 manteli, 1 juuressipsilastu, 2 palaa tummaa suklaata.
Välipala kotona: 2 palaa luomu jälkiuunitäysjyväruisleipää voilla ja juustolla, omena, kahvi.
Illallinen: Pomelo-mango-kivennäisvettä, 50g paistettua kanafileetä, paistettuja vihanneksia 250g (punajuuri, parsa, sipuli, lanttu) ja yksi annos täysjyvänuudeleita.

Koen epäonnistuneeni päivän syömisissä, kohdissa sipsilastu, suklaa, leipä ja nuudeleita puoli annosta liikaa. Jossain todella pölyisessä kolkassa aivojani tiedostan, että tämä on järjetöntä. En pyyhi pölyjä, en vain jaksa.

Pyöräilin töistä juna-aseman suuntaan tosi väsyneenä. Minulla oli takin huppu vedetty tuulensuojaksi, ja sen vuoksi en nähnyt sivuilleni kovin hyvin. Poljin tasaiseen tahtiin radan vieressä kulkevalla hiekkatiellä kun yhtäkkiä havahdun jarrutuksen ääniin ja kovaääniseen kiroiluun vasemmalta puoleltani. Olin niin väsynyt, etten tajunnut katsoa sivuilleni kahden pyörätien risteyksessä. Poljin vain eteenpäin. Kiroilu ja jopa perään huutelu vaimenee. Se toinen pyöräilijä sai jarrutettua tarpeeksi ajoissa, jotta törmäystä ei tapahtunut. Minulla on paha mieli. Ehdin polkea eteenpäin jonkun 3 minuuttia, kunnes näen edessäni oikealla, seuraavassa risteyksessä, nyrkkiään heristävän viiksekkään miehen pyörän kanssa. Tämä huutaa ja kiroaa minulle silmät leimuten jotain väistämisestä. Hiljennän vauhtia, katson miestä sekunnin murto-osan silmiin ja sanon "anteeksi" itkua nieleskellen. En pysähdy, jatkan polkemista. Mies jatkaa vaahtoamista tien reunassa, erotan vain "sietääkin pyytää". Kyllä minä olin ihan oikeasti pahoillani.

Käynti keskustassa kuitenkin piristi hieman. Ostin viimeisillä rahoillani itselleni Ruohonjuuresta kosteusvoiteen (sain mukaan näytteen sinkkivoiteesta), pussillisen parapähkinöitä, gojimarjoja sekä sellaisen 35g levyn 70% tummaa suklaata. Matkan varrella allekirjoitin vetoomuksen turkistarhattoman Suomen puolesta. Alunperin olin menossa sinne mielenosoitukseen ydinvoimaa vastaan, mutta taisin myöhästyä. Ei siellä ollut enää ketään.

Junalla takaisin päin ja lähikauppaan, ettei vaan jugurtti lopu. Pulju yllätti iloisesti, sillä lakon vuoksi valikoimasta löytyi koivulan leipomon 100% täysjyväruis luomu jälkiuunileipä. Se on oikeasti jotain parasta leipää ikinä. Äiti soitti kaupassa ollessani. Kysyi olenko tulossa huomenna käymään. En ole menossa. Pyysin anteeksi ja sanoin, että tunnen itseni hirviöksi. Onhan sentään äitienpäivä, enkä saanut korttiakaan tai mitään postiin. Ja nyt en tule edes käymään. Kun en jaksa. Eikä ole rahaa, ei tämän leivän jälkeen. Kavereita tulee kylään ja minun pitäisi sitten mennä julkisilla yksin ja siihen menisi koko päivä. Enkä jaksa vieläkään. Äiti sanoi, ettei haittaa, eihän hänkään koskaan muista minun synttäreitäni tai laita korttia. Itki sitten kun on niin väsynyt ja yksinäinen ja niin paljon hommia tekemättä. Sanoi, että yrittää kovemmin rakastaa itseään ja hyväksyä itsensä juuri sellaisena kuin on. Mitäpä tuohon nyt sanoisi, muuta kuin omenapuu ja sen hedelmä.

No joo.

Onnistuin tekemään jotain historiallista. Tiistaista torstaihin, syömiseni olivat jotain sellaista mihin olin jopa tyytyväinen. Joka aamu maustamatonta jugurttia, hedelmiä ja marjoja. Lounaaksi raastetta/salaattia ja kasviskeittoa. Välipala: hedelmä. Illallinen: paistettuja/uunissa kypsennettyjä juureksia ja kanaa. Paljon teetä ja sitruunavettä. Ei leipää, pullia, karkkeja, jätskiä tai mitään muutakaan ylimääräistä. Jopa annoskoot olivat täydellisiä, ei liikaa eikä liian vähän, tulin täyteen mutten ähkyyn.

Kunnes koitti tämän päivän illallinen. 200g paistettua punajuurta ja lanttua ja viisi hiilisilakkaa, lasi maitoa. Tähän asti ihan hyvin, mutta jotain puuttui. Sen sijaan, että olisin ollut fiksu ja ottanut vaikka porkkanoita, otinkin kolme hapankorppua voilla ja juustolla. Syöksykierre alamäkeen. Perään vaniljakeksi, pala mansikkatorttua, 2 vaniljakeksiä lisää, tiikerikakun palanen, taas 2 vaniljakeksiä ja mandariini. Vähän väsyttää, vatsaan sattuu sitäkin enemmän. Ei edes teetä voi juoda kun on niin ähky.

Pitäisi tehdä kouluprojekteja mutku jaksa. Kuukausi enää koulua jäljellä, mut tuntuu kuin voimat ois loppu just nyt, ei vaan kykene enempään. Naama on näppyjä täysi. En tajua minkä takia, mutta nyt niitä on alkanut tulla ihan urakalla, myös kaulaan. Tietääkseni en ole tehnyt mitään radikaaleja muutoksia ihonhoitorutiineihini, mutta ilmeisesti pitäisi. Kookosöljy loppui, eikä minulla ole varaa ostaa lisää, olen vaihtanut manteliöljyyn. Suurin syy iho-ongelmiini on varmaankin ruokavalio, mutta kun en kykene noudattamaan mitään kivikautista ruokavaliota. Miksen? Sanavarastooni ei kuulu termi "itsehillintä".

Terveydenhoitaja ehdotti alkuviikosta että varaisin ajan ravitsemusterapeutille. Minun piti soittaa tänään (puhelinaika vain 2 kertaa viikossa), mutta unohdin. Alkuviikosta alkoi myös valokuvauksen kurssi. Nyt olen sitten yrittänyt opetella kuvaamaan, kun kerta on kamerakin lainassa. Kävin tänään luokkakaverini E:n ja hänen poikaystävänsä sekä mieheni kanssa Sealifessa. Pelottavaa. Minulla on jonkinnäköinen kammo isoja vesimassoja ja ölliäisiä kohtaan. Onneksi siellä ei kuitenkaan ollut mitään valtameriakvaariota. Todennäköisesti kaikki ottamani kuvat ovat tärähtäneitä tai ylivalottuneita, mutta oli hienoa käydä tuolla joka tapauksessa. Ihan uskomaton mesta. Monet kaloista olivat niin suloisia ja värikkäitä. Ja mitä minä söin illalliseksi, kalaa...

Oloni on iso ja hirviömäinen. Jos siirrymme siitä eteenpäin, luin että Helsingin rautatientorilla olisi huomenna mielenosoitus ydinvoimaa vastaan. Harmittaa ihan sikana että olen töissä, enkä pääse osallistumaan. Muuten menisin. En käsitä, miten päättäjät ovat niin innoissaan ydinvoimasta. Itse olen lähinnä huolissani/kauhuissani. Sanokaa tekin ei.

http://www.ydinvoima.fi/viisi-syyt%C3%A4-sanoa-ei-ydinvoimalle

...Luuletteko, että voisin antaa itselleni anteeksi illan keksit, tortun- ja kakunpalasen?

Voi ei...

Vähän aikaa meni niin hyvin. Kiire helpotti. Nauroin monta kertaa päivässä mieheni kanssa. Kaikki oli kerrankin niin älyttömän hyvin. Silti, siitä huolimatta, vihasin itseäni. Söin liikaa, enkä kestänyt itseäni. Eilisillan harmittomalta tuntunut jäätelön yökkäily johti tämän päivän ahmimiskohtaukseen, enkä enää osannut sanoa oksentamiselle ei.

Miksi juuri nyt, kun kaikki oli niin hyvin?

Pysähdyksissä.

Vappu on mennyt kaiketi piirrellessä ja digipoksin tallenteita katsellessa, entä teillä? Viimeksi kun kirjoitin, olin selkeästi allapäin. En voi rehellisesti sanoa, että olisin toipunut torstaina saamistani uutisista vieläkään täysin, mutta en jaksa enää rypeä niissä. Mielialani parin viime päivän aikana ovat heitelleet, kuinkas muutenkaan. Välillä mietin, kuinka mieheni jaksaa ailahtelujani, kun en meinaa itsekään jaksaa niitä. Se on uuvuttavaa, kun mieliala vaihtuu niin nopeaan tahtiin... enkä osaa tehdä asialle mitään.. ovatko mielialan ailahtelut jotain perinnöllistä, jotain mitä on geeneissäni, vai olenko vain jotenkin vajaa? Voisiko tämä olla jotain hormonaalista? En tiedä, enkä jaksa miettiä sitä enempää, en nyt.

Masennus. Se tuntuu valtaavan pinta-alaa pääni sisällä. On hetkiä, jolloin kaikki on täydellisen hyvin, mutta sitten kaikki yks kaks särkyy. Syömishäiriö, jonka olen yrittänyt työntää ulos maailmastani, raivaa tiensä takaisin ja repii kaiken terveen ja kauniin hajalle. En saa työnnettyä sitä pois päästäni. Vaikka saisin, se palaa aina takaisin, kertomaan kuinka epäonnistunut, ruma, iso ja tyhmä olen. Huomaan ajattelevani ruokaa lähes lakkaamatta. Itsetuntoni on sidottu kiinni ulkonäkööni. Syön, ja tunnen syyllisyyttä. Pyöräilen puolitoista tuntia pitkin lähiseutua, kyyditen 2-metristä luurankoa tarakalla. Siedän itseäni jälleen, aina seuraavaan ateriaan asti, jonka jälkeen luuranko jälleen käy nakertamaan korvaani kuinka en tule koskaan saavuttamaan unelmiani saati näyttämään nätiltä, jos jatkan tätä menoa.

Tämä luuranko ei lähde pois työntämällä. Heitän sen ulos talosta, se tulee ikkunasta takaisin. Juoksen sitä karkuun, se juoksee perässä. Suljen korvani sen ääneltä, se kaivaa minulta silmät. Mitä enemmän rimpuilen, sitä tiukemmin se takertuu minuun. Se seuraa minua kaikkialle, eikä kukaan muu näe sitä. Mitä muita vaihtoehtoja minulle jää, kuin kääntyä ja taistella sitä vastaan? Ei juuri muuta, jos en halua tulla syödyksi. Tässä nimenomaisessa tilanteessa, jossa minun pitäisi kerätä rohkeuteni, tunnen lamaantuneeni. Tämä ei ole mikään pikkuinen luukasa. Ja komerossa on ainakin 50 lisää. Voi Luoja.

Sadepäivän mutinoita.

Olen saanut uusia lukijoita, ihanaa. Aina välillä mietin, miten ihmeellistä se on, että päälle parikymmentä ihmistä täällä jossain seuraa elämääni tämän blogin kautta. Se ei mielestäni ole mikään pieni määrä. Kiitos teille kaikille. Toivon, että viihdytte jatkossakin, ja etten tylsistytä tai taakoita teitä.

Näin tosiaan lääkäriä maanantaina. Tilanne on edennyt sillä lailla, että tapaan kahden viikon päästä uuden lääkärin, joka on erikoistunut psykiatriaan. En tiedä, kuinka monta kertaa tulen näkemään häntä, mutta ilmeisesti se on nyt sitten hänen päätettävissään, tulenko saamaan lähetettä psykiatriselle polille. Tiedoissani lukee, että minulla on keskivaikea masennus, ja sen myötä sitten näitä muita ongelmia, syömishäiriötä ja uupumusta. Unohdin kysyä laboratoriokokeista, mutta koska tuloksista ei mainittu mitään, luulen että arvot olivat ihan normaalit. Mutta että ihan oikeasti, minulla on masennus... minun on jotenkin vaikea käsittää sitä. Vaikea käsittää, että minulla on oikeasti ongelma, ja että tarvitsen apua sen selvittämiseen.

Ruokapäiväkirjani on todella surullista luettavaa. Ajattelin, että saisin tarkkailtua syömisiäni sen avulla, mutta tippa tahtoo tulla linssiin, kun selailee niitä sivuja. Ainoa, mikä toimii, on aamiainen. Siitä eteenpäin syömiseni ovat enemmän tai vähemmän pelkkää failia. Liikaa leipää, liikaa sokeria, liikaa oikeastaan kaikkea. En jaksa enää kirjoittaa sitä, tunnen itseni entistä epäonnistuneemmaksi.

Kai minulla on tänään vähän huono päivä muutenkin. Saimme tietää yritysyhteistyöprojektin tulokset tänään. Tuote-ehdotukseni hylättiin. Valitsivat seitsemän muun henkilön jutut jatkoon. Siis enhän minä mitään odottanut... mutta silti minulla on paha mieli. Taisin sittenkin odottaa. Tunnen itseni ihan tyhmäksi. Ja isoksi.

Itkettää.

Missä olet, minä?

En edes tiedä mistä aloittaa. Lauantain "kiva päivä kaupungilla" oli todellisuudessa kaikkea muuta kuin kiva. Kaiketi tämä johtui siitä, että odotukset ja päivälle asetetut tavoitteet olivat epärealistisen korkealla, eivätkä siis toteutuneet. Jälkeen päin mietittynä, olisin ehkä myös voinut mainita näistä odotuksistani miehelleni, sen sijaan että odotan hänen lukevan ajatukseni O____o. Anyway... Vaikka viikonloppuun siis mahtui paljon pettymyksen ja epäonnistumisen kyyneliä, on mukaan mahtunut myös naurua ja toivon kipinä. Vaikka emme osaisikaan viettää yhdessä aikaa kaupungilla, olemme todella hyviä lojumaan sohvalla ja pitämään Criminal Minds-maratonin sämpylöitä mässyttäen. Vaikka omatunto kolkuttaakin sen vuoksi, etten omistautunut kouluprojekteille, olen itsepintaisesti tyytyväinen siihen, että lepäsin tänä viikonloppuna, ja ainakin yritin olla ressaamatta. Tulos? +1,5kg ja menkat, kahden kuukauden tauon jälkeen.

Uskon, että puolukkapäivät selittävät osaksi ruokahaluni, mutta en voi kieltääkään, ettenkö olisi jälleen langennut tunnesyömiseen. Tässä tapauksessa puolukkapiirakkaan ja sämpylöihin hukutettiin suru, itsesääli, tylsyys, epätoivo, masennus ja jopa pienen pieni ilon pilkahdus. Sinnikkäästi jatkan ruokapäiväkirjan pitämistä, vaikka silmät räjähtävätkin joka kerta kun vilkaisen viime viikonlopun saldoa. Elämä jatkuu. Sentään alas ei mennyt levytolkulla suklaata, vaan aika leipävoittoinen linja on ollut. Kaupassa käydessä melkein lankesin jäätelöpakettiin, mutta käännyin sitten kassajonossa vielä viemään sen takaisin. Olen melkein ylpeä itsestäni.

Toisin sanoen, sen sijaan että lätkisin itseäni syyllisyydellä, yritän pitää kiinni näistä pienistä onnistumisista, ja tehdä niitä lisää. Minulla on ihan hyvät mahikset tehdä tästäkin viikosta onnistunut. Mikään ei estä minua syömästä terveellisesti ja tasapainoisesti. Se kirja, mistä mainitsin aikaisemmin, Anna-Liisa Valtavaaran "kiltteydestä kipeät" on ollut tosi hyvä. Sain sen luettua tänä aamuna loppuun. Mielestäni jokaisen, jolla on ongelmia itsetunnon ja syömisen tiimoilta, voisi ainakin vilkaista kirjaa että tunnistaako sieltä itsensä. Siis oikeasti, minusta tuntuu kuin tämä kirja olisi kirjoitettu vain minua varten. En suosittelisi, ellei opus oikeasti olisi mieltä avartava. Uskon, että tästä on paljon apua yrittäessäni löytää ongelmavuoren alle, syömishäiriön otteeseen luhistuneen, pettymysten kaupunkiin eksyneen ja lukittujen tunteiden puutarhaan hautautuneen minäni.


Ymmärrän nyt, että jossain matkan varrella, kadotin itseni. Menin rikki monesta kohtaa, ja nyt olen yrittänyt korjata itse itseäni palasilla, jotka eivät minuun kuulu. Tämän oivaltaminen tarkoittaa sitä, että minun on mahdollista löytää ne oikeat puuttuvat palaset. Löytöretki oman mielensä syövereihin kuulostaa samaan aikaan sekä pelottavalta, että jännittävältä. Vaikka olisikin kenties helpompaa paeta, tahdon uskaltaa ottaa selvää kuka minä todella olen, mitä haluan ja mitä minun on tarkoitus tehdä tässä elämässä, mikä on minua ja mikä ei ole. Ja ennen kaikkea... miksi olen syvällä sisimmässäni niin vihainen?