Concealed dreams

Viikonloppu!

Ihanaa kun tulee viikonloppu. Rakastan, rakastan ja rakastan viikonloppuja, sitä kun saa nukkua pitkään, juoda aamukahvin kerrankin aivan kaikessa rauhassa ilman kiirettä, että on aikaa liikkua ja ottaa iisisti. Yli kolmen työvuoden jälkeen pääsin tänä syksynä opiskelemaan, ja niinpä olen koulun ohella todella päässyt nautiskelemaan viikonlopuista. Oli minulla töistäkin silloin kahden päivän vapaita, mutta yleensä ne olivat keskellä viikkoa eikä siinä jotenkin vain ollut sitä samaa fiilistä kuin mitä on lauantaissa ja sunnuntaissa. Lauantai on jotain taivaallista, sunnuntai kuin uusi alku.

Hei, oli minulla muutakin asiaa kuin toivottaa teille kaikille mahtavaa viikonloppua (tehkää jotain kivaa?). Silmäilin tässä näitä marraskuun aikana kirjoittelemiani blogimerkintöjä. Olenpa ailahtelevainen. Ensin ollaan ihan hypetyksissä ja taistelufiiliksissä ja seuraavana päivänä täysin rappiolla. Sit taas juostaan pää kolmantena jalkana, kompastutaan ja aletaan sopertaa jotain sekavaa. Siis kyllä minä sen olen aikaisemmin tiedostanut, että olen luonteeltani ailahtelevainen ja temperamenttinen, mutta tämä vaikuttaa jo varsin vakavalta... vai? Vielä pohtiessani mahdollista taipuvaisuuttani maanisdepressiivisyyteen, mieleeni juolahti kuinka ärsyttävää voi olla lukea tällaista blogia, jossa fiilikset vaihtelee jatkuvasti (kuinka ärsyttävää voi olla elää kanssani???) . You tell me.

Kirjoitukseni näyttävät siltä, kuin rimpuilisin. Ehkäpä elämäni onkin oikeasti näin kaoottista, jatkuvaa taistelua syömishäiriötä ja masennusta vastaan. Olen jälleen pohdiskellut elämääni. Tahdon laihtua. Se on vissi. Toinen on se, että tahdon parantua syömishäiriöstäni. Juuri nyt päähäni ei mahdu mitään uljaampaa ajatusta kuin se, että voisin laihduttaa 45:een ilman että ajattelisin ruokaa 24/7, tuntisin syyllisyyttä syömisestä (kuin mistä vain), juoksisin niin että jalat pettävät alta, kärsisin nälkää, mässäilisin, ahmisin... Eniten kaipaan ruoasta nauttimista, että sai syödä ilman syyllisyyttä.

Yritin tänään syödä ilman syyllisyyttä. Annoin itselleni luvan syödä aamulla, koska 2 viimeistä päivää menivät alle 500:n kalorin. Söin paahtoleivän voilla ja juustolla, sekä rasvatonta maustamatonta jugurttia mihin pilkoin kiiviä ja heitin perään vähän goji-marjoja. Okei, koulussa skippasin jälleen aterian, mutta söin sitten iltaruokaa kotona. Ja sen jälkeen... vielä 2 paahtoleipää lisää! O______o Repikääs siitä. Kyllä minua vähän hirvittää. Mutta hyvää oli. Ja vaikka kaloreita kertyikin, ne ovat jälleen kulutuksen alle, vaikka en olisikaan tänään pyöräillyt, kävellyt, pomppinut tanssimatolla ja venytellyt. Taistelen syyllisyyttä vastaan, hakkaan kepillä tuulimyllyä.

Asiat voisi varmasti olla paremmin, mutta ei ne ihan pielessäkään ole. Plus, siitä huolimatta että olen syönyt tänään kuten normaalit ihmiset tapaavat kaiketi syödä, minulla on tunne siitä, että ihan kuin olisin laihtunut vähän. Housut, mitkä minulla on nyt tämän viikon ollut päällä ja jotka eivät tod. ole mitään strechiä, tuntuvat vähän väljemmiltä. Muistin myös, miten paljon rakastan miestäni. Olen iloinen jokaisesta hetkestä jonka saan viettää hänen kanssaan. Nyt on pakko lopettaa ennenkuin alan tuntea syyllisyyttä kiittämättömyydestäni :D


Ps. Älkää antako sateen masentaa.